Ensirakkauksia ja palapelejä

Minun kynäni pitää tasaista ääntä, kun hapuilen mielessäni olevista sanoista niitä, mitkä tänään kuultavaksi haluavat. Se sanoo kahta eri sävyistä naks ääntä saamatta aikaan mitään muuta kuin melusaastetta. Ja minun pääni sisällä ajatukset lentävät levottomasti kuin talven alla lehdet syksyn myrskytuulissa. Ei niillä ole laskettavaa suuntaa, vaikkakin jonkin sortin tilastolaskelman törmäyksestä maahan voikin antaa. Laskemista helpompaa on kuitenkin vain todeta, että leijuvat ja putoavat kun on aika, mutta putoavat yhtä kaikki. Ei siinä sen suurempaa matematiikkaa tai fysiikkaa tarvita.

Itse olenkin viime aikoina tuntenut oloni syksyn lehden kaltaiseksi, lähes tahdottomasti maailman tuulissa kulkevaksi ikuisuuspyörän osaksi, jolla nousut ja laskut tuntuvat vatsanpohjassa ja näkyvät punana poskilla, valopilkkuna silmien pinnalla. Siinä maailmassa minä olen taistellut tuulimyllyjä vastaan voimatta muuta kuin katsoa, kuinka ne jauhavat haaveen toisensa jälkeen tomuksi siinä koneistossa, jossa selkä suorana on aamuisin herättävä ja iltaisin nukkumaan mentävä, vaikka ei ole vuosiin tehnyt sitä, mitä haluaisi. Hetkittäin se on kuitenkin tuntunut lähes hallittavissa olevalta maailmalta jolla on tasan yksi muodollisuus tarjottavanaan – onni.

Muodollisuuksista se lienee onkin yksi kauneimmista, mutta vaikeimmin ymmärrettävissä olevista maailmoista. Usein sen huomaa jo menneen ennen kuin sen vierailua on edes ehtinyt rekisteröidä tai siitä kiittää. Huomaa sen vasta jälkeenpäin, kun sen askelia katsoo kaipuun ja katumuksen silmin yrittäen uskotella itselleen, että kyllä voi samaan virtaan kaksi kertaa astua. Vaikka sano minun sanoneen, että ei voi, vaikka vanha suola kuinka janottaisi. Kerran siihen virtaan astuneena ei se enää sama ole, jäi sinne tai palatakseen poistui.

Tämän totuuden minä itse löysin Berliinin pimenevistä illoista viikkoja sitten, kun siellä harjoituskavereiden kanssa vartaloita ja mieliä aikidon tahtiin vääntelimme ja vapaa-aikana kelloa pakoon juoksimme tuossa minulle niin vaikeasti ymmärrettävissä olevassa käteiskassakulttuurissa. Siellä sitä hetkeä eläessä en hetkeksikään unohtanut mitä onni on, mutta muistin myös ne menneet onnet, joita kirein leukaperin kyyneleet silmäkulmissa olen jo vuosia rivien välistä lukenut, ja joiden perään en vain voi olla katsomatta ja kaipaamatta. Paljoa ei niistä menneistä onnista nykyään iloa ole, mutta ne menneet onnet ovat saaneet minut ymmärtämään vaikenemisen merkityksen aivan uudella tavalla.

Vaikeneminen, jonka mainitaan kultaa olevan, osaa toisinaan olla katkeran suolaista kalkkia suoraan pelon ja itsekkyyden maljasta juotuna. Nykyään minä tiedän sen, että vaikeneminen, jolla ei tarkoiteta suinkaan mykkäkoulua tai hiljaa olemista, ei ole kultaa, ei edes hopeaa, vaan jotakin ihan muuta. Se on sanomatta jätettyjä kysymyksiä ja vastauksia, toisen puolesta äänettä tehtyjä ratkaisuja ja päätöksiä. Se on jotain, mitä ei voi käsin koskettaa tai punnita, mutta joka painaa ja tuntuu harteilla ja mielessä vahvempana kuin yksikään sanottu lause tai valkoinen valhe, saaden profiilin vinoutumaan.

Sen vaikenemisen jalon taidon minä osaan, jos jonkun. Olen vähäisten vuosieni aikana jättänyt sanomatta paljon asioita, antanut ihmisten olettaa ja tehdä omat päätöksensä. Olen tehnyt päätöksiä heidän puolestaan, antamatta heille edes mahdollisuutta päättää, jos he kuitenkin olisivat halunneet tietää. Olen vaiennut useammin kuin välitän muistaa silloin, kun kiitos tai lohduttavat sanat olisivat olleet tarpeen. Olen jättänyt sanomatta monia hyväksyviä ja tukevia sanoja. Olen unohtanut antaa ja ottaa itsepäisyyttäni, sillä minulle itsenäisyys on aina ollut jotain tavoittelemisen arvoista. Jotain sellaista, jonka vuoksi taistella ja uhrautua.

Yksi merkittävimmistä ja kenties myös klassisimmista vaikenemisistani löytyy menneisyydestäni, ja sen jälkiä katson yhä päivittäin, vaikka ne ovatkin jo haalenneet lähes läpinäkyviksi. Ne jäljet ovat nykyään jo lähes selväksi puhutut, mutta liian pitkään vaietut. Katson niitä nykyään kuin henkilö Mamban laulussa Valokuvia: ”jonkun kauan sitten unohtuneen tunsin liikuttavan minua, kun olohuoneen sohvaan juutuin katselemaan noita kuvia. Mietin kuinka tosissani silloin rakastinkaan sinua. Mahdatko sä koskaan ajatella minua? ”

Niin, ne jäljet, joiden perään katson, ovat ensirakkauden jäljet. Ne jäljet ovat valettuna siihen vuosia vanhaan betoniin, jonka pelot ja odotukset aikoinaan toiveiden ylle laskivat. Ne askeleet on kuorrutettu kätketyllä onnella, epärealistisilla odotuksilla ja jännityksen sekaisella epäilyllä ja epävarmuudella. Kaikella sillä, mikä nuorta rakkautta nyt varjostaa keksii.

Minun kohdallani niistä tunteista ja ajatuksista ei tiennyt pitkään kuin kantajansa. Ne kengät, se sydän, jotka eteenpäin minua siinä uudessa tilanteessa, jota en voinut, osannut tai edes halunnut käsitellä, kuljettivat. Minun ensirakkauteni tarina onkin jotain sellaista minkä olemassa olosta harva vielä tänäänkään päivänä tietää, sillä vielä keväällä se oli niin auki, niin kipeä, että ajatuksen ääneen sanominen tuntui liian lopulliselta. Siltä, että jos sen ääneen sanoisi, jotain oleellista vietäisiin minulta pois, lopullisesti. Kuin taika lopulta murtuisi ja todellisuus saisi kiinni pahanteosta – menneisyydessä roikkumisesta.

