20190609

Tiedän mitä teit viimekesänä

Olen todennut muistin olevan mielenkiintoinen asia siinä suhteessa, että sen määrittelemät seikat ovat usein hyvinkin puutteellisia tai muuten vain vääristyneitä, etenkin jos kyseessä ovat eilistä vanhemmat asiat. Toisinaan muistin pätkimistä voi aiheutua myös saman päivän aikaisissa asioissa, mutta se kohdallani lienee usein taktista unohtamista tai pelkkää huolimattomuutta. Kaikessa reikäisen sateenvarjon kapasiteetillisuudessaan muistissa on kuitenkin yksi hyvä puoli – kaikista liukumatodellisuuksistaan huolimatta se on olemassa juuri sellaisena kuin sen on itse luonut. Osatotuuksien ja muiden todellisuuksien kannalta ei kuitenkaan ole kovin imartelevaa, että muistettavien asioiden kasvot riippuvat oman subjektiivisen kokemuksensa ytimestä. Onneksi on kuitenkin asioita, joiden suuret linjat menevät useimpien samassa hetkessä eläneiden ihmisten kanssa samalla muistiraidalla. Yksityiskohdista ja niiden merkityksestä voidaan toki väitellä loputtomiin ja niistä riitoja kehitellä, mutta se korostaisi vain pikkumaisuuden merkitystä nyky-yhteiskunnassa, joten olen jättänyt saivartelun viime aikoina vähemmälle.

Saivartelun vähentäminen sai alkunsa päätöksestäni viettää yksi viikko provosoitumatta ja provosoimatta. Se vaikutti kerrassaan yksinkertaiselta tehtävältä – hymyile ja vastaa kiltisti kysyttäessä niin rationaalisesti kuin voit, kertoen totuus mitään siitä poistamatta tai mitään siihen lisäämättä niissä rajoissa, kun se on sille hetkelle ja kysyjälle tarkoituksenmukaista. Älä takerru sanamuotoihin tai pilkkuvirheisiin, äläkä ainakaan missään tapauksessa näytä sitä, että olet eri mieltä, vaan rakenna kehittävä keskustelu silloinkin, kun haluaisit sanoa ne kolme sanaa: Miten et tajua?!

Täytyy myöntää, että se viikko oli piinavan pitkä. Olen liian tottunut käyttämään aivojani ja sanojani todellisuuden rakentamiseen, joten todellisuuden pysäyttäminen nähtävillä ja koettavilla olevaan hetkeen ilman lisätulkintoja tuntui olevan pelkkää ajan ja aivojen tuhlausta. Suurimman haasteen loi kuitenkin erinäisten tilanteiden käsittely ilman sanoista tulevaa turvaverkkoa. Oli uskomattoman vaikeaa työstää tilanteita niin, että sanojen takana ei ollut lukuisia sivupolkuja, joille harhautua ja harhauttaa. Ja vielä vaikeampaa oli olla takertumatta niihin sanoihin, joilla tökkiä kaveria enemmän ja vähemmän hellästi.

Provokaatioviikkoni aikana seurasin aktiivisesti myös sosiaalista mediaa ja siellä käytäviä keskusteluja useammastakin asiasta. Luin psyykkisten vampyyrien ja haaskojen hyökkäyksiä ja mietin, millaisia petoja tämä maailma meistä oikein tekee. Tarkastelin kieltä, joka rönsyili joka paikkaan ja aloin kaivata entistä vahvemmin aikaan ennen matkapuhelimia ja internetiä. Alkoi myös tuntua, että seuraava viikko, jonka otan, on digipaastoviikko. Digipaastoviikko voi työni kannalta olla astetta haastavampi, mutta ehdottomasti yrittämisen arvoista sekä töissä että vapaa-ajalla – vain pakolliset kosketukset tietotekniikkaan, eikä mitään muuta, ei turhia someiluja tai uutisten lukemisia.

Ihan niin kuin ennen vanhaan, silloin kun autoon istuessaan ei ajatellut ajettuja tai jäljellä olevia kilometrejä, ei lähtemistä tai palaamista, ei edes jäämistä, ei tulevia risteyksiä tai perille pääsyä, ei tiessä olevia kuoppia tai mitään muutakaan itse matkaan liittyvää. Istui vain tyytyväisenä kyydissä juoden mangomaitoa ja syöden niitä huoltoasemalta ostettuja jo lämmenneitä nakkeja, eikä mikään ollut sitä elämää parempaa. Kaipaan niitä hetkiä välillä todella kovasti.

Kaipaan sitä huolettomuutta, mikä niissä ajoissa oli. Sitä tunnetta, kun aurinko maalasi taivasta kaikilla väreillä ja tie oli tyhjä ja avoin. Kaipaan jopa sitä ektoplasmaa hiuksissa, jota jossakin pohjoisen pikkukylän parkkipaikalla irroteltiin vesipullon ja kynsien avulla. Kaipaan niitä hiljaisuuksia, äänekkäitä väittelyitä etupenkkivuorosta, savuisia Hessu-mökkejä ja järviuinteja. Kaipaan vaivattomuutta, joka silloin istui olkapäällä ja viitoitti tietä risteyksestä toiseen. Kaipaan niitä kesäiltoja, jolloin meistä jokainen oli vapaa ja viaton, valmis kaikkeen mitä maailmalla oli antaa.

Meidän todellisuuteemme ei silloin mahtunut avioeroja, alkoholiveroja, huvipuistoja, rajan ylityksiä, mielenterveysongelmia eikä edes lapsilisiä. Meidän maailmassamme ei ollut mahdollisuuksia murheille, kun me käännyimme teiden mukaisesti ja katsoimme kullankaivajien totuuksia siinä missä saamelaisten kulttuuriakin oman mukavuusalueemme sisäpuolelta. Tuolloin meidän maailmamme oli niin valmis ja niin täydellinen, ettei koulun Kirjoittakaa kirjoitelma aiheesta mitä teitte viime kesänä tehtäväkään jaksanut meitä stressata, sillä meillä oli siihen täydellinen vastaus – Vietin laatuaikaa perheen kanssa.

Näin vanhanliiton ihmisenä jaksankin yhä ihmetellä, mitä meille kävi. Mitä kävi meille ja meidän lapsillemme ja lastemme lapsille, sille sukupolvelle, joka on täällä meidän ansiostamme, meidän jälkeemme. Missä vaiheessa lomista tuli kaupallista synergiaa tavoittelevia matkamuistokokoelmia, jossa Eiffel torni on jotain hienompaa kuin Tampereella oleva lintutorni. Missä vaiheessa me ratkesimme luulemaan, että me tarvitsemme muiden rakentamia elämyksiä, emmekä omia. Missä vaiheessa me kiedoimme ympäristömme siihen luuloon, ettei meillä ole sydäntä.

Kyllä meillä on. Meidän sydän on siellä, missä metsä kukkii ja linnut laulavat, meistä useimmat ovat vain jo sen unohtaneet. Meidän sydämemme on siellä, mistä meidän muistimme alkaa ja mihin se loppuu.

Siksi tunnenkin välillä lähes pakottavaa halua pakata laukkuun viikon verran tyhjyyttä, ottaa matkaan siskoni ja isäni ja hypätä sen auton kyytiin, jonka mittarissa lukee kauas ja jonka sisäisessä kartassa ei ole etelää tai pohjoista, länttä eikä itää, vaan jonka suunnissa lukee kuulostaa kivalta. Haluan käteeni sen kellon, josta puuttuvat viisarit ja jonka taulussa on tasan yksi aika – Nyt. Haluan korvakäytäviini ne vanhat iskelmät ja hölmöt sanaleikit, joita pelasimme satoja kilometrejä. Tahdon käsiini sen kameran, joka tallensi niitä hetkiä, joita yhä kannan matkassani. Tahdon mieleeni sen saman keveyden, joka sai nousemaan ja menemään maate hymyillen mitään ja kaikkea odottaen. Mutta ennen kaikkea tahdon takaisin sen läheisyyden, ne hetket, kun oli helppo olla, kun ei tarvinnut yrittää.

Tiedän, ettei se nykyään enää kuitenkaan menisi niin. Me olemme muuttuneet liikaa, joka ikinen. Olemme nähneet elämän toisen puolen ja jääneet siihen kiinni, laatikoineet itsemme omaan unelmaamme ja katsomme nyt kaukaa niitä maisemia, joissa olimme onnellisimmillamme. Enkä usko, että meistä kukaan enää löytää tietä niihin maisemiin, vaikka kuinka yrittäisi.

Minä en ole edes yrittänyt.

Olen kuitenkin yrittänyt siirtää jotakin noista muistoista omaan elämääni, mangomaidon ja lämmenneet nakit. Olen yrittänyt käyttää sitä peilinä muuta maailmaa vastaan oppiakseni ymmärtämään tämän maailman tuulia ja näitä ihmisiä. Ainoa asia, jonka kuitenkin koen ymmärtäväni, on tieto siitä, mitä teit viime kesänä – surit kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka jäivät toteuttamatta, surit tekemättömiä huvipuistomatkoja ja soutamisia järvellä ihan kuin siinä OP Pohjolan vakuutusmainoksessa. Murehdit kaikkia niitä kohteita, joihin olisit voinut mennä, mutta joihin et mennyt. Ja kaiken sen murheen keskellä unohdit, että sinulla oli jo kaikki mitä tarvitsit – oma elämäsi ja sen sisältö.

Siksi aion tänä vuonna olla edellistä viisaampi ja kun vuosikalenteriini vihdoin tulee esiin se kohta, jossa lukee LOMA, minä nostan oman ankkurini, pudotan kynät työpöydälleni siistiin järjestykseen ja hautaan kahdeksi viikoksi taakseni sen todellisuuden, jossa minusta ei ole jäljellä kuin aivoni. Ja ne seuraavat kaksi viikkoa aion käyttää todistaen sanonnan Tiedän, mitä teit viime kesänä, vääräksi kaikilta osin. Sillä en aio tietää sitä itsekään ennen kuin kesä on ohi.

