20190331

Teelusikallinen iloa

Halusin kirjoittaa iloisen tekstin, mutta totesin, että en oikeastaan osaa. Osaan viljellä viiltävää sarkasmia, mustaa huumoria ja jonkin asteen tilannekomiikkaa, mutta ilo – en usko, että minulla on siihen riittävästi sanoja, joita käyttää tai tilanteita, joista sillä sävyllä kirjoittaa. Sillä ne tilanteet, joissa ilo asuu, ovat sitä arkea, jota me elämme. Niitä ovat lohenpala jääkaapissa, keiko-gi eteisen naulassa, bokken pöydällä, täysvillainen matto lattialla ja yukata päällä. Ne ovat rauhaa ja hiljaisuutta sisällä, siellä missä normaalisti jokin helisee. Ne ovat hetkiä, jolloin oma peilikuva ei kysy kuka sinä olet, vaan hymyilee takaisin niin kuin oven pieleen istutettu narsissi ojentaa kasvojaan kohti aurinkoa – varmana omasta onnestaan.

Ne ovat niitä hetkiä, joista kirjoittaminen on vaikeampaa kuin alavireisestä synkkyydestä runoileminen, sillä ilon takana ei asu samaa määrää kompleksisia ajatuksia. Lisäksi ilo vain syntyy ja on. Sillä ei ole monia kasvoja kuten melankolialla. Se ei käy kimppuun punamustaruudullisen flanellipaidan nähdessä, eikä purista keuhkoja kasaan joka kerta, kun syksyn pudonneet lehdet pelaavat näkymätöntä ristinollaa taivaan nuottiviivastolla. Se ei hehku kadun kulmien kodittomissa eikä uutisissa, vaan on siellä, missä sydän ja mieli ovat avoinna.

Minun luo ilo saapuu aina varkain. Silloin se pyyhkii huolet nurkista kuin pölyt, tomuttaa ajatukset ja avaa verhot sekä ikkunat päästäen raikkaat tuulet sisään. Se puhaltaa lipun liehumaan, istuu alas ja keittää teetä, eikä sillä ole kiire mihinkään. Se keventää askeleen ja vie matkalle toisenlaisiin maisemiin. Niihin kuviin, joissa silmien edessä ei ole huolen verhoja eikä vakavuuden vaakuna korista rintapieltä.

Elämässäni näitä ilolla kyllästettyjä hetkiä ovat selkeimmin ne hetket ihmisten keskellä kahviloissa, kotona ja dojolla, joissa liike, puhe tai kynä vie minut pois siitä maailmasta, jossa LIITU-tutkimuksen paljastama todellisuus on liian kova ja julkisen terveyden huollon tila huolestuttaa. Ne ovat niitä hetkiä, jolloin aivoillani ei ole aikaa ja energiaa keskittyä maailman murheisiin. Niitä hetkiä, jolloin minun ei tarvitse yrittääkään laastaroida tai parantaa maailmaa, koska se on jo riittävän hyvä. Noissa hetkissä en muista edes sitä, mitä tapahtuu, kun ilo jättää.

Kun ilon riisuu, unohtaa naulaan tai narikkaan, sitä jälleen kuule, kuinka sisällä helisee.

Siellä helisevät isän kyyneleet, oma hiljaisuus, kasviverkkoon takertunut lintu… Siellä helisevät eilisen murheet ja huomisen huolet, eikä sille miinakentälle tahdo sotaan lähteä. Sen sodan kyllä tietää.

Siinä loputtomassa sodassa sitä yrittää ratkaista samaa ongelmaa aina samalla tavalla pääsemättä koskaan eteenpäin. Sitkeästi väittää itselleen, että kyllä se näin on ja nyt se onnistuu, vaikka tietää, ettei se ratkea tänään tai huomenna, eikä ehkä ikinä. Ja silti sitä haluaa jatkaa, antamatta itselleen rauhaa ja ilolle tilaa.

Ei suostu luovuttamaan, koska uskoo ja luottaa, että jonakin päivänä jokin pala on liikahtanut niin, että vanha keino toimii. Ja jos joku päivä ongelman hetkellisesti saakin ratkaistua, ei ehdi siitä iloita, halutessaan kokeilla uudelleen toimiko se todella. Ja eihän se toimi. Ei se ikinä, sillä toimimattomien ratkaisujen uudelleen yrittäminen ei muuta niitä toimiviksi. Melankoliassa se aina toimii, alkuun palaaminen, ilossa ei.