Vaikka tottahan se on. Olen jo vuosia pitänyt yllä kulissia ja takertunut mahdottomaan. En yksin siksi, että siihen voi liittää sanan rakastaa, vaan myös siksi, että se on ollut turvallista. On ollut rauhoittavaa tietää, että elämästä voi kieltäytyä vedoten siihen, että on jo joku, vaikkei edes ole kuin omassa mielissään. Kun on voinut sulkea silmänsä, ja ennen kaikkea aistinsa, ympäröivältä maailmalta ja sen liukuhihnakulttuurin odotuksilta. Kun on voinut olla tyytyväinen elämäänsä.

Berliini kuitenkin laukaisi minun mielessäni ja hölmössä sydämessäni jotain, joka riisti tuon turvan minulta, nauraen minulle päin naamaa. Hulluksikin syytti. Sanoi, että kyllä olen pöljä, kun en ymmärrä, ettei sitä ovea enää kiinni saa jos ei aukikaan, eikä tilkitseminenkään mitään auta. Että on vain elettävä sen kanssa ja lakattava itse sitä ovea riuhtomasta ja sen puoleen tuulia ohjaamasta. Kehtasi vielä väittää, että sitä saa mitä tilaa. Ensin vain pitää kuulemma ymmärtää, mitä on tullut tilanneeksi.

Ja vuosia sitten minä tilasin vuosia kestävän kaveruuden, sillä en halunnut menettää ystävyyttä epäonnistuneelle rakkaudelle, vaikka se varmasti olisi hienoa ollut sekin. Tein tietoisen valinnan, eikä tilausta käy muuttaminen, kun sen jo lunastanut on, vaikka velasta paljastuisikin odotettua suurempi. Kai meistä jokainen sitä velkaa on joskus maksanut tahollaan ja tietää mitä se on, kun selkäranka ei suoristu, vaikka kuinka yrittää.

Ja ehkä juuri siksi istunkin tässä nyt kirjoittamassa sanoja paperille liian aikaisin sunnuntai aamuna haaveillen palapelin kokoamisesta ja lämpimästä teekupista. Joita en kumpaakaan saa aikaan vielä aikoihin, sillä se ensirakkaus upottaa yhä kuin sohvani. Sitä miettiessä ei teellä ja palapelillä mitään tee, mutta paperilla kyllä. Sillä kynällä minäkin osaan sen kertoa, että rakastan ja yhä, vaikka ääneen en. Ihan kuin se olisi suurikin häpeä myöntää löytäneensä itselle jotakin arvokasta ja merkityksellistä toisesta ihmisestä. Mutta sitä tunteet ovat minulle aina olleet, ymmärtämätöntä häpeää, virhe kaavassa ja error kyltti silmien takana.

Ensi vuoden tavoitteeksi voisinkin ottaa yhden lisäosan etsimisen ja itseeni lataamisen. Sen nimi voisi olla jotain sellaista kuin Tunnetaidot I. Se voisi sisältää ensiaskeleet sille tielle, missä kasvojen yli ei kulje pelkkiä varjoja, vaan läpinäkyviä tunteita, jotka osaa käsitellä itsessä ja toisissa.

Sitä lisäosaa etsien ja odottaen on hyvä aikaa lukea muutama artikkeli, katsoa muutama Netflix sarja, juoda litroittain teetä ja koota se pahuksen palapeli. Väittävät sitä terapeuttiseksi puuhaksi.

Terapiaa tämä hullu maailma tarvitseekin.

Supersankareista

Kun suuressa maailmassa elämää katsoo silmiin, joutuu joskus kohtaamaan oman katseensa. Oman katseensa kohtaaminen ei ole kuin peiliin katsomista, vaan jakautuneen todellisuuden ymmärtämistä. Sitä, että näkee hetken ajan elämänsä ja itsensä toisten silmin. Toisten silmien kautta se hetki pysähtyy ja toistuu, kunnes ymmärtää kaikki ne säröt, joita muut eivät näe vaikka ne ovat olemassa. Ne piilossa olevat säröt tekevät meistä meidät - kokevan ja reagoivan yksilön, jonka tahtotila on olla merkityksellinen, elää elämänsä parhaan kykynsä mukaisesti ollen niin hyvä ihminen kuin suinkin voi.

Minussa, täytyy myöntää, on paljon säröjä. Sellaisiakin, joita en itse edes tiedosta, mutta myös sellaisia, jotka heijastuvat jokaiseen päivääni. Ne ovat niitä säröjä, jotka saavat minut reagoimaan tahtomattani eri tilanteisiin hyvinkin voimakkaasti unohtaen kaiken rationaalisuuteni, luottaen pelkkään vaistoon, joka sekin on yhtä sekaisin kuin tilhet syksyn pihlajanmarjasadon aikaan.

Eräs näistä säröistä on välillä niin vahva, että olen kuullut useampaan kertaan sanottavan minun täytyvän hieman hellittää. Kyse ei suinkaan ole voimakkaasta takapurennasta, josta olen jo alakoululaisena raudoituksella eroon päässyt, vaan henkisestä kiristyksestä, joka saa minut luulemaan, että minun on pidettävä kiinni kaikista ja kaikesta viimeiseen asti. Olen lukuisia kertoja kuullut kehotettavan, että minun tulisi avata kiinni pitämisestä jo kangistuneet henkiset sormeni ja vain päästää irti. Opetella luopumaan, sillä jokainen meistä tekee omat valintansa oman itsensä mukaan, enkä sille mitään voi.

Ei se kuulemma ole maailmanloppu, eikä edes mitään mitä voisin hallita, jos joku ei kanssani yhteistyötä tehdä halua ja todellisuuttaan jakaa. Se on kuulemma kuin yrittäisi saada heliumilmapallon taipumaan tahtoonsa - ylöspäin se pyrkii niin kauan, kun sisällä oleva helium on ilmaa keveämpää. Maahan se putoaa silloin, kun helium lakkaa olemasta, eikä mikään palloa enää kannattele. Narusta pitämällä voi sen hetken pitää siinä missä mielii, mutta vapaaksi päästettyään se kyllä katoaa aina siihen asti, että joku sen pysäyttää - katto tai liian kylmä ilma. Pitäisi enemmän keskittyä miettimään, mikä osa tarinaa haluaa itse olla, mitä itsepäisesti päättää olevansa se, joka pallon käsissään pitää.