Ja kun kesän jälkeen palaan, minä toivon, ettei yhdenkään tapaamani ihmisen loma kuulosta siltä kuin se olisi ollut samanlainen vuosikymmeniä. Toivon, että meistä jokainen löytää tälle kesälle sen merkityksen, jonka me olemme itseltämme kieltäneet. Toivon ja uskon, että tänä kesänä meistä kukaan ei kaipaa menneeseen, sillä tämä kesä on nyt. Tämä hetki on tässä ja se odottaa meitä täyttämään itsensä kaikella sillä elämällä, mitä meillä on antaa ja jakaa.

Sillä jakaminen, ei se ole pois antamista. Se on vastaanottamista antamalla. Yhteisen hetken käsittelemistä niillä resursseilla, joita meillä kenelläkin on. Se on täydellisyyden muodostamista yhdessä, riittämistä hetkessä. Sen hyväksymistä, että toisinaan rivienväleissä ei ole asiaa sen enempää kuin riveille on laitettu.

Jakaminen, se on jotain mistä onni alkaa ja mihin yksinäisyys loppuu. Se on mahdollisuus olla ihminen yhdessä muiden kanssa.

20190331

Teelusikallinen iloa

Halusin kirjoittaa iloisen tekstin, mutta totesin, että en oikeastaan osaa. Osaan viljellä viiltävää sarkasmia, mustaa huumoria ja jonkin asteen tilannekomiikkaa, mutta ilo – en usko, että minulla on siihen riittävästi sanoja, joita käyttää tai tilanteita, joista sillä sävyllä kirjoittaa. Sillä ne tilanteet, joissa ilo asuu, ovat sitä arkea, jota me elämme. Niitä ovat lohenpala jääkaapissa, keiko-gi eteisen naulassa, bokken pöydällä, täysvillainen matto lattialla ja yukata päällä. Ne ovat rauhaa ja hiljaisuutta sisällä, siellä missä normaalisti jokin helisee. Ne ovat hetkiä, jolloin oma peilikuva ei kysy kuka sinä olet, vaan hymyilee takaisin niin kuin oven pieleen istutettu narsissi ojentaa kasvojaan kohti aurinkoa – varmana omasta onnestaan.

Ne ovat niitä hetkiä, joista kirjoittaminen on vaikeampaa kuin alavireisestä synkkyydestä runoileminen, sillä ilon takana ei asu samaa määrää kompleksisia ajatuksia. Lisäksi ilo vain syntyy ja on. Sillä ei ole monia kasvoja kuten melankolialla. Se ei käy kimppuun punamustaruudullisen flanellipaidan nähdessä, eikä purista keuhkoja kasaan joka kerta, kun syksyn pudonneet lehdet pelaavat näkymätöntä ristinollaa taivaan nuottiviivastolla. Se ei hehku kadun kulmien kodittomissa eikä uutisissa, vaan on siellä, missä sydän ja mieli ovat avoinna.

Minun luo ilo saapuu aina varkain. Silloin se pyyhkii huolet nurkista kuin pölyt, tomuttaa ajatukset ja avaa verhot sekä ikkunat päästäen raikkaat tuulet sisään. Se puhaltaa lipun liehumaan, istuu alas ja keittää teetä, eikä sillä ole kiire mihinkään. Se keventää askeleen ja vie matkalle toisenlaisiin maisemiin. Niihin kuviin, joissa silmien edessä ei ole huolen verhoja eikä vakavuuden vaakuna korista rintapieltä.

Elämässäni näitä ilolla kyllästettyjä hetkiä ovat selkeimmin ne hetket ihmisten keskellä kahviloissa, kotona ja dojolla, joissa liike, puhe tai kynä vie minut pois siitä maailmasta, jossa LIITU-tutkimuksen paljastama todellisuus on liian kova ja julkisen terveyden huollon tila huolestuttaa. Ne ovat niitä hetkiä, jolloin aivoillani ei ole aikaa ja energiaa keskittyä maailman murheisiin. Niitä hetkiä, jolloin minun ei tarvitse yrittääkään laastaroida tai parantaa maailmaa, koska se on jo riittävän hyvä. Noissa hetkissä en muista edes sitä, mitä tapahtuu, kun ilo jättää.

Kun ilon riisuu, unohtaa naulaan tai narikkaan, sitä jälleen kuule, kuinka sisällä helisee.

Siellä helisevät isän kyyneleet, oma hiljaisuus, kasviverkkoon takertunut lintu… Siellä helisevät eilisen murheet ja huomisen huolet, eikä sille miinakentälle tahdo sotaan lähteä. Sen sodan kyllä tietää.

Siinä loputtomassa sodassa sitä yrittää ratkaista samaa ongelmaa aina samalla tavalla pääsemättä koskaan eteenpäin. Sitkeästi väittää itselleen, että kyllä se näin on ja nyt se onnistuu, vaikka tietää, ettei se ratkea tänään tai huomenna, eikä ehkä ikinä. Ja silti sitä haluaa jatkaa, antamatta itselleen rauhaa ja ilolle tilaa.

Ei suostu luovuttamaan, koska uskoo ja luottaa, että jonakin päivänä jokin pala on liikahtanut niin, että vanha keino toimii. Ja jos joku päivä ongelman hetkellisesti saakin ratkaistua, ei ehdi siitä iloita, halutessaan kokeilla uudelleen toimiko se todella. Ja eihän se toimi. Ei se ikinä, sillä toimimattomien ratkaisujen uudelleen yrittäminen ei muuta niitä toimiviksi. Melankoliassa se aina toimii, alkuun palaaminen, ilossa ei.

Ilon kanssa tilanne on muutenkin eri, lähtötilanne täysin toinen. Ilossa ei ole mitään ratkottavaa, se vain on. Siksi kai siitä ei kirjoitetakaan lauluja tai sitä kuvata muutenkaan tekstin keinoin. Ilon tarttumapinta on vahva mutta liian tasainen tarttua ulkopuolelta. Sen kuvaamiseen riittää ilmaisu iloisena olemisesta. Se ei kaipaa syväanalyysejä syistä ja seurauksista, siitä miksi. Liiallinen miettiminen sen vain lukitsee laatikkoon ja sitä huomaa taas istuvansa oman ajatuskenttänsä puolustuspään vaihtoaitiossa punaisen kortin takia miettimässä, oliko pakko.

Ilon kohdalla kukaan ulkopuolinenkaan ei koskaan kysy, miksi. Tai jos kysyy, haluaa tietää vastaisuuden varalle, mistä ilo sai alkunsa. Mutta oikeastaan sen lähteellä ei ole samalla tavalla väliä, riittää kun se on. Positiivisissa tunteissa se taitaa yleensäkin mennä niin – niitä ei tarvitse selittää. Ihmisille positiivisuus on selitys itsessään, eikä sitä tarvitse oikeuttaa tai ansaita. Se on perusoikeus.

Toisin kuin melankolia tai suru, jotka tarvitsevat ja haluavat tulla selvitetyksi.

Minulle niiden nimet ja kasvot ovat liiankin tutut, sillä kuten todettu, kirjoitan paljon taidokkaammin elämän väsyneemmästä, mutta elinvoimaisemmasta puolesta kuin Ilosta, siitä tunteesta jonka kasvot kohtaan, mutta jota en kykene selittämään.

Siksi usein vertaankin emotionaalisesti itseäni teelusikkaan. Olen siihen sanontaan vuosia sitten törmännyt jossakin ja sen itselleni ominut. En minä oikeasti omaa teelusikan tunneskaala, mutta se kuvaa hyvin tapaani hahmottaa tunteita: tunnistan niitä kyllä ja koen, mutta en pidä niiden ilmaisusta. Osaan kyllä kertoakin tunteista, kunhan minun ei tarvitse puhua niistä, ei siinä hetkessä, ei ääneen. Osaan sen, kunhan saan kirjoittaa. Muuten tunnen ulkoisesti hillitysti ja ilmaisen hallitusti, eikä sisälläni olevaa merta näe kuin vasta kupin täyttyessä yli hyvässä tai pahassa.

Silloin sanani kavaltavat minut heti, ennen kuin ehdin sanoa Tunnelusikan teeskaala. Sillä tunteiden viedessä minun tavuni sotkeutuvat toisiinsa, enkä minä enää itsekään lauseen lopetettuani tiedä, mikä oli ensimmäisen ja viimeisen sanan välinen korrelaatio.

Siksi minulla onkin tapanani kantaa aina mukanani teelusikallisen verran iloa. Se ilo ei omista kasvoja tai olomuotoa, se on milloin kevään hitaasti aukeavat silmät, milloin pilven hopeareunukset, milloin smurffin väriset housut. Mutta se ilo on siellä aina minua varten, odottamassa kipinää, levitäkseen ympäristöön.

Sillä se, mikä toimii viinille, toimii myös ilolle: paranee vanhetessaan. Eivätkä silmäkulmieni rypyt ole siellä koskaan turhaan. Ne odottavat iloa, joka niihin runojaan kirjoittaa, niin kuin minä Helsingin liikkumisohjelman kanteen. 

20190323

Akupunktioihmeitä

Sain alkuviikosta kuningasidean ja päätin, että akupunktiohoitoon on päästävä. Kestoskeptikkona ja kyynikkona vannon faktojen nimeen, enkä yleisesti ottaen luota mihinkään, mistä ei ole kovia tilastoja ja mittavaa järkidataa. Akupunktiohoidot olenkin lukenut kuuluvaksi siihen höpöhöpöhommaan ja humpuukiin. Nyt en kuitenkaan ole enää täysin varma, mihin kategoriaan ne pistäisin, sillä eilen kävin sitä sitten kokeilemassa.

Yksin en tietenkään siihen suohon hypännyt, vaan varustauduin mystiikkaretkelleni ottaen mukaan toisen hullun. Siinä me sitten hulluna ja tosi hulluna matkasimme villiin Kallioon perjantai-iltana maksullisten palveluiden pariin.

Vielä tällä hetkellä yksityisasunnossa toimiva Kallion Lohikäärmeklinikka herätti meissä suorastaa hysteeristä hilpeyttä, eivätkä vitsimme taipuneet muuhun kuin Luontokeskus Mäyrä, Karhun puhelimessa Orava -tasoisiin puujalkoihin ja alatyylisiin heittoihin siitä, kuinka perjantai-illan hoidot voi hoitaa näinkin.

