Tahtotiloista toiminnalliseen totuuteen

Kyllä haluaisin niin montaa asiaa. Tahtoisin olla aivokirurgi. En keskinkertainen, vaan huippu, arvostettu, todella hyvä, mahtava, kansainvälinen ja lahjakas. Tahtoisin lentää Japaniin, nähdä Kiinan muurin ja Azorit, Mayojen temppelit ja kadonneet kaupungit, laavakenttiin vajonneet Pompeijit ja hukkuneet Atlakset. Haluaisin nauttia hienoja illallisia seurassa ja yksin, kotona ja ravintolassa. Tahtoisin nauttia yksinkertaisista asioista, jälleennäkemisistä ja jäähyväisistä. Tahtoisin olla viisas ja oppinut, elegantti sivistyssanahirmu. Haluaisin osata kieliä, tämän äidinkieleni lisäksi vähintään neljää muuta, mutta en ruotsia. Tahtoisin vakaan talouden ja illan viimeisimmät valssit kristallikruunujen hämyssä. Haluaisin rakentaa omat totuuteni tutkimuksiin, löytää jotain uutta ja mullistavaa. Tahtoisin, haluaisin, tahtoisin, mutta en saa.

Ja nyt, tuijotan syksyn yhteishaun koulutusvalikoimaa ja totean itselleni, ettei luettelossa lue yhtäkään tahtomaani asiaa. Minkään koulutuksen kohdalla ei lue: Maailmaa nähnyt aivokirurgi, jonka tutkimukset todistivat psykoanalyysin virheelliseksi. Eikä yhdenkään kohdalla lue edes: Aivokirurgi. Niiden kaikkien kohdalla lukee vain yksi sana: Ei.

Minä en tahdo arkkitehdiksi, ohjelmistoteknikoksi, sairaanhoitajaksi, lähihoitajaksi, sosionomiksi, tradenomiksi, siivoajaksi, muotoilijaksi, hallintopoliitikoksi, antropologiksi, teologiksi, historioitsijaksi, roskakuskiksi, tarjoilijaksi, maalariksi, enkä edes menninkäiseksi. En, en, en, en, en. En.

Tahdon olla jotakin muuta, mutta törmään joka kerta samaan ongelmaan, samaan vakaaseen uskomukseen, joka kumpuaa syvältä sisältäni. Se on kynnys, joka pidättää minua toimimasta unelmieni eteen. Se on kynnys, jossa on yksi iso sana kieltosanan kanssa:

Ei kielipäätä.

Seison sen portaan alla ja katson noita kirjaimia jokaisena päivänä ja uskon sen totuutena. Kuulen siitä kysyessä, vaikkakin väittävät sitä valheeksi. Kuulen siitä myös kysymättä, väittävät edelleen valheeksi. Sanovat minä osaan, minä voin, minä pystyn. Minä katson sitä kynnystä ja sanon, että se on valtava kynnys noustavaksi, tällä hetkellä minua itseäni korkeampi. Hyppäämällä ehkä yltäisin siihen tasolle, joka mahdollistaisi kynnyksen ylipääsemisen, mutta en siltikään ehkä jaksaisi vetää itseäni sen kynnyksen yli. Vajoaisin väsyneenä portaalle ja katsoisin kaikkea menettämääni ja kaikkea edessäni olevaa, enkä enää erottaisi, kummasta suunnasta olen tullut.

Työyhteisö ja työt; se tämän kaiken tekee. Olen lukion suorittaneena saanut päähäni sen tätä yksilöä tyhmentävän valkolakin. Olen käynyt ammattiopiston ja opiskellut itselleni ammatin, joka ei täytä kapasiteettiani. Olen kadottanut potentiaalini siihen rutiinien ja uskomusten suohon, jossa on helppoa kyyhöttää heikkona ja arkana liikahtamatta. Olen pudonnut ansakuoppaan, jonka reunat ovat liian matalat kiivettäväksi, mutta liian korkeat hypättäväksi. Olen langennut helpon elämän illuusioon.

Työ kuin työ, sanon itselleni monesti aamuisin ja monesti päivän mittaan, ja jatkan suoritustani. Punnitsen kerta toisensa jälkeen milligramman tarkkuudella annosjauheita ja liimailen etikettejä kasvoillani lyijykynällä piirretty hymy. Nauran käskystä ja kysyn, kuka on taas vienyt minun kynäni (sen musteella täytetyn), ja löydän seuraavassa hetkessä neljä kynää taskustani. Mittaan suodattimien eheyksiä ja katson kuplien poreilemista dekantterilasissa ja mietin, minkä takia pH-mittarin elektrodi ei ole säilytysliuoksessa. Avaan kasvatusalustoja ympäri työtilaa ja muistutan itseäni neljän tunnin periodista ja ihmettelen, kuka suorittaa lepotilan mittaukset. Syön tonnikalalla täytettyä kananmunapatonkia ja juon omenamehua vain palatakseni takaisin punnitsemaan, etiketöimään, desinfioimaan, kirjaamaan ja taistelemaan aikaa vastaan.