Olisikin kuulemma hyvä opetella ymmärtämään sanonnan Pidä kiinni, mutta anna lentää -merkitys, jotta elämä olisi helpompaa meille kaikille. Kyllä olen sitä yrittänyt opetella ja havainnut sen kohdaltani hyvin haastavaksi. On vaikeaa luottaa siihen, että omat siivet ja tuulet kantavat tarpeeksi niissäkin ratkaisuissa, joissa ei takana ole koko suvun, jos edes lähipiirin, tukea. On vaikeaa luottaa siihen, että on joku, joka ymmärtää, ottaa kiinni jos valinta ei osoittaudukaan niin suureksi menestykseksi kuin oli kuvitellut. On vaikea uskoa, että kaiken sen epävarmuuden ja siivettömyyden alla voisi olla itse jollekin se ihminen, jonka ote on riittävän tukeva, että jalat kantavat, mutta riittävän löysä, etteivät jalat ala painaa.

Ja kaiken sen alla yrittää muistaa, että ei kuitenkaan lopunperin ole toiselle sen tärkeämpi kuin kukaan muukaan. Se on minulle se kaikista hankalin osuus. Lakata kuvittelemasta, että yksi sana, puolikas lause, katse silloin tällöin, hymy pienissä hetkissä tarkoittaisi sitä, että se on omistettu vain minun todellisuudelleni, eikä kukaan muu sitä tarinaa tiedä. Sitä on niin helppo rakastua omiin illuusioihin, siihen luuloon, että on edes hetken aikaa jonkun muun kuin oman elämänsä keskus. Helppoa tarttua siihen hetkeen, jossa on pienen hetken ajan toisen elämän supersankari.

Supersankareita olenkin tottunut näkemään lähes kaikkialla ympärilläni: Yksi elämäni suurimmista supersankareista huolehtii lapsiperhearjesta lähes uupumukseen asti, unohtamatta silti hymyillä. Toinen oman elämänsä supersankari venyy lastenlomaan kerta toisensa jälkeen, huolehtien useammasta kuin omastaan tarjoten lapsille niitä hetkiä, joita vanhempana on ilo muistella. Kolmas arjen supersankari ei koskaan sulje oveaan kotia tarvitsevalle, vaan ottaa syli avoinna vastaan kaikki ne, jotka tarvitsevat läheisyyttä ja ymmärrystä…

He kaikki mainitut ja mainitsemattomat ihmiset ovat oman elämänsä supersankareita, joiden harteilla ei näy viittaa tai päässä kultaista kruunua. Ei heillä ole valkoista ratsua tai avaruusalusta. Heillä on likaiset kädet ja essut, sydän täynnä huolia ja rakkautta. Heillä on arki ja keinot selvitä siitä. Keinot, jotka riittävät joskus, mutta tarvitsevat vahvistusta toisinaan. Ihan niin kuin meistä jokainen.

Silloin minä olen heille se, heidän elämänsä supersankari. Minun supersankaruuteni ei ole arjessa selviytymistä, ei edes lomien järjestämistä. Se on itseensä katsova peili, joka sanoo, pyytää, hyväksymään oman itsensä. Se on sanoja sanojen jälkeen, kuuntelua silloin kun muu maailma nukkuu. Se on faktapohjaista diplomatiaa, jossa raja-aidat kaatuvat vain työntäessä, ja jossa kelluminen on turvallista vain silloin, jos itse pitää itsensä pinnalla.

Minun supersankaruuteni on sanallista käsien ojentamista, kosketusta, joka ei tunnu. Lämpöä, joka jakaantuu ja toistuu, jos sen osaa itse itselleen antaa. Minun supersankaruuteni on kykyä hyväksyä ja ottaa vastaan sellaisena kuin jokainen on.

Ehkä se ei ole kovin kummoinen kyky, ei aina edes järin toimiva, mutta kyky silti. Parhaimmillaan se auttaa toista ja saa minut tuntemaan oloni tärkeäsi. Se saa minut muistamaan, että aina sen ei tarvitse olla ihmeellistä, että se tuntuu. Se saa minut tuntemaan oloni toisen valoksi ja iloksi. Ja vaikka se välillä olisikin pelkkää illuusiota, ehkä se ei ole niin vakavaa. Ehkä pienen hetken minä olenkin sitä - valonsäde siinä pimeässä, jossa ainoa lohtu on epätietoisuus siitä onko jossakin vielä pimeämpää.

Sillä välillä, joskus ja toisinaan, yksikin oikea sana oikeassa paikassa auttaa. Luo sitä rohkeutta ja voimaa, jota kaikki supersankarit tarvitsevat, että jaksavat taas seuraavan koitoksen yli. Sillä ajan myötä viitat rispaantuvat, kruunujalokivet himmenevät ja kypärät kolhiintuvat, essut likaantuvat, tiet täyttyvät leivän ja pullanmuruista ja silmänaluset tummuvat unen puutteesta. Silloin tarvitaan joku muu, toinen supersankari. Joku, joka ojentaa kätensä ja paikkaa sen kaiken, siivoaa leivänmurut lattialta ja kerää ympäriinsä levitetyt sanat ja lelut, puhdistaa ne pinttymät mielestä ja tarjoaa mahdollisuuden jakaa arkea. Silloin tarvitaan sitä toista, jonka viitassa ei vielä ole rispaantumaa siinä kohdin, sitä toista, joka näkee kaikki ne kokemukset toisessa valossa näyttäen tilanteen arjen supersankarille toisten silmin.

Monesti toisten supersankarien otteeseen vastanneena, haluankin tänään nostaa patinoituneen teekuppini arjen supersankareille, sillä myönnän tekeväni sitä liian harvoin. Unohdun liian usein kiillottamaan sädekehääni, jonka olen omilla vaateillani luonut. Unohdun katsomaan omia puutteita ja merkityksiä ja takerrun niihin, jakaen niitä kaikissa muodoissa kaikille kuunteleville kuin kysyen: kelpaanko minä tällaisena, vaikka minulta on muutama ruuvi täysin kadoksissa, poissa jengoiltaan, liian löysällä ja kireällä. Kelpaanko minä, vaikka sinun elämässäsi onkin niin paljon muuta. Olenko yhä tärkeä sinulle.