Minuuttiaikataulutuksen uutena mestarina saavuimme sovittuun paikkaan neljä minuuttia ajoissa. Lähin kahvila huusi meille sateenkarilippuineen, että älkää hullussa menkö. Vitsitkin kuolivat ja kokovartalo hyperaktiivisuus iski kimppuun kuin pahinkin aivosähköpostin error koodi kesken ratkaisevan tentin. Siinä me kuitenkin neljä minuuttia sykähtelimme ja nytkimme tuomiota odottaen.

Koomisen koko tilanteesta teki se, että toinen meistä on neulakammoinen ja toinen kiiluvasilmäinen sekopää, jolle kaikki fyysisesti hoitava saa aikaan punaiset posket ja kiiluvat silmät etenkin kun ei itse ole hoidon kohteena. Ei tainnut hoitajamme aavistaakaan mitä saa käsiinsä, kun ruskeat silmät lempeästi hymyillen avasi meille porttikongin sisäpihalle.

Siinä vaiheessa meitä oli kaksi sammakkohymyn suurinta taitajaa ja varsinainen likkakohtaus pysyi poissa lähinnä tahdonvoimalla, kun nousimme portaita suitsukkeilta tuoksuvaan NewAge musiikkia ja itämaita henkivään asuntoon. Punaiselle sohvalle istuessa ei toiseen hulluun voinut edes vilkaista, sillä tunne parisuhdeterapiasta ja tilanteen irrationaalisuus oli suorastaan pakahduttava. Parempi oli vain katsoa käteen saatua liian imelää teetä sisältävää kuppia tai puhuteltaessa niitä ruskeita silmiä.

Hoidon tarkkailu oli mielenkiintoinen kokemus. Olisin halunnut tökkiä muutaman neulan itsekin. Ja ei, tietenkään en tökkinyt! Seurasin vai niin tarkasti, että neulat laitettuaan akupunkteeraaja tuumasi, että olipa jännä kokemus, kun joku tarkkaili tekemistä, kukaan ei ole ikinä ennen seurannut, kun hän työskentelee.

Siinä vaiheessa minua nolotti, kamalan paljon. Sormeni syyhysivät tikuttaa muutama neula selkään ja kysellä kaikenlaisia mukavia kysymyksiä loputtomalla tiedonjanollani, mutta tyydyin vain nauramaan ja pahoittelemaan ylitiöuteliaisuuttani odottaen omaa vuoroani.

Ei sitä aivan masokistin päiväuneksi voi sanoa, mutta lähes. Siinä laverilla lävistettävänä makaaminen oli jännin kokemus ikinä. Neulat eivät varsinaisesti sattuneet, mutta tuntuivat - nytkäyttelivät ihoa ja lihaksia, säteilivät ja tuntuivat yksinkertaisesti oudoilta. Selkääni saama muodostelma Kukka-Ukko puristaa selkärankaa, oli kyllä nimensä veroinen. Alaselkä tuntui 20 minuutin neulallisen rentoutuksen ajan siltä kuin ympärillä olisi ollut painonnostovyö selkärangan viereen tökittyjen neulojen sijaan. Tunne ei varsinaisesti ollut epämiellyttävä, mutta sitä korsettimaista tunnetta en halua päivittäin kantaa.

Neulojen poiston jälkeen olo oli endorfiilipöllyinen ja pökkeröinen. Hymy halkaisi kasvot yhtä leveästi kuin onnistunut dan-graduointi. Väsymys ja nälkä huimasivat, mutta ne eivät olleet mitään, mitä ei olisi voinut hoitaa.

Ja nyt, yön nukkuneena minä tiedän sen. Minä rakastuin. Rakastuin akupunktioon. Pitkästä aikaa nukuin yöni ilman selkäkipua ja heräsin ennen viittä pirteänä. Pitkästä aikaa peilistä katsoi minä. Se sama energinen ihminen, joka on valmis tavoittelemaan kuuta ja saamaan sen. 

20181229

Teleportteja ja kotitonttuja

Maatessani nyt seitsemänneksi viimeistä kertaa harmaassa sängyssä mustissa lakanoissa tässä asunnossa, jossa muovimatto on koristeltu väritäplillä ja naarmuilla, tulin ajatelleeksi kaikkia omistamiani asioita. Kategorioiden; astiat, vaatteet, kodintekstiilit, kirjallisuus, huonekalut, kodinsisustus, aikido, tilpehööri ja turhanpäiväinen tilpehööri, täyttyessä mitä mielenkiintoisimmilla sanoilla ja sanamuutoksilla aloin kaivata kahta asiaa lisää: teleporttia ja kotitonttua.

Teleporttia siksi, että sitä voisi silmänräpäyksessä siirtää itsensä toiseen paikkaan. Toki hormiverkosto pulvereineenkin hätätilassa kävisi, mutta omistan takan sijaan sähköhelloja, enkä halua edes kuvitella sitä tilannetta, jossa minun pitäisi yrittää mahtua hellan luukusta sisään liekkien ja savun pölistessä samalla kun minun tulisi yrittää lausua selkeästi osoite, josta tällä hetkellä puuttuu mielestäni kirjaimia ja jonka äännän yhä yhtä väärin kuin hallonium sanan.

Ei. Ei siis hormiverkostoa vaan teleportti. Toki teleportissakin on omat huonot puolensa. Voin vaikka vannoa, että muutaman matka jälkeen päässäni hajallaan olevat asiat ja aivosolut olisivat vihdoin pakkautuneet kasaan, ja tietenkin väärin. Nytkin omalaatuisen ajatusmaailman ja ilmerepertuaalin omaavana en taitaisi enää mahtua hyvällä tahdollakaan sanaan normaali edes omissa normaaliuden määritelmissäni. Lisäksi, sellainen proteiinisynteesien ja atomisoitumisten määrä ei vaan voi tehdä hyvää kellekään tai millekään.

Eli ei siis teleporttiakaan. Harmi. No, jos sentään se kotitonttu. Se voisi tehopakata puolestani koko tavaramääräni, jota kuvaa hyvin yksi sana: liikaa. Kasata laatikot sieviin pinoihin ja siirtää ne yksitellen posauksen saattelemana uuteen kotiini. Sen jälkeen se ihanuus vielä siivoaisi uuden ja vanhan ja laittaisi ne tavarat paikalleen. Ai että, kyllä kelpaisi. Ruoanlaittoa en enää kehtaisi pyytää, mutta tekisi se senkin.

Valitettavasti en kuitenkaan omista kotitonttua, enkä elä rinnakkaistodellisuudessa, jossa niitä olisi, että hankkimaan pystyisi. En myöskään ole aatelinen enkä täten omista maaorjaa, jota hyödyntää. Minulla ei myöskään ole käveleviä vaahtosammuttimia, jotka höynäyttää pakkaamaan, siirtämään ja siivoamaan edes minun kanssani.

Aamun lyhyt analyysi kertoikin minulle vain sen, että kyllä on itse kaikki tehtävä tässäkin asiassa, sekä sen, että sanojen kirjoittamisen aikana olisin saanut siirrettyä ainakin yhden tavaran paikasta a paikkaan b, joka tässä tapauksessa olisi jonkin sortin laatikko tai kassi. Päätin kuitenkin viihdyttää itseäni sanaleikeillä ja haaveilulla yrittäen samalla siirtää tavaroita ajatuksen voimalla. Ei onnistunut sekään.

Ei se siis auta kuin ryhdistäytyä ja alkaa ihan itse omin pikku kätösin nostelemaan tavaroita kaapeista ja hyllyiltä ja kasaamaan ne siisteihin pinoihin odottamaan muuttoa, jonka sentään hoitaa joku muu. Ei minusta olisikaan ollut raahaamaan sohvaani metroon ja bussiin, kun en sitä jaksa edes nostaa, lieneekö se sinne edes mahtunut olisi.

Tehdyn analyysin pohjalta päädyinkin lopulta kirjoittamaan epikriisiini muutaman diagnoosia kuvaavan lauseen:

Potilaalla havaittavissa kroonista selittämisen ja kirjoittamisen tarvetta. Selitys- ja kirjoitusinto vaikuttavat merkittävästi tehtävistä suoriutumiseen. Toimii kuitenkin tehokkaasti sille päälle sattuessaan eikä täten syytä huoleen vielä ole. Potilas myös esittää taipumuksia lähes innovatiiviseen luovuuteen, vaikkakin perustelee itse oma-aloitteisesti omat järjettömät ideansa kumoon. Pysynyt rationaalisena, mutta viitteitä lähes viisaaseen laiskuuteen löytyy. Pidettävä silmällä ja tarkkailtava aktiivisuutta, ettei intoudu hyperaktiivisuuteen. Kotihoidoksi muuttolaatikoiden kysyminen lähikaupasta ja pakkaamisen aloittaminen kirjoitusvihoista. Seuraava käyntikerta tarpeen mukaan.

20181208

Tarpeellinen ehjänä

Olen ennenkin kirjoittanut kodista. Siitä, kuinka vuosia sitten lähdin teitä pitkin omalle satamamarssille paikasta, jossa äänekäs hiljaisuus yhä tuoksuu vastaleikatun nurmen ja tuoreen pullan kasvoin nyt jo haalenneissa muistoissa menneistä huomisista. Olen kertonut takapihaleikeistä ja kirosanattomuusketjuista, joissa kirkonrotat ja raavetit sekoittuvat noidankehiin maanvalloituksissa ja pasketeissa. Olen kertonut niistä asioista, jotka jätin taakseni, mutta myös niistä heijastumista, joita yhä kannan mukanani. Olen kirjoittanut elämäni tarinoita sellaisena kuin ne muistan ja koen. Olen kirjoittanut elävinä ja kuolleina haudatuista unelmista ja ajatuksista, satojen sanojen sinfonioista sekä niistä hetkistä, kun ymmärsin, ettei mustan lampaankaan läpi aina katsota. Olen kertonut lukuisista lähdöistä, joiden olen kuvitellut tuloksettomasti parantavan hapenottokykyäni. Olen perustellut itselleni ja muille, miksi lähdin.