Ilon kanssa tilanne on muutenkin eri, lähtötilanne täysin toinen. Ilossa ei ole mitään ratkottavaa, se vain on. Siksi kai siitä ei kirjoitetakaan lauluja tai sitä kuvata muutenkaan tekstin keinoin. Ilon tarttumapinta on vahva mutta liian tasainen tarttua ulkopuolelta. Sen kuvaamiseen riittää ilmaisu iloisena olemisesta. Se ei kaipaa syväanalyysejä syistä ja seurauksista, siitä miksi. Liiallinen miettiminen sen vain lukitsee laatikkoon ja sitä huomaa taas istuvansa oman ajatuskenttänsä puolustuspään vaihtoaitiossa punaisen kortin takia miettimässä, oliko pakko.

Ilon kohdalla kukaan ulkopuolinenkaan ei koskaan kysy, miksi. Tai jos kysyy, haluaa tietää vastaisuuden varalle, mistä ilo sai alkunsa. Mutta oikeastaan sen lähteellä ei ole samalla tavalla väliä, riittää kun se on. Positiivisissa tunteissa se taitaa yleensäkin mennä niin – niitä ei tarvitse selittää. Ihmisille positiivisuus on selitys itsessään, eikä sitä tarvitse oikeuttaa tai ansaita. Se on perusoikeus.

Toisin kuin melankolia tai suru, jotka tarvitsevat ja haluavat tulla selvitetyksi.

Minulle niiden nimet ja kasvot ovat liiankin tutut, sillä kuten todettu, kirjoitan paljon taidokkaammin elämän väsyneemmästä, mutta elinvoimaisemmasta puolesta kuin Ilosta, siitä tunteesta jonka kasvot kohtaan, mutta jota en kykene selittämään.

Siksi usein vertaankin emotionaalisesti itseäni teelusikkaan. Olen siihen sanontaan vuosia sitten törmännyt jossakin ja sen itselleni ominut. En minä oikeasti omaa teelusikan tunneskaala, mutta se kuvaa hyvin tapaani hahmottaa tunteita: tunnistan niitä kyllä ja koen, mutta en pidä niiden ilmaisusta. Osaan kyllä kertoakin tunteista, kunhan minun ei tarvitse puhua niistä, ei siinä hetkessä, ei ääneen. Osaan sen, kunhan saan kirjoittaa. Muuten tunnen ulkoisesti hillitysti ja ilmaisen hallitusti, eikä sisälläni olevaa merta näe kuin vasta kupin täyttyessä yli hyvässä tai pahassa.

Silloin sanani kavaltavat minut heti, ennen kuin ehdin sanoa Tunnelusikan teeskaala. Sillä tunteiden viedessä minun tavuni sotkeutuvat toisiinsa, enkä minä enää itsekään lauseen lopetettuani tiedä, mikä oli ensimmäisen ja viimeisen sanan välinen korrelaatio.

Siksi minulla onkin tapanani kantaa aina mukanani teelusikallisen verran iloa. Se ilo ei omista kasvoja tai olomuotoa, se on milloin kevään hitaasti aukeavat silmät, milloin pilven hopeareunukset, milloin smurffin väriset housut. Mutta se ilo on siellä aina minua varten, odottamassa kipinää, levitäkseen ympäristöön.

Sillä se, mikä toimii viinille, toimii myös ilolle: paranee vanhetessaan. Eivätkä silmäkulmieni rypyt ole siellä koskaan turhaan. Ne odottavat iloa, joka niihin runojaan kirjoittaa, niin kuin minä Helsingin liikkumisohjelman kanteen. 

20190323

Akupunktioihmeitä

Sain alkuviikosta kuningasidean ja päätin, että akupunktiohoitoon on päästävä. Kestoskeptikkona ja kyynikkona vannon faktojen nimeen, enkä yleisesti ottaen luota mihinkään, mistä ei ole kovia tilastoja ja mittavaa järkidataa. Akupunktiohoidot olenkin lukenut kuuluvaksi siihen höpöhöpöhommaan ja humpuukiin. Nyt en kuitenkaan ole enää täysin varma, mihin kategoriaan ne pistäisin, sillä eilen kävin sitä sitten kokeilemassa.

Yksin en tietenkään siihen suohon hypännyt, vaan varustauduin mystiikkaretkelleni ottaen mukaan toisen hullun. Siinä me sitten hulluna ja tosi hulluna matkasimme villiin Kallioon perjantai-iltana maksullisten palveluiden pariin.