Kyllä me kaikki tiedämme olevamme tärkeitä ja tarpeellisia. Tiedämme, että ilman kaikkia ympärillämme olevia ihmisiä, me emme olisi mitään muuta kuin itseään toteuttava ennuste. Jotain, joka on vielä niin kesken, ettei sillä saa aikaan kuin puolikkaita todellisuuksia. Kyllä me tiedämme, että vasta toisen katseen kohdatessamme, voimme löytää itsestämme ne vahvuudet ja heikkoudet, jotka tekevät meistä persoonallisen ihmisen, jonka ei tarvitse pysyä pystyssä yksin. Silloin me tiedämme, että toisinaan 80 % riittää, hymy riittää tai muutama hyvä sana.

Ja lopulta me voimme uskoa, että kaikissa meissä asuu arjen supersankari. Sillä ei supersankaruudelle ole olemassa kasvoja tai kriteerejä. Supersankaruus on jotain sellaista, jota me kaikki kannamme sisällämme. Se on se osa meitä, joka ojentaa käden kerta toisensa jälkeen ja tarttuu ojennettuun käteen silloinkin, kun omat askeleet horjuvat väsymyksestä, sillä yhdessä kaatuminen ei tunnu lainkaan niin pahalta kuin yksin.

Elämäni tanssilattiat

Minä en tanssi. 

Se on niitä totuuksia, joita pääsen sanomaan vain harvoin, ja joille ei oikeastaan ole edes käyttöä. Käytön puute johtuu vierailemieni paikkojen luonteesta; en vietä aikaani paikoissa, joissa sisäänpääsyvaatimuksena on jalkojen alle asetetut korot ja korkojen alle asettuva korkeakiiltoinen puulattia. En vietä aikaa edes tennareiden ja diskopallojen maailmassa. Vietän aikaani ainoastaan paikoissa, joissa paljaat jalat ovat mielen jatke ja joissa koreografiat eivät vaadi musiikkia. Minä en vain yksinkertaisti kuljeta itseäni paikkoihin, joissa tuolle lauseelle voisi olla aikansa, paikkansa ja merkityksensä. Osaan sen lauseen silti lähes refleksinä, sillä muutaman kerran olen tanssialueellisiin paikkoihin kuin vahingossa eksynyt ja lausetta tarvinnut.

Minä en tanssi -vastauksen saadessaan ihmiset harvoin tyytyvät siihen. Heitä kiinnostaa tietää miksi, miksi en tanssi. Kysymyksen takana on aina yhtälailla paheksuntaa siitä, miksi tanssimaton ihminen löytyy tanssilattian reunoilta kuin myös uteliaisuutta siitä, onko vastaus kieltävä taidon puutteen vuoksi vai ihmisen itsensä. Valitsen aina ensimmäisen vaihtoehdon: en osaa.

Olen kyllä aikanaan hetken hulluudessa harjoitellut Rumbitaa, tuota eleganttia lajia jossa itämainen tanssi kohtaa lattaritanssin, joten jonkin asteiset yksilönotkumisen alkeet ovat toisessa jalassani hallussa toisen pyrkiessä edelleen pois päin tanssilattialta rytmitajuni seurassa. Paritanssin alkeetkin on käytynä ja kolmeen laskeminen onnistuu, mutta tanssitaitoni lukisin edelleen pyöreäksi nollaksi. Paljon enemmän kykyjä olen esittänyt seinäohdakkeena olossa ja lasivahtina.

Teoriassa voisinkin siis hyvällä mielellä vastata kysymykseen myöntävästi ja liittyä tanssilattialle muiden musiikista juopuneiden seuraan notkumaan, mutta en tee niin. Ensinnäkin, tanssiminen ei kiinnosta minua. Toisekseen, minä en tee mitään sellaista, mistä en ole varma, että pärjään edes jotenkin. Ja tanssiminen on niitä asioita, joiden ajatteleminenkin saa minut tuntemaan syvää myötähäpeää itseäni ja partneria kohtaan. Tanssissa minä kun olen yhtä luonnollinen ja taitava kuin pussi päässä pyöritetty viivalle kävelemään asetettu ensikännääjä - yhtä toivoton. Paritanssikurssillakin minun suurinta eleganttia ja taidetta olivat pyörähdyksissä tekemäni kaulansyrjään iskostuvat varoituslyönnit, jotka saivat mukavasti liikettä pyörähdysmomentista.

En kuitenkaan epäile, ettenkö tanssimaan halutessani oppisi, töitä se vain vaatisi. Liikesarjojen oppiminen ei sinänsä ole mahdottomuus minulle, ei edes liikesarjojen yhdistäminen toisen liikkeisiin, teen sitä aikidossa lähes päivittäin, mutta sen kaiken sovittaminen musiikkiin on. Vasemman käden tehdessä oikeasta riippumatonta liikettä jalkojen puuhatessa omiaan, on täysin mahdotonta vielä liikuttaa keskivartaloa omiin suuntiinsa ja sovittaa se kaikki musiikkiin kuunnellen rytmiä ja toista ihmistä. 

Se on kuin soittaisi ihmishaitaria, enkä minä osaa soittaa edes sitä instrumenttiversiota. Mielisin opetella, mutta haitarin soiton opettelemiseen pätee sama kuin tanssimiseen - se vaatisi töitä oppia, koska luonnonlahjakkuutta ei minusta saa tekemälläkään. Ja koska se olisi työlästä, en jaksa vaivautua, koska kovallakin työllä olisin korkeintaan kohtalainen. 

Ei siis ihme, että minun sanotaan olevan hyvä kaikessa, mihin alan; minä kun en ala mihinkään, missä en tiedä pärjääväni. Tai jos alankin, teen sen hiljaa ja huomaamatta katseilta piilossa. Ja jos joku todistamassa onkin, hän on sen saman häpeän harjalla minun kanssani epäonnistumisen iskiessä. Voisinkin sanoa tämän olevan osa kontrollifriikkeyttäni, mutta aiheeseen on kaksi poikkeusta, jotka lieventävät kontrollifriikkeyden leimaa: aikido ja kirjoittaminen. 

Ne ovat molemmat sellaisia tanssilattioita, joiden kutsuun vastaan epäilemättä kyllä ja olen aina vastannut. Kummassakaan näistä lajeista en ole alun alkaen ollut ketään muuta parempi. Jokin kuitenkin minussa, jokin niissä, on aina estänyt minua kieltäytymästä.

Ja nyt vuodet ovat vierineet ja hioneet minua sekä tapaani ajatella ja liikkua. Ne ovat kuljettaneet minut näille parketeille, joissa ei ole häpeän ja epäonnistumisen kasvoja, vaan pelkkää tyytyväisyyttä ja rakentavaa epäonnistumista. Sellaisia hetkiä, joissa käden ojennus on tullut vuoroin itseltä, vuoroin toiselta. 