Olen myös kertonut niistä teistä, jotka ovat vieneet minut läpi metsien ja asfalttiviidakkojen. Olen kertonut niiden teiden tapahtumista, lauluista ja sanoista, jotka olen löytänyt. Olen toisinaan jopa kertonut, minne ne ovat minua kuljettaneet ja mitä olen odottanut sieltä löytäväni. Olen vierittänyt mielestäni sata kidutettua kuolemaa ja toiset sata melankolian merta, purkanut sata salamaa taivaalta ja yrittänyt saada sanoiksi ne lasimarmoriin särkyneet ajatukset, joilla ei kohdetta tunnu olevan. Mutta lieneekö koskaan olen tullut ottaneeksi mallia Kake Randelinin laulusta Kirje kotiin ja kertonut, miksi kerta toisensa jälkeen palaan niille lakeuksille, joilla Haloo Helsinki ei laula sen enempää kuin Maxim Fadeevkaan. Tuskin. 

Nyt koko yön limaa yskineenä ja treenikaverin sanat mielessäni mietin, että olisi ehkä aika välillä palata katsomaan sitäkin kansioita, jonka päälle aika on satanut miljoonia auringontähtiä ja jonka sivuja yhteen liimaavat lukemattomuus ja ajan patina. Sillä yöllä, kun keskivartalolihakseni työskentelivät keuhkojen apureina muistin kodin, äidin ja isän. Muistin siskot, veljet ja koirat. Muistin lohdun. Se lohtu oli sama, joka kuului eilen Artun sanoissa: ”olet meille tarpeellinen ehjänä”. Se lohtu on varsin erilaista kuin Tuure Kilpeläisen laulussa, jossa lohtua ovat kettinki oven suussa, tyynyn alla piilossa oleva pistooli sekä ikkunalaudalla nukkuvat jouluenkelit. Minun lohtuni ei niissä asu, vaan välittämisessä, ymmärryksessä. 

Ja se lohtu – välittäminen, ymmärrys – vie minut aina kotiin (ja dojolle). Kotiin, jossa talon sisäkulmassa on kaarevilla jaloilla oleva puinen tuoli, jossa kaikki haluavat oman vuoronsa. Se ei ole rippituoli, ei edes mitään siihen viittaavaa, vaan ihan tavallinen keinutuoli ihan tavallisessa kodissa. Silti se on yksi talon suosituimmista paikoista. Kysyn välillä itseltäni, miksi. En edelleenkään tiedä. Ehkä siksi, että siinä istuessa tuntuu, että näkee koko maailman, vaikka näkee vain sen tavallisen kodin tavallisen keittiön. Ehkä siksi, että siinä tuolissa muu maailma lakkaa olemasta. Tai ehkä siksi, että se tuoli on kuullut lukuisat tarinat ja omaa viisautta varmasti enemmän kuin ulkokuori uskoa antaa. Istuttavuudeltaan ja ergonomialtaankaan kun tuoli ei vakuuttavimmasta päästä ole, joten jokin muu syy siihen väkeä vetää. 

Tuoli ei myöskään itsessään lohtua tahi ymmärrystä tarjoa, eikä täten kelpaa syyksi kotiin saapua. Sanoisinkin, että sen kodin lohtu syntyy onnesta – takapihan leikkimökistä, kuusesta ja grillikatoksesta – muistoista. Se syntyy kaikesta siitä latauksesta, mitä ne valkeat seinät ovat vuosia seurailleet, kaikista sanoista ja teoista, peleistä ja leikeistä. Se onni syntyy tiedosta, että kodin ovet ovat aina avoinna niille kulkijoille, joilla on sydän paikallaan ja jotka kaipaavat rauhaa ja ymmärrystä. Se syntyy siitä tunteesta, että vaikka juuret ovat jo irronneet, voi silti saapua kotiin naarmuilla tai ehjänä ollen aina tervetullut. 

Ajatusta selkeyttääkseni voin hyvät mielessäni sanoa kodistani, tai ennemminkin kasvatuksestani, muutaman piirteen: kotini on ehkä tehnyt minusta hieman jäykän ja rytmitajuttoman, jäyhänkin, mutta en minä kaipaa tanssilattioille tai trapetsille enkä hienoihin juhliin, sillä minulle maailma ilman seuraperhosia on helpompi ymmärtää. Kodissani minua ei ole nostettu pilviin, annettu minulle siipiä  tai edes lentäviä kenkiä, vaan minut on opetettu kulkemaan jalat maassa ja ajattelemaan rationaalisesti. Kodistani ei myöskään ole käyty teattereissa tai näytöksissä, vaan elämykset on tarjoiltu satuina ja lauluina, teksteinä, joita rakastan ja jotka ovat nykyään minun kieleni (ei minusta näyttelijäksi olisi). Kotini ei ole koskaan hukuttanut minua yltäkylläisyyteen, vaan huolehti, että minulla oli kaikki tarpeellinen, ei liikaa, vain ansaittu. Kotini ei myöskään opettanut minua riitelemään, vaan neuvottelemaan, miettimään toiminnan sijaan ja katsomaan ennemmin kuin katumaan. Kotini opetti minut arvostamaan elämää – arvostamaan erilaisuutta.

Kodissani minulle myös opetettiin, kuinka siltoja rakennetaan, ei kuinka niitä puretaan. Ja se taito on tuonut minut pitkälle. Se on myös se taito, joka saa minut aina palaamaan kotiin, sillä mikään muu paikka kuin koti ei muistuta minua yhtä hyvin siitä, että pelkkä rakentaminen ei koskaan riitä. Sitä voi rakentaa vuosia unohtaen syödä ja nukkua saaden aikaan jotain hienoa, mutta hoitamattomana hienotkin sillat sortuvat. Ja kun jatkumo katkeaa, sortuu siltakin. 

Kotiin saapuminen onkin minulle aina omalla tavallaan peiliin katsomista ja avointen kysymysten sulkemista, vahvistetiilien nakuttamista siltoihin. Perheen kohdatessaan sitä tulee aina kysyneeksi itseltään lähes kuivan ironisesti: miten meni näin niin kuin omasta mielestä. Olenko hoitanut puutarhani hyvin? Rakentanut sillan perusteet tukevaksi? Muistanut huoltaa ja vahvistaa rakentamaani? Muistanut varmistaa omalla toiminnallani, että jokainen palkki kantaa omansa, myös itse?

Valitettavan usein minun on vastattava kielteisesti useampaan kysymykseen. Sitä niin kovin helposti putoaa omaan mikromaailmaansa, jossa mikään ei kosketa ennen kuin on jo liian  myöhäistä. Sitä uppoaa huoltamaan omaa osaansa, huolehtimaan siitä, että itse pysty pystyssä välittämättä siitä, keneen nojaa ja kuinka lujaa. Sitä unohtaa, että onnettomuudessa hiljaisuus on huutoa pahaenteisempää ja vain kumartaa hartiansa jatkaakseen ääntä kohti. Eikä sitä edes muista kysyä kuka huutaa. Oliko se itse vai joku muu. 

Ja kaiken sen puurtamisen keskellä keskustelu unohtuu, olemassa olo unohtuu, elämä unohtuu. Sitä pyörii omassa oravanpyörässään ja tekohengittää milloin milläkin – suklaalla, jäätelöllä, ekstratreeneillä – marssien eteenpäin omassa satamamarssissaan kuin se olisi viimeinen tekomme. Niin kuin se lopulta onkin. 

Koska kyllähän se pelottaa. Myöntää kaipaavansa ihmisiä. Kaipaavansa seuraa. Lämpimiä sanoja ja katseita. Asioita, joita uusi työpuhelin ja -nimike eivät anna. Kyllä se pelottaa, kun huomaa haluavansa olla äitinsä ja isänsä kaltainen. 

Olla äitinsä kaltainen. Uskaltaa kohottaa katseensa ja nähdä kaikki ne putoamiset ja sirpaleet ja silti ojentaa kätensä ja toivottaa tervetulleeksi kotiin lämpö silmissä ja sydämessä. 

Olla isänsä kaltainen. Uskaltaa kohottaa katseensa ja nähdä lapsen silmin kaikki aina hyvään uskoen, pelkäämättä pahaa peilikuvassa tai vastaantulijassa. 

Olla itsensä kaltainen. Uskaltaa kohottaa katseensa ja nähdä yhden sanan sijaan aina vähintään kaksi ja ne kaikki kolikon molemmilla puolilla.

Mutta vielä pelottavampaa on myöntää, että on tarpeellinen ehjänä, kun ei vielä tiedä mitä se tarkoittaa – olla ehjä. Sillä minun siltani on vielä pahasti kesken ja vähän lommoilla. Mutta on kuitenkin lohdullista tietää, että se riittää. Sillä ehjä voi olla myös kesken. Ja sitä me kaikki taidamme vähän olla, kesken tässä elämässä, mutta riittävän ehjiä jatkaaksemme. 

20181111

Naamioista

”Kun minä lähden,
lähden hymy kasvoilla ja ilo rinnassa
Enkä välitä oven pieleen hirtetyistä minuuksista
Niistä, jotka sanovat
Ettei runoilla ole siipiä, eivätkä aasit lennä.
Minun aasini
Ne lentävät. ”

Minulla on kaksi tapaa herätä: kellon soittoon ennen aamu kuutta ja ilman kellon soittoa ennen aamu kuutta. Usein molemmissa tapauksissa mielessäni soi jo herätessä jonkin laulu tai ajatus. Harvemmin herään tyhjyyteen, jossa silmät tapailevat katon ääriviivoja tietämättömänä siitä, onko vielä herännyt vai uneksiiko harvinaisen tylsiä ajatuksia. Toisinaan sitä onnistuu kuitenkin hetken aikaa kuuntelemaan pään sisällä vallitsevaa valkeaa kohinaa, jossa ajatuksettomuus on abstrakteja melodeja kokovartalosoittimesta.

Olen sitä itseni perusääntä miettinyt aina silloin tällöin, pohtinut mitä se pitää sisällään ja mitä se minulle kertoo. Sen olemassa oloa kun ei aina tiedosta, vaikka se ei lakkaa niin kauan kuin täällä elävien kirjoissa näitä huoneita katselee ja katuja kulkee. Sitä voi yrittää vaientaa musiikilla, seuralla, ruoalla, millä tahansa mutta tapettua sitä ei saa.