Vielä tällä hetkellä yksityisasunnossa toimiva Kallion Lohikäärmeklinikka herätti meissä suorastaa hysteeristä hilpeyttä, eivätkä vitsimme taipuneet muuhun kuin Luontokeskus Mäyrä, Karhun puhelimessa Orava -tasoisiin puujalkoihin ja alatyylisiin heittoihin siitä, kuinka perjantai-illan hoidot voi hoitaa näinkin.

Minuuttiaikataulutuksen uutena mestarina saavuimme sovittuun paikkaan neljä minuuttia ajoissa. Lähin kahvila huusi meille sateenkarilippuineen, että älkää hullussa menkö. Vitsitkin kuolivat ja kokovartalo hyperaktiivisuus iski kimppuun kuin pahinkin aivosähköpostin error koodi kesken ratkaisevan tentin. Siinä me kuitenkin neljä minuuttia sykähtelimme ja nytkimme tuomiota odottaen.

Koomisen koko tilanteesta teki se, että toinen meistä on neulakammoinen ja toinen kiiluvasilmäinen sekopää, jolle kaikki fyysisesti hoitava saa aikaan punaiset posket ja kiiluvat silmät etenkin kun ei itse ole hoidon kohteena. Ei tainnut hoitajamme aavistaakaan mitä saa käsiinsä, kun ruskeat silmät lempeästi hymyillen avasi meille porttikongin sisäpihalle.

Siinä vaiheessa meitä oli kaksi sammakkohymyn suurinta taitajaa ja varsinainen likkakohtaus pysyi poissa lähinnä tahdonvoimalla, kun nousimme portaita suitsukkeilta tuoksuvaan NewAge musiikkia ja itämaita henkivään asuntoon. Punaiselle sohvalle istuessa ei toiseen hulluun voinut edes vilkaista, sillä tunne parisuhdeterapiasta ja tilanteen irrationaalisuus oli suorastaan pakahduttava. Parempi oli vain katsoa käteen saatua liian imelää teetä sisältävää kuppia tai puhuteltaessa niitä ruskeita silmiä.

Hoidon tarkkailu oli mielenkiintoinen kokemus. Olisin halunnut tökkiä muutaman neulan itsekin. Ja ei, tietenkään en tökkinyt! Seurasin vai niin tarkasti, että neulat laitettuaan akupunkteeraaja tuumasi, että olipa jännä kokemus, kun joku tarkkaili tekemistä, kukaan ei ole ikinä ennen seurannut, kun hän työskentelee.

Siinä vaiheessa minua nolotti, kamalan paljon. Sormeni syyhysivät tikuttaa muutama neula selkään ja kysellä kaikenlaisia mukavia kysymyksiä loputtomalla tiedonjanollani, mutta tyydyin vain nauramaan ja pahoittelemaan ylitiöuteliaisuuttani odottaen omaa vuoroani.

Ei sitä aivan masokistin päiväuneksi voi sanoa, mutta lähes. Siinä laverilla lävistettävänä makaaminen oli jännin kokemus ikinä. Neulat eivät varsinaisesti sattuneet, mutta tuntuivat - nytkäyttelivät ihoa ja lihaksia, säteilivät ja tuntuivat yksinkertaisesti oudoilta. Selkääni saama muodostelma Kukka-Ukko puristaa selkärankaa, oli kyllä nimensä veroinen. Alaselkä tuntui 20 minuutin neulallisen rentoutuksen ajan siltä kuin ympärillä olisi ollut painonnostovyö selkärangan viereen tökittyjen neulojen sijaan. Tunne ei varsinaisesti ollut epämiellyttävä, mutta sitä korsettimaista tunnetta en halua päivittäin kantaa.

Neulojen poiston jälkeen olo oli endorfiilipöllyinen ja pökkeröinen. Hymy halkaisi kasvot yhtä leveästi kuin onnistunut dan-graduointi. Väsymys ja nälkä huimasivat, mutta ne eivät olleet mitään, mitä ei olisi voinut hoitaa.

Ja nyt, yön nukkuneena minä tiedän sen. Minä rakastuin. Rakastuin akupunktioon. Pitkästä aikaa nukuin yöni ilman selkäkipua ja heräsin ennen viittä pirteänä. Pitkästä aikaa peilistä katsoi minä. Se sama energinen ihminen, joka on valmis tavoittelemaan kuuta ja saamaan sen.