Näillä tanssilattiolla minä osaan loistaa. En väitä olevani ihmistä parempi, mutta hyvä omassa itsessäni. Näillä parketeilla minun asekeleeni ovat keveät ja oikeassa ajassa saaden minut unohtamaan kyseenalaistamisen. Ne eivät kysele olenko hyvä vai riitänkö, vaan sanovat että jatka, se kannattaa, työ kannattaa. 

Sillä se antaa minulle jotain. Kuljettaa minua eteenpäin ja välillä myös muita, sillä näillä parketeilla minä olen elämää suurempien kliseiden - rauhan ja rakkauden - kirjailija, jonka hymyssä ovat kaikki ne vastaukset, joita siihen tanssiin voi  kanssani tarvita, jos mukaan tahtoo. 

Ja ne vastaukset ovat rohkeus olla oma itsensä ja kunnioittaa muita. Rohkeus tarttua hetkeen ja ymmärtää, ettei pysähtyminen ole epäonnistumista eikä epäonnistuminen maailmanloppu, vaan ainoastaan kertomus elämästä - kaikesta siitä, mikä on kasvattanut meistä meidät, itsen yksilönä.

Ja lopulta nähdä, että me kaikki olemme siellä samalla parketilla yhtä haparoiden muiden todellisuuksien kohdalla. Eikä se haittaa, sillä törmäyksistäkin syntyy välillä jotain kaunista - kaiken läpäiseviä aaltoja, jotka muuttavat tanssin suuntaa, jos me annamme. 

Tiedän mitä teit viimekesänä

Olen todennut muistin olevan mielenkiintoinen asia siinä suhteessa, että sen määrittelemät seikat ovat usein hyvinkin puutteellisia tai muuten vain vääristyneitä, etenkin jos kyseessä ovat eilistä vanhemmat asiat. Toisinaan muistin pätkimistä voi aiheutua myös saman päivän aikaisissa asioissa, mutta se kohdallani lienee usein taktista unohtamista tai pelkkää huolimattomuutta. Kaikessa reikäisen sateenvarjon kapasiteetillisuudessaan muistissa on kuitenkin yksi hyvä puoli – kaikista liukumatodellisuuksistaan huolimatta se on olemassa juuri sellaisena kuin sen on itse luonut. Osatotuuksien ja muiden todellisuuksien kannalta ei kuitenkaan ole kovin imartelevaa, että muistettavien asioiden kasvot riippuvat oman subjektiivisen kokemuksensa ytimestä. Onneksi on kuitenkin asioita, joiden suuret linjat menevät useimpien samassa hetkessä eläneiden ihmisten kanssa samalla muistiraidalla. Yksityiskohdista ja niiden merkityksestä voidaan toki väitellä loputtomiin ja niistä riitoja kehitellä, mutta se korostaisi vain pikkumaisuuden merkitystä nyky-yhteiskunnassa, joten olen jättänyt saivartelun viime aikoina vähemmälle.

Saivartelun vähentäminen sai alkunsa päätöksestäni viettää yksi viikko provosoitumatta ja provosoimatta. Se vaikutti kerrassaan yksinkertaiselta tehtävältä – hymyile ja vastaa kiltisti kysyttäessä niin rationaalisesti kuin voit, kertoen totuus mitään siitä poistamatta tai mitään siihen lisäämättä niissä rajoissa, kun se on sille hetkelle ja kysyjälle tarkoituksenmukaista. Älä takerru sanamuotoihin tai pilkkuvirheisiin, äläkä ainakaan missään tapauksessa näytä sitä, että olet eri mieltä, vaan rakenna kehittävä keskustelu silloinkin, kun haluaisit sanoa ne kolme sanaa: Miten et tajua?!

Täytyy myöntää, että se viikko oli piinavan pitkä. Olen liian tottunut käyttämään aivojani ja sanojani todellisuuden rakentamiseen, joten todellisuuden pysäyttäminen nähtävillä ja koettavilla olevaan hetkeen ilman lisätulkintoja tuntui olevan pelkkää ajan ja aivojen tuhlausta. Suurimman haasteen loi kuitenkin erinäisten tilanteiden käsittely ilman sanoista tulevaa turvaverkkoa. Oli uskomattoman vaikeaa työstää tilanteita niin, että sanojen takana ei ollut lukuisia sivupolkuja, joille harhautua ja harhauttaa. Ja vielä vaikeampaa oli olla takertumatta niihin sanoihin, joilla tökkiä kaveria enemmän ja vähemmän hellästi.

Provokaatioviikkoni aikana seurasin aktiivisesti myös sosiaalista mediaa ja siellä käytäviä keskusteluja useammastakin asiasta. Luin psyykkisten vampyyrien ja haaskojen hyökkäyksiä ja mietin, millaisia petoja tämä maailma meistä oikein tekee. Tarkastelin kieltä, joka rönsyili joka paikkaan ja aloin kaivata entistä vahvemmin aikaan ennen matkapuhelimia ja internetiä. Alkoi myös tuntua, että seuraava viikko, jonka otan, on digipaastoviikko. Digipaastoviikko voi työni kannalta olla astetta haastavampi, mutta ehdottomasti yrittämisen arvoista sekä töissä että vapaa-ajalla – vain pakolliset kosketukset tietotekniikkaan, eikä mitään muuta, ei turhia someiluja tai uutisten lukemisia.

Ihan niin kuin ennen vanhaan, silloin kun autoon istuessaan ei ajatellut ajettuja tai jäljellä olevia kilometrejä, ei lähtemistä tai palaamista, ei edes jäämistä, ei tulevia risteyksiä tai perille pääsyä, ei tiessä olevia kuoppia tai mitään muutakaan itse matkaan liittyvää. Istui vain tyytyväisenä kyydissä juoden mangomaitoa ja syöden niitä huoltoasemalta ostettuja jo lämmenneitä nakkeja, eikä mikään ollut sitä elämää parempaa. Kaipaan niitä hetkiä välillä todella kovasti.