Ei kuulosta minulta. Siksi tuon kaiken väliin ehdinkin pohtia usein myös kaikkea muuta asiaan liittymätöntä ja kysyä itseltäni, miksi olen täällä? Miksi saavun päivästä päivään paikalle ja katson näitä vieraita kasvoja hymyillen heille muovisen huomenen? Miksi istun täällä hukuttamassa aivojani rutiiniin, joka ei anna minulle mitään? Miksi en jaksa vaivautua, nousta, kävellä kirjastoon ja sanoa itselle: Sinä voit, sinä pystyt ja sinä teet sen.

Heitän ylimäärät annosjauheista roskiin. Tänään noin 100mg verran ja lasken päässäni yhtälöitä koko vuoden hävikkiin. Tarkastan kellosta työaikaa ja lasken yhtälöllä päässäni koko vuoden hävikkiä liian pitkiksi valuneista ruokatunneista ja kahvitauoista. Kaadan lopun desinfektioaineen viemäriin ja mietin eliöiden kokemaa viinashokkia. Nostan silmälaseja nenälläni ja mietin, mikä järki siinäkin ajatuksessa taas oli?

Voisin ehkä väittää itseäni aavistuksen verran pitkästyneeksi.

Se oli itse asiassa ensimmäisiä kysymyksiä, joita minulta työhaastattelussa taannoin kysyttiin: Luuletko, että pitkästyt tällaisessa työssä?

Vastasin heille, että en ole pitkästyvää sorttia, ja runoilin jotain muuta muka viisasta siitä, kuinka aivot tarvitsevat lomaa. Nyt olenkin sanonut esimiehelleni olevani lomalla, sillä aivoni eivät ajattele töitä tehdessään töitä. Sanoin sen hänelle juuri noine sanoineni. En ajattele, toimin. Ja se on toiminut.

Siksi tänään, saadessani käteeni lehden, jossa oli usean sivun artikkeli neurokirurgiasta, heräsin jälleen vuosia vanhan haaveeni parista. Minä en tahdo apinaksi apinan paikalle. Minä tahdon ajattelevan työn, haastavan työn. Minä tarvitsen vaativan työn. Työn, joka ei kysele. Työn, joka pakottaa. Työn, joka käskee ja odottaa, eikä koskaan irrota otettaan.

Minä tarvitsen ajateltavaa, ratkaistavaa ja pohdittavaa. Tarvitsen kuormitusta ja haasteita, niitä ongelmia, jotka saavat jo paikalleen ruostuneet aivoni jälleen liikkumaan ja vireystilani huippuunsa. Minä tarvitsen sitä – ajatusta.

Siksi päätinkin tänään, että minä en aio olla helpon elämän eläjä. En aio enää tyytyä tähän elämään, jossa virtaviivaiset suorat ajavat myötävirtaan. Aion painaa jarrua ja kääntyä vauhdissa. Kohottaa käteni ilmaan ja luovuttaa. Aion myöntää itselleni yhden totuuden:

Minä voin.

En ehkä tänään jaksa vielä kirjastoon itseäni ulkoiluttaa, mutta teen sen ennen joulukuuta. On tullut aika lunastaa lupauksensa ja kääntää heinäkuussa julkaistut sanat positiivisempaan muottiin. Ei enää näin:

”Etsitään viitseliäisyyttä, yritteliäisyyttä, lukuintoa, kiinnostusta, motivaatiota. Löydetään laiskuutta, periksiantavuutta, lisää laiskuutta, monotonista olemista, piilotettua motivaatiota, likaisia tiskejä, narulla viikkoja kuivumassa olleita pyykkejä, pölyä lattioilta ja hyllyjen päältä, kuivunutta salaattia jääkaapista, tahroja pöydän pinnasta, likainen maitolasi työpöydältä. Yritetään päivittää arkea, tekohengittää aivoja, piristää järkeviä ajatuksia, pyyhkiä tomuja ullakolta. Päädytään istumaan television tai tietokoneen ääreen, juoksemaan kuntoradoille, puhumaan puhelimeen sanoja, joilla ei ole merkitystä, laulamaan epävireisesti Juha Tapiota mopaten lattialta kulutettuja unelmia. Koetetaan kovasti unohtaa kaikki se, mitä koskaan haluttiin. Tukehdutetaan kaikki ne hulluudella sävelletyt soinnut, joita iltaisin päässä rukouksena luetaan. Aamulla huomataan silti, että peilistä katsoo sama ruostunut unelma, muurien raoista halkeillen paistava toivo siitä, että viitseliäisyys, yritteliäisyys, lukuinto, kiinnostus ja motivaatio löytyy. Että tulevaisuus löytyy. Että onni löytyy. Ja sinä päivänä. Minä tartun kynään ja kirjoitan itseni kuuhun. Tai lääkikseen.”