Mietteissäni olen tullut siihen tulokseen, että minulle se valkoinen kohina on sieluni laulu, jonka yksinäistä rumpusooloa sydän hakkaa sekunnista toiseen, jossa keuhkojen hengityspalkeet soittavat verenkierron kanssa puhallinorkesteria. Se koko kaikkeus pitää sisällään minun elämäni meren ääneen, joka simpukkafoonillaan soittelee mieleeni toimintatapoja tulilinjojen molemmilta puolilta. Se on se osa minusta, joka päättää silloinkin, kun aivosähköposti on sekaisin, eikä päässä ole yhtäkään järkevää ajatusta. Se reagoi, kun minä en enää pysty. Toisinaan se kyllä päättää minun puolestani silloinkin, kun aivoilla olisi jotain vastaan väittämistä.

Viimeksi se omakohtaisesti päätti reagoida työpaikalla olevaa puhtaanapitotyöntekijään ilman minun suostumustani. Aivojeni mielestä tilanne suorastaan vaatii henkisen käden läpsäyksen otsalle epätoivosta – mennä nyt ihastumaan ihmiseen, josta ei tiedä mitään muuta kuin ulkonäön ja työpaikan. Kokovartalosoittimesta se taas on parasta ikinä, minkä se päätyy säännöllisesti kertomaan verimäärävirhearvioilla poskipäillä ja kohdetunnistushymyillä. Aivojeni vastavetona on viedä minulta puhekyky ja laittaa jalkani sakkaamaan ja tekemään ylisuuria väistämisliikkeitä ja suunnanvaihtoja aina kohdatessa. Jopa huomenen sanomisesta on tullut vaikeaa, eikä kohdatessa minusta saa kuin kireän poskilihaksen nytkähdyksen, jonka merkitys on minulle itsellenikin varsin epäselvä. Lähinnä kai se kertoo kuinka järki ja tunne pelaavat juokse tai kuole peliä keskenään eikä kumpikaan ole voitolla. Tai ehkä järki vähän, kun en ole vielä mennyt juttelemaan. Toisaalta olen kyllä miettinyt asiaa, harkinnut meneväni. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että ei minusta ole siihen, että en minä osaa.

Sosiaaliset seurapiiriperhoset todennäköisesti miettivät tässä vaiheessa, mitä osaamista siinä on. Sen kuin menee ja ojentaa kätensä eikä enää sen jälkeen päästä irti. Ottaa ensimmäisen askelen ja sen jälkeen jatkaa kävelyä selvittäen toisen askelvälin, sovittaen omansa niihin.

Minulle se on vähän sama kuin käteeni annettaisiin viulu ja sanottaisiin, että soita Pirates of the Caribbeanin tunnussävel kuin David Garret. Päiväkään en ole viulua soittanut, kerran ehkä kädessä pitänyt, joten voin kuvitella mitä siitä tulisi – riitasointuja, jos edes ääntä esiin saisin. Varsin hyvä vertauskuva siis. Tällä hetkellä, tässä asiassa minä olen kuin viulu kädessä seisova soittotaidoton, jolta odotetaan utopistista suoritusta – sävelet ovat kyllä tutut, mutta toteutus ontuu.

Ennakkoluulojen ja menneiden ajattelun voisikin sanoa olevan yksi jarrupala lähestymiselle, mutta suurin este on ajatus itsensä paljastamisesta ilman minkäänlaista maskia. Tässä maailmassa, jossa kuulokkeet ja tyhjenevät katseet ovat oikeutettua käytöstä liikenneruuhkassa ja työpaikkakoomassa, ihmisiä ei enää näe itsenään. Sitä näkee identiteettejä, jaettuja totuuksia ja kirjoitusvirheviestejä aamuyönäytöillä. Sitä näkee varovaisia vilahduksia ihmisistä, joita joskus oli. Sitä näkee omia varjokuvaheijastumia muiden kasvoilta ja tietää, että maailma ohjaa tässä ihmismuurahaispesässä eläjiä kuin nukkemestari marionettejaan.

Siksi minusta tuntuukin, että minä en osaa, enkä voi. Ihmisten lähestyminen jonkun identiteetin turvin on helppoa. Mikäs siinä, mennä sanomaan työkaverille, että Hei Nina, ekson gallin validointi ei mene läpi. Osaatkohan sanoa, mitä voisi yrittää. Tai kysyä treenien jälkeen Oliko täällä ketään kahville lähtijää? Noissa tilanteissa välissä on aina joku pehmuste ja puskuri; Työminä (eteisen pöydällä), treeniminä (eteisen naulassa), kahvilaminä (lompakossa unessa). Välissä on aina jokin rakennettu identiteetti, jokin ravisteltu totuus todellisesta minuudesta. Vastassa on aina ihminen, jonka osa särmistä on hiottu ja sädekehä kiillotettu paikkaan ja tilanteeseen sopivaksi. Yleensä välissä on vielä jokin viestisovellus, jonka kautta hymyillä silloinkin, kun oma hymy muistuttaa irvistystä enemmän kuin mitään kaunista.

Ja täytyy myöntää, että minulle se on helpompaa niin – lähettää viestillä ne sanat, joita en ääneen osaa enää sanoa. Sillä minulle se on yksi vahvimmista naamioista, jonka voin kasvoilleni kohottaa. Minulle kirjaimet näytöllä ovat vakaampi totuus itsestäni, sillä ne ovat lähes loppuun mietittyjä ajatuksia joissa asuu viiltävän teräviä huomioita ja pehmeää velttoutta. Ne ovat minun rationaalisuuteni pitkään työstetty ääni, joka ei välitä maailman meristä, eikä edes siitä omasta.

Minä pidän siitä maailmasta, en yksin siksi että ehdin miettiä ajatukset loppuun, vaan siksi, että se on selkeä maailmaa. Siitä jää merkki, jälki, jonka pariin palata. Jonka sävyjä tankata silloin, kun epäilys iskee ja maailman huntu vaihtuu valkoisesta mustaan. Minä pidän pysyvyydestä.

Olen kuitenkin alkanut miettiä, milloin minun maailmastani tuli tällainen. Milloin teknologia alkoi sykkiä sydämessäni niin, että siitä tuli enemmän oma ääneni kuin puheestani. Luulen kyllä, että etanakirjeaikaan minä olisin ollut kirjetotuilija. Olisin kertonut asiani kirjeellä koukeroisin kirjaimin punottuna. Minulle konkreettiset kirjaimet tuovat sitä mielihyvää, mitä soitto ei luomaan onnistu. Ehkä siksi minun elämässäni puolet, tuskin valehtelisin, vaikka sanoisin 90 %, kommunikoinnista on mustaa valkoisella.

Se ei ole minua ennen häirinnyt, se että maastoudun lukuisten identiteettien taakse, että kohtaan todellisuuden ennemmin sanoina kuin puheena. Eikä sekään, että olen näkymätön siellä, missä tahdon ja näkyvä siellä missä tahdon. Mutta nyt, kun aivoni riitelevät kokovartalosoittimen kanssa, ehkä hieman kaduttaa.

Kaduttaa se, että ei enää osaa lähestyä ihmistä ihmisenä. Kaduttaa se, että on ehdollistanut itsensä naamioiden käyttämiseen. Kaduttaa se, että on ottanut yksinäinen saari asenteen.

Mutta eniten kaduttaa se, ettei osaa luopua siitä kaikesta. Kaduttaa se, että muutkin sen tietävät, että katseet kohtaavat, mutta maailmat ei, koska se on tyhjä kuori, jonka he näkevät.

Ja minä mietin, mitä minä yritän piilottaa.

Onko se puolittainen ajatuskatkoälykkyys, Saharan kuiva puujalkahuumori, aikidohulluus, runotyttöys, yllytyshulluus, perfektionismi, sensitiivisyys, kaavamaisuus… mikä osa minusta ei katsetta kestä. Ehkä se on kaikki ne palikat yhdessä, joiden yhteensopiva saumaton epäsopivuus luo tarinoita, joiden taustoja en halua kertoa. Ehkä se on kaikki ne liitokset, joiden hitsausjäljen tarina on liian oma, liian yksinäinen kerrottavaksi.

Minä ja minun tarinani. Luulen, että sillä on edelleen yhtä monet kasvot kuin katsojillaankin. Enkä minä taida olla ainoa, joka niitä naamioita kasvoilleni nostelee. Minä voin vain olla, esitellä ja raottaa naamioitani ja kysyä, minkä niistä kasvoillesi nostit, vai näetkö sisään. Näetkö sen, mitä runossani lausuin:

”Kun minä lähden,
lähden hymy kasvoilla ja ilo rinnassa
Enkä välitä oven pieleen hirtetyistä minuuksista
Niistä, jotka sanovat
Ettei runoilla ole siipiä, eivätkä aasit lennä.
Minun aasini
Ne lentävät. ”

20180825

Erakkomehiläinen

Olen aina tuntenut itseni jokseenkin sosiaalisesti rajoittuneeksi ihmiseksi, jonka mielen maisemaan on vaikea päästä käsiksi. Olen nähnyt itsessäni erakkomehiläisen piirteitä yhtälailla kuin erakkoravunkin. Meitä kaikkia kolmea henkistä lajitoveria yhdistää yksi asia, jonka olen kuullut itsestäni ja kaltaisistani niin monesti sanottavan: kun eihän silläkään ole niitä kavereita.

Kuten erakkomehiläisillä, ei minullakaan ole ympärilläni suurta lajitoverien yhdyskuntaa, jonka sosiaaliset suhteet ja normit minua määrittäisivät ja toimintakykyäni ylläpitäisivät, vaan viihdyn suurimmilta osin yksin tai pienessä seurueessa. Ja vaikka kaupungissa kerrostaloelämää vietänkin, ei kotini myöskään ole mitään muuta kuin linnani suuaukko. Erakkomehiläisten tavoin rakennankin elämäni ja kotini sinne, mihin parhaiten sopimaan mahdun ja niistä paloista, jotka ovat minulle kyliin hyviä. Lisäksi harrastan yltiöpositiivista sosiaalistumista vain harvoin ilman jonkin asteen pakkoa ja silloinkin vain omalla mukavuusalueellani. Mukavuusalueelta poistuessani erakkorapuisuus ottaa minusta vallan ja suojautumismekanismi on valmis.