Kaipaan sitä huolettomuutta, mikä niissä ajoissa oli. Sitä tunnetta, kun aurinko maalasi taivasta kaikilla väreillä ja tie oli tyhjä ja avoin. Kaipaan jopa sitä ektoplasmaa hiuksissa, jota jossakin pohjoisen pikkukylän parkkipaikalla irroteltiin vesipullon ja kynsien avulla. Kaipaan niitä hiljaisuuksia, äänekkäitä väittelyitä etupenkkivuorosta, savuisia Hessu-mökkejä ja järviuinteja. Kaipaan vaivattomuutta, joka silloin istui olkapäällä ja viitoitti tietä risteyksestä toiseen. Kaipaan niitä kesäiltoja, jolloin meistä jokainen oli vapaa ja viaton, valmis kaikkeen mitä maailmalla oli antaa.

Meidän todellisuuteemme ei silloin mahtunut avioeroja, alkoholiveroja, huvipuistoja, rajan ylityksiä, mielenterveysongelmia eikä edes lapsilisiä. Meidän maailmassamme ei ollut mahdollisuuksia murheille, kun me käännyimme teiden mukaisesti ja katsoimme kullankaivajien totuuksia siinä missä saamelaisten kulttuuriakin oman mukavuusalueemme sisäpuolelta. Tuolloin meidän maailmamme oli niin valmis ja niin täydellinen, ettei koulun Kirjoittakaa kirjoitelma aiheesta mitä teitte viime kesänä tehtäväkään jaksanut meitä stressata, sillä meillä oli siihen täydellinen vastaus – Vietin laatuaikaa perheen kanssa.

Näin vanhanliiton ihmisenä jaksankin yhä ihmetellä, mitä meille kävi. Mitä kävi meille ja meidän lapsillemme ja lastemme lapsille, sille sukupolvelle, joka on täällä meidän ansiostamme, meidän jälkeemme. Missä vaiheessa lomista tuli kaupallista synergiaa tavoittelevia matkamuistokokoelmia, jossa Eiffel torni on jotain hienompaa kuin Tampereella oleva lintutorni. Missä vaiheessa me ratkesimme luulemaan, että me tarvitsemme muiden rakentamia elämyksiä, emmekä omia. Missä vaiheessa me kiedoimme ympäristömme siihen luuloon, ettei meillä ole sydäntä.

Kyllä meillä on. Meidän sydän on siellä, missä metsä kukkii ja linnut laulavat, meistä useimmat ovat vain jo sen unohtaneet. Meidän sydämemme on siellä, mistä meidän muistimme alkaa ja mihin se loppuu.

Siksi tunnenkin välillä lähes pakottavaa halua pakata laukkuun viikon verran tyhjyyttä, ottaa matkaan siskoni ja isäni ja hypätä sen auton kyytiin, jonka mittarissa lukee kauas ja jonka sisäisessä kartassa ei ole etelää tai pohjoista, länttä eikä itää, vaan jonka suunnissa lukee kuulostaa kivalta. Haluan käteeni sen kellon, josta puuttuvat viisarit ja jonka taulussa on tasan yksi aika – Nyt. Haluan korvakäytäviini ne vanhat iskelmät ja hölmöt sanaleikit, joita pelasimme satoja kilometrejä. Tahdon käsiini sen kameran, joka tallensi niitä hetkiä, joita yhä kannan matkassani. Tahdon mieleeni sen saman keveyden, joka sai nousemaan ja menemään maate hymyillen mitään ja kaikkea odottaen. Mutta ennen kaikkea tahdon takaisin sen läheisyyden, ne hetket, kun oli helppo olla, kun ei tarvinnut yrittää.

Tiedän, ettei se nykyään enää kuitenkaan menisi niin. Me olemme muuttuneet liikaa, joka ikinen. Olemme nähneet elämän toisen puolen ja jääneet siihen kiinni, laatikoineet itsemme omaan unelmaamme ja katsomme nyt kaukaa niitä maisemia, joissa olimme onnellisimmillamme. Enkä usko, että meistä kukaan enää löytää tietä niihin maisemiin, vaikka kuinka yrittäisi.

Minä en ole edes yrittänyt.

Olen kuitenkin yrittänyt siirtää jotakin noista muistoista omaan elämääni, mangomaidon ja lämmenneet nakit. Olen yrittänyt käyttää sitä peilinä muuta maailmaa vastaan oppiakseni ymmärtämään tämän maailman tuulia ja näitä ihmisiä. Ainoa asia, jonka kuitenkin koen ymmärtäväni, on tieto siitä, mitä teit viime kesänä – surit kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka jäivät toteuttamatta, surit tekemättömiä huvipuistomatkoja ja soutamisia järvellä ihan kuin siinä OP Pohjolan vakuutusmainoksessa. Murehdit kaikkia niitä kohteita, joihin olisit voinut mennä, mutta joihin et mennyt. Ja kaiken sen murheen keskellä unohdit, että sinulla oli jo kaikki mitä tarvitsit – oma elämäsi ja sen sisältö.

Siksi aion tänä vuonna olla edellistä viisaampi ja kun vuosikalenteriini vihdoin tulee esiin se kohta, jossa lukee LOMA, minä nostan oman ankkurini, pudotan kynät työpöydälleni siistiin järjestykseen ja hautaan kahdeksi viikoksi taakseni sen todellisuuden, jossa minusta ei ole jäljellä kuin aivoni. Ja ne seuraavat kaksi viikkoa aion käyttää todistaen sanonnan Tiedän, mitä teit viime kesänä, vääräksi kaikilta osin. Sillä en aio tietää sitä itsekään ennen kuin kesä on ohi.

Ja kun kesän jälkeen palaan, minä toivon, ettei yhdenkään tapaamani ihmisen loma kuulosta siltä kuin se olisi ollut samanlainen vuosikymmeniä. Toivon, että meistä jokainen löytää tälle kesälle sen merkityksen, jonka me olemme itseltämme kieltäneet. Toivon ja uskon, että tänä kesänä meistä kukaan ei kaipaa menneeseen, sillä tämä kesä on nyt. Tämä hetki on tässä ja se odottaa meitä täyttämään itsensä kaikella sillä elämällä, mitä meillä on antaa ja jakaa.

Sillä jakaminen, ei se ole pois antamista. Se on vastaanottamista antamalla. Yhteisen hetken käsittelemistä niillä resursseilla, joita meillä kenelläkin on. Se on täydellisyyden muodostamista yhdessä, riittämistä hetkessä. Sen hyväksymistä, että toisinaan rivienväleissä ei ole asiaa sen enempää kuin riveille on laitettu.

Jakaminen, se on jotain mistä onni alkaa ja mihin yksinäisyys loppuu. Se on mahdollisuus olla ihminen yhdessä muiden kanssa.

