Aamun ensimmäinen tee juodaan aina kirkkaana ja maustamattomana, ilman hunajaa ja teenlehtiä. Nielaistaan alas unesta rohtuneiden huulten välistä ja kuvitellaan, kuinka aurinko nousee sateen takaa, vaikka tummat pilvet ovat levänneet maiseman yllä jo viimeiset kolme viikkoa. Katsotaan, kuinka usva lepää maiseman yllä ja villiviinit punertavat talojen seinustalla syksyn airueina, vaikka kesä yhä yrittää hengittää tukahdetuilla keuhkoillaan ilmaa, joka seisoo meidänkin keuhkoputkissa.
Toinen kuppi teetä juodaan aina pilalle haudutettuna vihreän ja rooboiksen eri sävyillä. Niellään alas ja toivotaan, että olisi jossakin muualla. Sellaisessa paikassa, jossa tee haudutetaan oikein ja ajatukset saavat lepattaa syystuulessa kuin ne puista jo irronneet lehdet, joita ei vielä pitäisi olla, mutta jotka pyörteilevät pölyisillä kaduilla tuulen juostessa autioissa kaupungissa, joka ei koskaan nuku. Hengitetään koneiston palkeina ja pyöritetään sitä omaa hoijakkaa, joka on sekin pysähtynyt jo vuosia sitten, kun kotikylä jäi taakse ja sanakin unohtui merkityksen myötä.
Vasta kolmas kuppi juodaan täydellisenä. Upotaan ruohoon ja kesään, raikkaaseen kuulauteen, jossa kuuluvat menneiden aikakausien hitaat rytmit. Unohdetaan, ettei aurinko ole noussut aikoihin ja että sydänkin on pysähtynyt hiljaisuudesta, unohtanut melkein, kuinka lyödä silloin, kun ei tarvitse juosta - pakoon itseä tai elämää. Unohdetaan, että koskaan oltiinkaan muuta kuin osa hetkeä, hengittämässä ilmaa keuhkoihin asti ilman, että se takertuu keuhkorakkuloihin kipeinä muistoina lauseista, joita sanottiin liikaa ja ei lainkaan.
Pysähdytään miettimään mitä oli, mitä jäi ja missä nyt ollaan - mitä kuvaa katsotaan ja mistä kulmasta. Tarkennetaan katsetta, jotta nähtäisiin paremmin kaikki ne yön aikana muodostuneet tummat pilvet ja niiden hopeareunukset, jotka puhaltavat meihin vauhtia silloinkin, kun omat jalkamme eivät enää jaksaisi ponnistella eteenpäin tässä tivolissa, joka seuraa perässä minne ikinä kulkeekin. Pysähdytään näkemään, kuinka monta kiitosta käveli ohitsemme, kun olimme liian kiireisiä väittämään, ettei kukaan työstä kiitä, kun ei kissakaan kiitoksella elä. Pysähdytään katsomaan omia jälkiämme ja kysymään itseltämme, annoinko minä itse tänään armoa tai kiitosta, itselle tai muille.
Yritetään ymmärtää, että toisinaan ne kiitokset ovat piilossa keskellä arkea, pienissä teoissa ja asioissa, hetkissä, joissa oma mielentila estää niitä huomaamasta. Pysähdytään muistamaan niitä kiitoksia, jotka asuvat oksennukseen hautautuneissa tekohampaissa, hymyssä joka välähtää arjen keskellä, kädessä, joka pitää kiinni kädestä ja sydämestä, korvissa, jotka kuuntelevat ja suussa joka puhuu niitäkin asioita, joita emme aina osaa kysyä, mutta jotka ovat meille yhtä tärkeitä kuin kertojalle.
Neljäs kuppi juodaan hiljaisuudessa maistellen päivän pölyjä. Niellään alas sillä maulla, joka päivästä on jälkeen jäänyt. Toivotaan sen maistuvan hyvältä, oli se sitten liian laimeaa tai vahvaa, pilalle haudutettua tai kesken jäänyttä. Suunnitellaan seuraavaa kupillista, seuraavaa aamua ja päivää, sitä mitä tapahtuu, kun tee jää väliin tai on väärän makuista. Pohditaan pohjamutia ja lammen taustoja, vaikkei oikeasti edes muisteta, montako kertaa teki mieli väärissä kohtaa irvistää, montako hymyillä. Katsellaan, kun se pilvien takana yhä piilossa oleva aurinko laskee, vaikkei mitään nähdäkään, kun ollaan jo matkalla kohti talvea, toppavaatteita ja lyhyitä unia lämpimän peiton alla. Hymyillään silti, kun tiedetään, että talven jälkeen on kevät ja taas uusi kesä.
Vaikka mikä vika talvessakaan olisi. Tee maistuu aina paremmalta syksyn sateiden aikaan, talvella vielä mehukkaammalta. Lämmittää, kun sormet viilenevät pakkasaalloista ja sydäntä kylmää ne mustat toppahousut, jotka pitäisi laittaa jalkaan, vaikkei tahtoisi, mutta ilmankaan ei tarkene. Maistuu paremmalta, kun sytyttää kynttilät ja antaa itselleen oikeuden olla, pysähtyä hetkeen ja nauttia siitä tunteesta, kun on edes hetken oman itsensä herra. Se ihminen, joka sanoo - tämä on minun todellisuuteni, minun hetkeni, minun täydellisyyteni.
Sillä toisinaan täydellisyyteen ei vaadita kuin kuppi hyvää teetä ja hiljaisuus.
Ja niiden kuppien ja hiljaisuuksien varaan minun teekuppiarkeni rakentuu. Se arki, joka vie minut joka päivä uudelle matkalle, uuteen seikkailuun tutkimaan maailmaa ja ajatuksia. Ja se on kaunis maailma, jos sen antaa olla. Ja kun muistaa, että on itse se ihminen, joka päättää tyhjän ja täyden väliltä silloinkin, kun lasi on puolillaan.