Erakkorapuja tuntemattomille kerrottakoon, että luonnossa elävillä erakkoravuilla on pehmeä takaruumis, jota se suojelee toisten eläinten kuoriin mahduttautumisella ja välillä synteettisillä ympäristöönsä eksyneillä elementeillä. Toisin kuin erakkoravuilla, ei minulla tarvetta fyysiseen panssariin kuitenkaan ole, vaikka pehmeää luiden päältä löytyykin. Henkinen suojakuori minulta kuitenkin löytyy ja toiminnaltaan se on kuin erakkoravun kuori - joskus toisilta lainattu, joskus ulkopuolelta vedetty. 

Pääaineksena siinä suojakuoressa on teoriatietoon pohjaava logiikka ja aamuyöpohdinnat, jotka soivat mielessä rockoopperoiden ja iskelmien tahdissa. Siinä hampaiden kiristystä sisältävässä niskalihasjännityksessä on häivähdys sarkastista taikaa aina silloin, kun kehutkin tuntuvat uhkaukselta saaden aikaan sakset asettamisen suojakuoren eteen. Yleensä se saksi on minulla viiltävän terävä kieli, jonka hankalaksi tiedetyt sivuoireet ovat salakavalasti kimppuun hiipivät ironia- ja halveksuntapuuskat sekä hämmästyneet katumusmajakat, jotka morsettavat retorista kysymystä: oliko ihan pakko.

Ja tietystihän se oli.

Meidät erakkoravut ja -mehiläiset kun itsevarma itsevarmuuden puute saa aina laukomaan kuolevia totuuksia muille milloin itsestä, milloin maailmasta. Ne kuolevat totuudet tulevat auringon tähtinä, mutta poistuvat pölyhiukkasina. Ne ovat osa tapaamme käsitellä maailmaa ja sen vakavuutta, sitä osaa siitä, mikä ei näkemyksiemme kanssa kohtaa. Ne ovat tapamme kertoa, että jokin ei ole kohdallaan, että jossakin sauma vuotaa.

Se, mitä se ei kerro, on millainen vuoto se on. Onko se ideologinen vai vaan looginen. Onko se virhe koodissa vai uusi pala siihen. Onko se pelkoa vai rakkautta. Se ei kerro, koska se on liian kiireinen tunnustellakseen. Se vain toteaa ja jatkaa matkaa niin kuin merivirran mukana. 

Niitä vuotoja minä itse etsin päivittäin. Juutun kiinni viikkoaikatauluun, jota ei ole, kuin takiainen vaatepintaan. Noudatan kaavaa ja jos en, kysyn itseltäni mikä tuli. Ja samaan aikaan yritän sanoittaa ja kuvittaa tulevaisuuden muiden mietteitä myöten, jotta maailma olisi minulle mahdollisimman helppoa elää - Ei yllätyksiä, ei salattuja motiiveja, ei taka-ajatuksia.

Yritän kai luoda maailmaa, jossa ei ole suoranaisen dualistisesti vain hyvää ja pahaa, vaan vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia, tekoja joilla on seurauksia. Tavoittelen lienee tasa-arvoa, joka syntyy mahdollisuudesta valita, sillä tässä yli 300 päiväpäätöksen maailmassa minä ainakin tahdon vaikuttaa siihen valoon, missä minut nähdään, ja millaisena. 

Ehkä siksi olenkin kuin erakkomehiläinen. Yksilö, jonka sosiaalinen piiri on pieni, mutta toimiva. Jota joko inhotaan tai josta pidetään. Ehkä siksi minusta ei koskaan tullut ryhmäni priimusta, suosittua missään muussa kuin pesäpallossa ja sählyssä, eikä suurten juhlien seurapiirikaunotarta. Ehkä se on syy, miksi minulla ei ole niitä kavereita. 

Vaikka onhan minulla - neljä. Neljä kaveria, jos treenikavereita ei lasketa tai perhettä. Neljä ihmistä joiden kanssa viettää iltaa ja joille puhua aurinkoenergialla ja virtapiireillä. Neljä sellaista, joiden kanssa suojakuori on tarpeeton. Neljä, jotka itsekin taitavat tietää mitä on olla erakkomehiläinen. 

Ehkä se menee niin kuin koirista sanotaan; kyllä erakkomehiläinen toisen tunnistaa. Tunnistaa hiljaisuuden, kun sen näkee, ja kuulee todellisuuden painon sen vaatiessa lunnaitaan nurkan takana. Ja keskellä kaikkea sitä pyyntöjen, vaatimusten ja oletusten olomuotomantraa, sitä voi sitten heidän kanssaan levitellä raajojaan ja kysellä toisiltaan, kuka muka tarvitsee satojen mehiläisten yhdyskuntaa, kun parhaat jutut syntyvät silloin, kun katsotaan yhdessä samaan suuntaan nähden samat totuudet ja harhat silloinkin, kun selät ovat vastakkain ja liike toiseen suuntaan.

Sillä sitä me erakkolajien edustajat vain kaipaamme - oikeutta ja rauhaa hymyillä väärissä kohdissa. 

20180716

Oikeus olla

En yleensä harrasta sosiaalisessa mediassa avointa keskustelua, sillä olen kyllästynyt ihmisten kykyyn ottaa henkilökohtaisesti niitäkin sanoja, joilla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä ihmisen kanssa, vaan jotka ovat pala minun maailmaani, jota jostain syystä haluan muille avata; ehkä saadakseni ymmärrystä, ehkä antaakseni ymmärrystä. Jotta heidän olisi helpompi nähdä, kuka minä todella olen. Alku kuusta koin kuitenkin pakottavaa tarvetta kirjoittaa muutaman rivin myös sosiaaliseen mediaan. Kirjoitin seinälleni muutaman sanan yhteentörmäyksistä ja niiden merkityksestä. Sanat valikoituivat tuolloin oheisenlaisiksi:

Yhteentörmäyksissä on kyse siitä, kun kaksi eri suuntaan liikkuvaa elementtiä kohtaa toisensa samalla liikeradalla, mutta myös siitä, kun liikkeelle laitettu elementti kohtaa jo pysähtyneen tai hitaamman elementin. Se on vastakkainasettelun muoto, jossa väistämättä tulee vaurioita, joiden määre ei ehkä enää fyysiseksi jäljeksi taivu, vaan on enemmän henkistä laatua.

Eilen Helsinki Prideen osallistuneena näin monia yhteentörmäyksiä. Vaikka maailman ajatuskanta onkin yleisesti ottaen muuttumassa avoimemmaksi ja hyväksyvämmäksi, on epäkohtia jäljellä vielä paljon. Trendi tuntuukin olevan tietoisuuden kautta lisääntyvä arvokilpailu, jossa omien näkökulmien vaaliminen oikeuttaa toisten ajatuksien kieltämisen. Omien ajatusten oikeutuksen hakemisesta onkin osittain tullut julkinen pakko, jossa pitää paljastaa kaikki ja enemmänkin, mikäli mielii hyväksyntää ja ymmärrystä saada.

Olenkin huomannut, että ajatus ja oleminen ei ole enää kuin ennen. Omaa itseään ja ajatuksiaan pitää perustella jatkuvasti. Olemassa ololle ja sen muodolle täytyy esittää syitä, joiden esittäminen täytyy tehdä tietyllä tavalla, ettei vain tule loukanneeksi ketään. Tai jos loukkaa, niin loukkaa ainakin asialliselta vaikuttavalla tavalla. Tällaiset ulostulorituaalit aiheuttavat pahennusta yhteentörmäyksen molemmissa osapuolissa, sillä molemmat ovat yhtä mieltä siitä, ettei niin pitäisi olla, mutta taustalla olevat syyt tähän ovat varsin erilaisia.

Ajatukset törmäävät molempien halutessa pitää oikeutensa ajatuksiin ja olemassa oloon. Ristiriita syntyy, kun heteronormatiivinen yhteiskunta ja sen edustajat kohtaavat heterokriittisen yhteiskunnan edustajia, joille sukupuolineutraalit wc:t ovat yhtälailla ihmisoikeuskysymys kuin translain uudistaminen tai oikeus avioitua kirkollisin menoin.

 Ristiriita syntyy tarpeesta saada olla oma itsensä.

Tällaista varsin heteronormatiivista näkemystä olen Helsinki Priden heterokriittisyyden vastapainoksi menossa seuraamaan muutaman tunnin ajaksi Ääneskosken suviseuroihin tietoisen provosoivasti Have a gay day -kassi olallani roikkuen. Siellä uskonnollisten kriteereiden verkostossa olen asiallinen loukkaus heidän näkemyksiään kohtaan. Poissa silmistä, ei aina pysy poissa mielestä.

Kirjoitukseni herätti sekä äänellistä että äänetöntä närää lähipiirissäni yksimielisen positiivisen muminan lisäksi. Etenkin negatiivissävytteinen palaute sai minut hyvin tyytyväiseksi tekstini sisältöön, sillä ne osoittivat minun olevan oikeilla jäljillä ja asialla. Ne todistivat, kuinka pienestä ihmisten maailmat järkkyvät ja kuinka paljon vielä on tehtävää, ennen kuin maailma on valmis ja avoin.

Erityisesti yksi epäsuoraan minulle kantautunut kommentti tuntui tiivistävän koko tekstin sanoman paremmin kuin hyvin. Tekstin luettuaan oli veljeni sanonut, että: kun sillä on taas noita ajatuksia.

Lauseessa paino ja koko olemus oli sanoilla noita ajatuksia. Niillä ajatuksilla veljeni tarkoitti kykyäni nähdä maailmat ja niiden erot, seistä niiden välissä ja hyväksyä ne. Hän paheksui ajatuksistani sitä osaa, joka ojentaa kätensä ja sydämensä ihmiselle, ei yhteiskunnan normeille ja arvoille. Hän paheksui minua. Minun tapaani rakastaa elämää, rakastaa ihmistä ja monimuotoisuutta ympärillämme. Hän ei voinut hyväksyä ajatusta lapsensa päätymisestä minun ajatusteni vaikutusvallan alle. Vaikka en minä ihmisiä muuttaa yritä tai edes voisi.