Teelusikallinen iloa

Halusin kirjoittaa iloisen tekstin, mutta totesin, että en oikeastaan osaa. Osaan viljellä viiltävää sarkasmia, mustaa huumoria ja jonkin asteen tilannekomiikkaa, mutta ilo – en usko, että minulla on siihen riittävästi sanoja, joita käyttää tai tilanteita, joista sillä sävyllä kirjoittaa. Sillä ne tilanteet, joissa ilo asuu, ovat sitä arkea, jota me elämme. Niitä ovat lohenpala jääkaapissa, keiko-gi eteisen naulassa, bokken pöydällä, täysvillainen matto lattialla ja yukata päällä. Ne ovat rauhaa ja hiljaisuutta sisällä, siellä missä normaalisti jokin helisee. Ne ovat hetkiä, jolloin oma peilikuva ei kysy kuka sinä olet, vaan hymyilee takaisin niin kuin oven pieleen istutettu narsissi ojentaa kasvojaan kohti aurinkoa – varmana omasta onnestaan.

Ne ovat niitä hetkiä, joista kirjoittaminen on vaikeampaa kuin alavireisestä synkkyydestä runoileminen, sillä ilon takana ei asu samaa määrää kompleksisia ajatuksia. Lisäksi ilo vain syntyy ja on. Sillä ei ole monia kasvoja kuten melankolialla. Se ei käy kimppuun punamustaruudullisen flanellipaidan nähdessä, eikä purista keuhkoja kasaan joka kerta, kun syksyn pudonneet lehdet pelaavat näkymätöntä ristinollaa taivaan nuottiviivastolla. Se ei hehku kadun kulmien kodittomissa eikä uutisissa, vaan on siellä, missä sydän ja mieli ovat avoinna.

Minun luo ilo saapuu aina varkain. Silloin se pyyhkii huolet nurkista kuin pölyt, tomuttaa ajatukset ja avaa verhot sekä ikkunat päästäen raikkaat tuulet sisään. Se puhaltaa lipun liehumaan, istuu alas ja keittää teetä, eikä sillä ole kiire mihinkään. Se keventää askeleen ja vie matkalle toisenlaisiin maisemiin. Niihin kuviin, joissa silmien edessä ei ole huolen verhoja eikä vakavuuden vaakuna korista rintapieltä.

Elämässäni näitä ilolla kyllästettyjä hetkiä ovat selkeimmin ne hetket ihmisten keskellä kahviloissa, kotona ja dojolla, joissa liike, puhe tai kynä vie minut pois siitä maailmasta, jossa LIITU-tutkimuksen paljastama todellisuus on liian kova ja julkisen terveyden huollon tila huolestuttaa. Ne ovat niitä hetkiä, jolloin aivoillani ei ole aikaa ja energiaa keskittyä maailman murheisiin. Niitä hetkiä, jolloin minun ei tarvitse yrittääkään laastaroida tai parantaa maailmaa, koska se on jo riittävän hyvä. Noissa hetkissä en muista edes sitä, mitä tapahtuu, kun ilo jättää.

Kun ilon riisuu, unohtaa naulaan tai narikkaan, sitä jälleen kuule, kuinka sisällä helisee.

Siellä helisevät isän kyyneleet, oma hiljaisuus, kasviverkkoon takertunut lintu… Siellä helisevät eilisen murheet ja huomisen huolet, eikä sille miinakentälle tahdo sotaan lähteä. Sen sodan kyllä tietää.

Siinä loputtomassa sodassa sitä yrittää ratkaista samaa ongelmaa aina samalla tavalla pääsemättä koskaan eteenpäin. Sitkeästi väittää itselleen, että kyllä se näin on ja nyt se onnistuu, vaikka tietää, ettei se ratkea tänään tai huomenna, eikä ehkä ikinä. Ja silti sitä haluaa jatkaa, antamatta itselleen rauhaa ja ilolle tilaa.

Ei suostu luovuttamaan, koska uskoo ja luottaa, että jonakin päivänä jokin pala on liikahtanut niin, että vanha keino toimii. Ja jos joku päivä ongelman hetkellisesti saakin ratkaistua, ei ehdi siitä iloita, halutessaan kokeilla uudelleen toimiko se todella. Ja eihän se toimi. Ei se ikinä, sillä toimimattomien ratkaisujen uudelleen yrittäminen ei muuta niitä toimiviksi. Melankoliassa se aina toimii, alkuun palaaminen, ilossa ei.

Ilon kanssa tilanne on muutenkin eri, lähtötilanne täysin toinen. Ilossa ei ole mitään ratkottavaa, se vain on. Siksi kai siitä ei kirjoitetakaan lauluja tai sitä kuvata muutenkaan tekstin keinoin. Ilon tarttumapinta on vahva mutta liian tasainen tarttua ulkopuolelta. Sen kuvaamiseen riittää ilmaisu iloisena olemisesta. Se ei kaipaa syväanalyysejä syistä ja seurauksista, siitä miksi. Liiallinen miettiminen sen vain lukitsee laatikkoon ja sitä huomaa taas istuvansa oman ajatuskenttänsä puolustuspään vaihtoaitiossa punaisen kortin takia miettimässä, oliko pakko.

Ilon kohdalla kukaan ulkopuolinenkaan ei koskaan kysy, miksi. Tai jos kysyy, haluaa tietää vastaisuuden varalle, mistä ilo sai alkunsa. Mutta oikeastaan sen lähteellä ei ole samalla tavalla väliä, riittää kun se on. Positiivisissa tunteissa se taitaa yleensäkin mennä niin – niitä ei tarvitse selittää. Ihmisille positiivisuus on selitys itsessään, eikä sitä tarvitse oikeuttaa tai ansaita. Se on perusoikeus.

Toisin kuin melankolia tai suru, jotka tarvitsevat ja haluavat tulla selvitetyksi.

Minulle niiden nimet ja kasvot ovat liiankin tutut, sillä kuten todettu, kirjoitan paljon taidokkaammin elämän väsyneemmästä, mutta elinvoimaisemmasta puolesta kuin Ilosta, siitä tunteesta jonka kasvot kohtaan, mutta jota en kykene selittämään.

Siksi usein vertaankin emotionaalisesti itseäni teelusikkaan. Olen siihen sanontaan vuosia sitten törmännyt jossakin ja sen itselleni ominut. En minä oikeasti omaa teelusikan tunneskaala, mutta se kuvaa hyvin tapaani hahmottaa tunteita: tunnistan niitä kyllä ja koen, mutta en pidä niiden ilmaisusta. Osaan kyllä kertoakin tunteista, kunhan minun ei tarvitse puhua niistä, ei siinä hetkessä, ei ääneen. Osaan sen, kunhan saan kirjoittaa. Muuten tunnen ulkoisesti hillitysti ja ilmaisen hallitusti, eikä sisälläni olevaa merta näe kuin vasta kupin täyttyessä yli hyvässä tai pahassa.