Sillä hetkellä meidän ajatuksemme törmäsivät toisiinsa aiheuttaen ikävän aaltoliikkeen, joka ei pysähtynyt vain meihin. Se liikkui minun kauttani niihin ihmisiin, joihin luotan kuin itseeni ja veljeni kautta niihin ihmisiin, joita hän villiltä maailmalta suojella halusi. Se palautti mieleeni myös aiheesta vuosia sitten hänen kanssaan puhelimessa käydyn keskustelun, jossa hän kyseenalaisti oman tuntemuksensa minun suhteen, kuulosteli minua kuin vierasta miettien, kuka on tuo ihminen ja mistä tullut. Ja joka päättyi hänen osaltaan melankolisiin sanoihin: En voi kaikkia sinun valintoja hyväksyä ja jos voisin sinun puolesta valita, niin kyllä eri tavalla valitsisin.

Tuolloin sanat loukkasivat minua enemmän kuin halusin myöntää. Tuntui vialliselta, väärältä. Aivan kuin olisin yhtäkkiä muuttunut joksikin toiseksi ihmiseksi vain myöntäessäni ymmärryksen, joka ei veljeni uskonnon mukaisia kriteerejä noudata. Tuntui, kun minusta olisi viety pala, oikeus olla minä.

Vastaukseni hänelle silloin, ja nyt on, että minä ymmärrän. Minä ymmärrän, että me katsomme maailma eri silmin, arvostamme eri asioita ja tunnemme hyväksyntää ja onnea eri asioista. Minä ymmärrän, että jollekin minä olen juuri se, josta äiti varoitti. Mutta siltikään me emme saisi tuomita.

Ei meillä ole siihen mitään oikeutta, oli sitten kyse rakkaudesta tai mistä tahansa. Sillä kuka minä olen määrittämään oikeaa ja väärää. Sanomaan, että ei käy, et voi ajatella noin, tuntea tai kokea noin. Et voi olla tuo ihminen, et voi olla sinä. Keitä me olemme sanomaan, että me hyväksymme, kun toinen on eri mieltä. Keitä me olemme vakuuttaessamme, että ovet ovat silti auki.

Omien pelkojemme peilikuvia, luulen. Käytämme näennäistä hyväksyntää ja suvaitsevaisuutta puskurina itsemme ja todellisuuden välillä, ettei meidän vai täytyisi myöntää edes itsellemme, että joskus ruoho todellakin on vihreämpää aidan takana. Ettei meidän tarvitsisi myöntää, että omista kaavoista luopuminen voisi avata meille oven kokonaan toiseen maailmaan, joka tekisi meistä paremman ihmisen.

Sillä mitä se on keneltäkään pois, jos minä tai kuka muu tahansa, haluaa tarttua ojennettuun käteen epäröimättä, avaten maailmansa niille kasvoille, joiden takana on itselle niin tuttu ja vieras maailma. Haluten oppia tuntemaan koko sen kauneuden ja karuuden, kaikki ne totuudet ja valheet, sadun ja tiedon, jotka tekevät hänestä hänet. Hänet, jota tahtoo rakastaa hämärästä aamunkoittoon ja sen yli. Minkä takia meidän sitä perustelemaan käydä pitäisi, haluamme olla onnellinen, oikeuttamme olla onnellinen, oikeuttamme olla.

Sillä me olemme. Me olemme kaikki ihmisiä, vaikka se kymmenesti kiellettäisiin. Me ajattelemme kaikki hyviä ja kauniita ajatuksia yhtälailla kuin rumia ja karujakin. Me uskomme mihin uskomme – Jumalaan, tieteeseen, toisiin maailmoihin ja mahdollisuuksiin. Me elämme voittaaksemme pelkomme, tehdäksemme maailmasta paremman paikan elää, ollaksemme onnellisia.

Sillä sitä me kaikki toivomme, onnea. Ja jos meidän onnemme toisistaan eroavat, ei sen pitäisi tuomiota langettaa. Ei meidän onnemme meitä taivaaseen tai helvettiin vie, vaan ne toiset ihmiset. Heidän asenteensa ja maailmansa. Heidän maailmoissaan me yksi toisensa jälkeen lankeamme, eikä pelastusta ole muualla kuin saman kaavan noudattamisessa. Vaikka meidän tulisi oikeasti iloita siitä, erilaisuudesta. Sillä tässä maailmassa on liian paljon satuttavia yhteentörmäyksiä ja liian vähän lämpimiä kosketuksellisia ohi menoja.

Tässä maailmassa on vielä liian vähän oikeuksia jokaisella olla minä, olla itsensä ilman, että selkiä käännetään ja ovia suljetaan. Tässä maailmassa on vielä liian paljon katkeruutta.

20180705

Snobi

Kävin tänään kahvilassa, joka ei kahvitarjoilustaan huolimatta olisi läpäissyt neljä vuotiaan siskon tyttöni piinkovaa kahvilaluokitusarvostelua, kahvilasta kun ei saanut kahvin, teen ja shampanjan lisäksi mitään muuta kuin jäätelöä. Ja sitäkin vain yhdenlaista, vaniljaa, monella mausteella. Siellä jäätelöiden subwayssa minä sitten istuin suklaakuorrutettu unelma edessäni rouskuttaen sen pintaan liimautuneita krokantti ja suolakaramelli rakeita sekä salmiakkihiutaleita varsin tyytyväisenä kuluneen päivän tuomaan makunautintoon.

Seurassani minulla oli reilu parin vuoden tuttavuus opiskeluajoiltani. Ihminen, jonka kanssa tuli jaettua samoja turhautumisen ja onnistumisten tunteita koulussa, jossa epäonnistumisia eivät olleet huonot tentti arvosanat, vaan voittoja hyvät. Hänen tutkiva katseensa tiivisti minun olemukseni siinä hetkessä yhteen sanaan: snobi.

En voinut kieltää hänen sanojaan, sillä tottahan se on. Lisäksi, totuus ehkä hieman jopa paransi huollella valmistetun jäätelöni makua, sillä herkkusnobiuteni on minulle lähes ylpeyden aihe, ja olin hyvin tyytyväinen sen huomaamisesta. Jotenkin se vain on niin hienoa olla eliittiä edes jossain. Oli se sitten kaupungin parhaiden kahviloiden tunnistaminen ja tiedon armoton hyväksikäyttö oman nautinnon edistämiseksi.

Voinkin rehellisesti myöntää olevani herkkusnobi. Rakastan istua kahviloissa kellonajasta huolimatta edessäni kuppi hyvää teetä tai kaakaota, syöden jotain julkitaivaallista makeaa kuten suklaakakkua tai tuoretta korvapuustia. Voin tehdä sen yksin tai seurassa, ei väliä, kunhan paikka ja tarjoilu täyttävät vaatimukset.

Herkkusnobin kun tunnistaa siitä, ettei hänelle mikä tahansa kelpaakaan. Kuten ystävälleni jäätelöbaarissa totesin, ei ole mitään järkeä lähteä ystävän kanssa pakasteallasjäätelölle tai euron kertakäyttökuppikahville yhtään mihinkään, kun vaihtoehtojakin on. Sillä jos haluan nopeaa ja halpaa, jään istumaan kotiin silläkin uhalla, että se tee jää hauduttamatta ja pullat pakastimesta kaivamatta. Tästä syystä en myöskään tahdo kahvilaan mennessäni saada raakapakastepullaa enkä linjastolta pusseihin lakaistua muhjuista lehtiruotiteetä. Kyllä pitää kahvilan pystyä tarjoamaan jotain parempaa. Jotain, minkä vuoksi palata. Kahvilan pitääkin pystyä täyttämään yhtälailla makuhermoni kuin aivojeni minimaalinen estetiikkakeskuskin.

Tässä, kuten monessa muussakin asiassa, on kyse itsetehdyn voimasta. Siitä, kuinka ajatus ja maku leivotaan tuotteeseen juuri siinä, juuri sillä hetkellä, eikä sitä yritetä pakata suojakaasuun ja kuljettaa valtameren yli. Kyse on yhtälailla nautinnon tavoittelusta kuin arvostuksestakin. Arvostuksesta kädentaitoja ja makuymmärrystä kohtaan. Se on kyseenalaistamista totuuden hakemisessa ja halua tukea osaajia.

Lontoolaisten raakapakasteiden maailmassa minä olenkin yrittänyt saada ihmiset arvostamaan kotimaan kahvilakulttuuria ja sen leipomojuuria. Olen yrittänyt saada heidät ymmärtämään, että on nautinto istua hyvässä kahvilassa, hyvässä seurassa jakamassa ajatuksia ja makuja. Ja sen vuoksi ihminen toisensa jälkeen nimeää minut snobiksi.

Vaikka nimitys onkin osin minulle kunnia, kuten mainittu, se laittaa myös hieman harmittamaan. Harmittavuuden kasvot ovat kääntyneet niiden puoleen, joiden kyvyt hukkuvat massatuotannon jalkoihin. Pelkään, että itsetehdyn arvostus lakkaa ja pilleriteollisuus syöttää meille maalattuja marginaalejaan rikottujen lupausten markkinoilla. Mistä minä sitten enää saan teetä ja sympatiaa ilman, että haudutan teen itse ja likaan sormeni taikinaan, vaikken edes oikeastaan osaa leipoa.

Nimityksessä harmistusta aiheuttaa myös se, etten minä edes ole yleismaallinnen snobi sanan pahimmassa merkityksessä. Olen lähinnä arvo ja laatutietoinen. Snobeuteni suuntautuukin kapea alaisiin mielenkiinnon kohteisiin, joista osaan olla jotakin perusteltua mieltä. Snobeuteni ei myöskään ole sitä sorttia, joka nostaa leukaa pystyyn ja saa halveksumaan muiden valintoja. Snobeuteni on enemmän metsäläissnobeutta, tietoisuutta hyvästä, mutta kykyä ymmärtää olosuhteet ja niiden vaikutus.

Sen vuoksi tämä metsäläissnobi elitistyy siellä, missä voi – omien maku- ja ajatushermojen keskuudessa kehitellen itselleen aina vain uusia tarinoita kerrottavaksi ja kuultavaksi. Tämä snobi nauttii vapaudesta valita hyvän ja paremman välillä, tyytyen siihen mitä saa.

Ja jos voisi yhden toiveen esittää, toivoisin, että herkkusnobi sana korvattaisiin yhteydessäni siskon tyttöni taivutustaidonnäytteellä: kahvilalainen.

20180510

Tuuli ja Hippi


Se kevään ensimmäinen oikeasti lämmin ja aurinkoinen päivä ajoi minut ulos rantakallioille. Valitsemani rantakallio on yksi lempipaikoistani tässä kiireisessä kaupungissa. Sen pinnan ovat aika ja aallot hioneet sileäksi, mutta sen tasaisuutta rikkovat uurteet ja kolot, joita pitkin kulkevat muurahaisten valtatiet sekä myrskyllä ja sateella veden virtaukset. Sen rauhaisaan maisemaan kuuluvat lokkien huudot ja ihmiset, jotka iloitsevat vedestä ja hiekasta.

Sinne rantakalliolle minä istuin kirjoitusvihkoni kanssa. Hetken vain istuin ja tuijotin kaikkia niitä auringon luomia välkepeilejä aaltoilevan veden pinnalla. Annoin mieleni lumoutua niiden illuusiosta ja keskityin hengittämään sisääni kevättä ja vapautta. Silmiä kuivattava merituulen puhallus houkutti silmistäni kyyneleitä, joilla ei ollut mitään varsinaista merkitystä, mutta jotka silti olivat siinä kuin muistutuksena kyvystä tuntea ikävää. Ja kun tuuli puhalsi sisään takkini kauluksesta, heilutti kirjoitusvihkoni sivuja kuin lokki siipiään, minä mietin, että pitäisi kirjoittaa se, minkä tuuli tuo ja päästää irti kaikesta siitä, minkä tuuli vie. Vähän niin kuin Riki Sorsa Muuttohaukka -laulussaan runoilee: ”Tuuli koivuissa soi, ja menneessään vie sen, minkä toi, jo matkaan muuttohaukka käy, eikä saattajaa näy.”

Siellä minä sitten istuin ja yritin löytää sanoja mielessäni pyöriville asioille, mutta ainoa mitä sain mieleeni, olivat menneiden vuosikymmenten laulujen sanat. Ne tuntuivat kiteyttävän minua paremmin kuin minä itse itseäni. Oli rikottua kaavaa, aggressiota, totuuksia ja jo mainittua muuttohaukkaa. Oli lähtevän selkää ja saapuvan kasvoja, vastauksia ja valoja. Sanoja, jotka rakensivat minulle omaa kuplaansa, sanoittivat todellisuutta, jossa juuri sillä hetkellä olin.

Sanoitukselle tuli kuitenkin hyvin nopea loppu siinä vaiheessa, kun jouduin luonnon armottoman hyökkäyksen kohteeksi. Merelle tuijottelu oli estänyt minua huomaamasta kirjoitusvihkoni päälle salakavalasti ilmestynyttä hämähäkkiä. Lyhyesti tiivistettäköön, minä inhoan hämähäkkejä. Ja siinä se silti oli, lepäsi kirjoitusvihkoni laidalla ja tuijotti. Mitä tuijotti, en tiedä. Mistä oli tullut, en tiedä. Mitä halusi, en tiedä. Mutta siinä se hievahtamatta lepäsi kaikessa ihonvärisessä karmeudessaan. Tuijotin sitä takaisin puistatusten kiiriessä selkärankaa pitkin vastalaukkuun.

Vasemman käteni refleksit osoittautuivat lopulta ajatuksiani nopeammaksi ja olin nopeasti kopauttanut vihkoni riittävän kauas kallion pintaan hävittäen tuon kahdeksansilmäisen (vähempikin silmämäärä riittäisi) kaverin päivääni pilaamasta. Kirjoittamista en kuitenkaan enää jatkamaan kyennyt, sillä puistatukset sekoittivat ajatusta, enkä oikeastaan voinut ajatella mitään muuta kuin hämähäkkejä. Sitä, kuinka sen oli täytynyt kiivetä viholleni minua pitkin kaikkine kuusine jalkoineen. Se oli ehkä pysähtynyt miettimään idean järkevyyttä, mutta päättänyt silti jatkaa matkaa. Se oli ehkä nähnyt minut suurenakin saavutuksena, tuskin edes ihmisenä, vaan pelkkänä tielle asetettuna esteenä, elementtinä, jonka päälle kiivetä. Tuskin pahat oli hänellä mielessään, mutta silti.

Tovin yritin voittaa kehoani ravistelevaa inhon tunnetta ja pakotin itseni istumaan siinä kalliolla. Selvisin ehkä kymmenen minuuttia, tuskin edes sitä, ennen kuin oli pakko antaa periksi ja lähteä. Tietenkään en voinut lähteä siksi, että olisin jotenkin vältellyt kontaminoitumasta hämähäkeillä, vaan minulle tuli kylmä ja oikeastaan alustakin oli aika kova. Jos rehellisiä ollaan, se oli luonto 1, minä 0. Lievä araknofobiani vei voiton luonnolle ennen kuin ehdin edes sanoa hämähäkki. Siirryin näennäiseen turvaan kerrostalon neljän seinän sisään.

Kalliot eivät tarjonneet minulle sillä kertaa mitään muuta kuin välkehtivää vettä, hämähäkin sekä ajatuksen, jota en aluksi edes tiedostanut siepanneeni matkaan. Sieltä se kuitenkin tuli, rantakalliolta, johon joku oli piirtänyt mustin ääriviivoin ihmisen ja kukan, punaisin ääriviivoin joitakin pienempiä syheröitä ja painanut kuvien viereen kätensä niin kuin luolamaalaukseen. Ihmisen kohdalla oli musta rasti ja teksti TUULI, punaisen syherön kohdalla mustan rastin lisäksi teksti HIPPI.

Siinä missä Tuuli oli selvästi tunnistettavissa ihmiseksi tai ainakin joksikin ihmisen kaltaiseksi, oli Hippi vain joitain viivoja kallion pintaan vedettynä. Se ei muistuttanut mitään tuttua, enkä tiedä mitä sen oli tarkoitus kuvata – koiraa, kissaa, ihmistä, jotain nimellistä kuitenkin. En tiedä, olivatko kuvion tekijän taiteelliset lahjat rajalliset, vai näkemys vain abstrakti, oliko kuvio jäänyt kesken, pyyhkiytynyt jo pois, kulunut. Oliko kuviota edes tarkoitus pystyä tunnistamaan, identifioimaan ihmiseksi, sukupuolitetuksi rooliksi niitä arvoja, joita me itse edustamme. Ehkä Hippi vain oli, jokin ihmisen kaltainen, muiden silmiltä piilossa, mutta silti yhtä oleva kuin kuka tahansa meistä – muiden sanoittama.

Ja siitä se ajatus sitten lähti.

Olen viime päivät miettinyt oman elämäni kierteitä, kaikkea sitä, mikä tekee minusta minut. Sanojani, jotka ylivilkkaasti mustaavat paperin toisensa jälkeen valuen ilmoille heijastuksena ajatuksistani. Mietin tapaani sanoittaa kaikkea ja kaikkia aina tunteista kelloon. Pohdin oman elämäni Tuuleja ja Hippejä, niitä tarinoita, joita olen aloittanut, jotka olen jättänyt kesken. Ihmisiä, joiden kuvion en ole antanut muodostua loppuun. Kaikkia niitä kohtaamisia, joista mieleen on jäänyt vain syherö jostakin. Tapaamisia, joista on syntynyt lukuisia oman elämäni Hippejä, kesken jääneitä luonnoksia, jotka viittovat oman itseni suuntaan ja kysyvät: mikä minä olen?

Kuinka monen ihmisen elämässä minä olen vain se pelkkä syherö, jälki jostakin, joka ei koskaan tullut valmiiksi. Kuinka monta mieltä näkee minut ihmisen kaltaisena, sukupuoleen roolitettuna. Kuinka monta Tuulia ja Hippiä minä olen.

Ja ennen kaikkea, kuinka monta Tuulia ja Hippiä olen itse muodostanut?

En tiedä, mutta tuntuu, että monta. En sanoisi, että liikaa. Tiedostan kyllä, että kaikki kohtaamiset luovat pienen pieniä Hippejä meihin kaikkiin, mutta suurin osa niistä jää havaintojen ulkopuolelle. Tärkeimpiä ovat ne Hipit, joiden käsiin tartumme, mutta joiden käsistä päästämme irti liian aikaisin. Ne Hipit, jotka kuvittelemme valmiiksi ja joiden annamme mennä. Ne Hipit, joiden kanssa kärsivällisyys loppuu, ja jotka jäävät kesken, koska joku ei jaksa, ei pysty, ei kykene. Tärkeimpiä ovat ne Hipit, jotka me itse hylkäämme. Ne tekevät meistä sen ihmisen, joka me olemme.

Kiire, kärsimättömyys, jaksamattomuus. Niin monia sanoja kuvaamaan ja oikeuttamaan kireitä hymyjä, henkisiä olan taputuksia ja pahoitteluja, joille ei ole tarvetta. Pitäisi pysähtyä ja ottaa aikaa, antaa aikaa, päästää irti kiireestä. Pitäisi ojentaa oma kätensä ja tarttua ojennettuun käteen. Piirtää yhdessä viivoja, auttaa rakentamaan kuvaa valmiiksi niin, että molemmat näkevät saman kuvan. Pitäisi päästä samalle sivulle, osittain samaan tarinaan niin, ettei yksikään Hippi jää kesken vain sen takia, ettei kukaan jaksa.

Pitäisi lakata pelkäämästä elämää.

Sillä jokaisessa meissä asuu Hippi. Olemme kaikki itsemme keskeneräisiä kuvia, jotka kehittyvät joka päivä johonkin suuntaan. Joinakin päivänä toiset viivat pyyhkiytyvät pois, toisina päivinä jotain viivoja piirretään lisää. Toisina päivinä kuvaa väritetään, toisina päivinä jäljelle jää vain pelkkä hiilipiirros.

Ja me kaikki odotamme.

Odotamme, että ympäristö lakkaisi määrittämästä meitä, tulkitsemasta meitä niin kuin sille sopii. Me kaikki toivomme, että meidät voitaisiin nähdä niin kuin me itse näemme itsemme. Mutta kuinka he voisivat nähdä, kun emme edes itse tiedä, olemmeko me tänään Tuuleja vai Hippejä, kesken vai valmiita.

Tänään minä olen Hippi – täysin kesken ja valmis muuttumaan. Tänään minä olen Tuuli – riittävän valmis, mutta silti valmis muuttumaan.