Silloin sanani kavaltavat minut heti, ennen kuin ehdin sanoa Tunnelusikan teeskaala. Sillä tunteiden viedessä minun tavuni sotkeutuvat toisiinsa, enkä minä enää itsekään lauseen lopetettuani tiedä, mikä oli ensimmäisen ja viimeisen sanan välinen korrelaatio.

Siksi minulla onkin tapanani kantaa aina mukanani teelusikallisen verran iloa. Se ilo ei omista kasvoja tai olomuotoa, se on milloin kevään hitaasti aukeavat silmät, milloin pilven hopeareunukset, milloin smurffin väriset housut. Mutta se ilo on siellä aina minua varten, odottamassa kipinää, levitäkseen ympäristöön.

Sillä se, mikä toimii viinille, toimii myös ilolle: paranee vanhetessaan. Eivätkä silmäkulmieni rypyt ole siellä koskaan turhaan. Ne odottavat iloa, joka niihin runojaan kirjoittaa, niin kuin minä Helsingin liikkumisohjelman kanteen. 

Akupunktioihmeitä

Sain alkuviikosta kuningasidean ja päätin, että akupunktiohoitoon on päästävä. Kestoskeptikkona ja kyynikkona vannon faktojen nimeen, enkä yleisesti ottaen luota mihinkään, mistä ei ole kovia tilastoja ja mittavaa järkidataa. Akupunktiohoidot olenkin lukenut kuuluvaksi siihen höpöhöpöhommaan ja humpuukiin. Nyt en kuitenkaan ole enää täysin varma, mihin kategoriaan ne pistäisin, sillä eilen kävin sitä sitten kokeilemassa.

Yksin en tietenkään siihen suohon hypännyt, vaan varustauduin mystiikkaretkelleni ottaen mukaan toisen hullun. Siinä me sitten hulluna ja tosi hulluna matkasimme villiin Kallioon perjantai-iltana maksullisten palveluiden pariin.

Vielä tällä hetkellä yksityisasunnossa toimiva Kallion Lohikäärmeklinikka herätti meissä suorastaa hysteeristä hilpeyttä, eivätkä vitsimme taipuneet muuhun kuin Luontokeskus Mäyrä, Karhun puhelimessa Orava -tasoisiin puujalkoihin ja alatyylisiin heittoihin siitä, kuinka perjantai-illan hoidot voi hoitaa näinkin.

Minuuttiaikataulutuksen uutena mestarina saavuimme sovittuun paikkaan neljä minuuttia ajoissa. Lähin kahvila huusi meille sateenkarilippuineen, että älkää hullussa menkö. Vitsitkin kuolivat ja kokovartalo hyperaktiivisuus iski kimppuun kuin pahinkin aivosähköpostin error koodi kesken ratkaisevan tentin. Siinä me kuitenkin neljä minuuttia sykähtelimme ja nytkimme tuomiota odottaen.

Koomisen koko tilanteesta teki se, että toinen meistä on neulakammoinen ja toinen kiiluvasilmäinen sekopää, jolle kaikki fyysisesti hoitava saa aikaan punaiset posket ja kiiluvat silmät etenkin kun ei itse ole hoidon kohteena. Ei tainnut hoitajamme aavistaakaan mitä saa käsiinsä, kun ruskeat silmät lempeästi hymyillen avasi meille porttikongin sisäpihalle.

Siinä vaiheessa meitä oli kaksi sammakkohymyn suurinta taitajaa ja varsinainen likkakohtaus pysyi poissa lähinnä tahdonvoimalla, kun nousimme portaita suitsukkeilta tuoksuvaan NewAge musiikkia ja itämaita henkivään asuntoon. Punaiselle sohvalle istuessa ei toiseen hulluun voinut edes vilkaista, sillä tunne parisuhdeterapiasta ja tilanteen irrationaalisuus oli suorastaan pakahduttava. Parempi oli vain katsoa käteen saatua liian imelää teetä sisältävää kuppia tai puhuteltaessa niitä ruskeita silmiä.

Hoidon tarkkailu oli mielenkiintoinen kokemus. Olisin halunnut tökkiä muutaman neulan itsekin. Ja ei, tietenkään en tökkinyt! Seurasin vai niin tarkasti, että neulat laitettuaan akupunkteeraaja tuumasi, että olipa jännä kokemus, kun joku tarkkaili tekemistä, kukaan ei ole ikinä ennen seurannut, kun hän työskentelee.

Siinä vaiheessa minua nolotti, kamalan paljon. Sormeni syyhysivät tikuttaa muutama neula selkään ja kysellä kaikenlaisia mukavia kysymyksiä loputtomalla tiedonjanollani, mutta tyydyin vain nauramaan ja pahoittelemaan ylitiöuteliaisuuttani odottaen omaa vuoroani.

Ei sitä aivan masokistin päiväuneksi voi sanoa, mutta lähes. Siinä laverilla lävistettävänä makaaminen oli jännin kokemus ikinä. Neulat eivät varsinaisesti sattuneet, mutta tuntuivat - nytkäyttelivät ihoa ja lihaksia, säteilivät ja tuntuivat yksinkertaisesti oudoilta. Selkääni saama muodostelma Kukka-Ukko puristaa selkärankaa, oli kyllä nimensä veroinen. Alaselkä tuntui 20 minuutin neulallisen rentoutuksen ajan siltä kuin ympärillä olisi ollut painonnostovyö selkärangan viereen tökittyjen neulojen sijaan. Tunne ei varsinaisesti ollut epämiellyttävä, mutta sitä korsettimaista tunnetta en halua päivittäin kantaa.

Neulojen poiston jälkeen olo oli endorfiilipöllyinen ja pökkeröinen. Hymy halkaisi kasvot yhtä leveästi kuin onnistunut dan-graduointi. Väsymys ja nälkä huimasivat, mutta ne eivät olleet mitään, mitä ei olisi voinut hoitaa.

Ja nyt, yön nukkuneena minä tiedän sen. Minä rakastuin. Rakastuin akupunktioon. Pitkästä aikaa nukuin yöni ilman selkäkipua ja heräsin ennen viittä pirteänä. Pitkästä aikaa peilistä katsoi minä. Se sama energinen ihminen, joka on valmis tavoittelemaan kuuta ja saamaan sen.