Itselleen valehtelu. Se on jalo taito se, jonka jäljet eivät koskaan peity lumeen, vaan tuhkaan. Mutta sieltä tuhkasta ei suinkaan nouse Feeniks, vaan jotain aivan muuta. Ei sieltä kyllä myöskään nouse maailman nähnyttä aivokirurgia, mutta sieltä nousee idean siemen.

Minun ideani siemen on jo alkanut versoa. Se on muuttanut kasvusuuntaansa noista heinäkuisista sannoista toiseen suuntaan, kohti valoa. Se kehottaa minua tekemään ryhtiliikkeen, ja ehkä minä teenkin. Lopetan helpossa elämässä notkumisen ja ulkoilutan itseni kirjastoon ja alan opiskella. Opiskelen omaksi ilokseni ja hyvinvoinnikseni. Opiskelen, kunnes aivoni ovat pelkkää yhtä suurta solmua, jonka mielestä on paljon miellyttävämpää kertoa venäyttäneensä aikidossa musculus quadriceps femoriksen kuin myöntää tuttavallisesti venäyttäneensä reisilihaksen.

Aion lukea viimeiseen säteeseen asti, hukuttaa itseni tietovirtaan, jotta muistaisin, että unelmien pilvilinnoja ei kannata rakentaa, niitä kannattaa elää.

En ehkä koskaan tule olemaan huipputason aivokirurgi, en ehkä edes kirurgi. Mutta en aio myöskään jumittua vaakani ääreen tuijottamaan loputtomana jonona juoksevia samoja numeroita, jotka ovat yhtä realistisia kuin hengitysilma. En enää aio antaa itselleni myönnytyksiä. En aio antaa itseni enää pysähtyä, sillä vanhan sanonnan mukaan täytyy takoa, kun rauta on kuuma.

Siksi minä en aio kysyä, enkä kyseenalaistaa, vaan hyväksyä. Aion hyväksyä sen, että en ole englannin kielessä mikään mestari, enkä mestariksi tulekaan, mutta minä tulen pärjäämään. Minä opin ja ymmärrän oppimani, sillä minä tahdon oppia. Ja enää en voi vedota tuohon liian korkeaan kynnykseen koulutusmieltymyksissäni.

Ja kun yö vaihtuu aamuun, minä olen taas ehkä toista mieltä, mutta en silti aio antaa periksi. On aika hankkia itselle korkeampi tutkinto. On aika haastaa aivot ja näyttää itselle, että ei koskaan ollut väärässä. Minä en ole penaalin terävin kynä, mutta sillä ei ole väliä, sillä penaalin terävinkin kynä tylsyy joskus. Minä en ole tekoäly, enkä omaa loputonta kapasiteettia, mutta se ei haittaa. Minä omaan inhimillisen järjen ja muistin. Ja se riittää.

Ja kun täytän hakulomakkeeseen lukion arvosanojani, minun tekisi mieleni hakea sinne takaisin. Mutta tietenkään en tee niin. Minä olen sen taistelun jo taistellut. Uudet tantereet ovat edessä ja jonakin päivänä valkoisen lakkini valkoisuus saa täydennystä, eikä se enää ole niin yksinäinen ja lainattu, vaan oma.

Syksyinen arjen aivastus

Autojen laseissa ja pelleissä kimaltavat aamuisin kesän kyyneleet. Ne valuvat kasteen lakkaamattomina helminauhoina kohti märkää asfalttia, tiivistyvät ilmaan kaukolämpöputkien pinnalta ja leijuvat puiden lehdissä varovaisina varjoina. Synkkinä rintamina valuvat sadepilvet tahmaavat taivaan ja saavat vihreän valon himmentymään, eikä lopulta jäljelle jää kuin kalpea aavistus jo menneestä kesästä. Ruosteen keltaisuus ilmestyy toukkien syömien lehtien pinnoille, punaisuus hiipii villiviinin kehräämiin lehtipyörteisiin ja maahan varisseet lehdet hehkuvat keltaista sinfoniaansa. Ja jälleen kerran, minä en tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella.

On syyskuu ja vuosi lähenee loppuaan. Tämän vuoden loputtua olen elänyt neljänneksen elämästäni. Olen purrut hammasta ja painanut vastamäkeen, olen lasketellut alamäkiä hymyssä suin, enkä vieläkään tiedä, kumpi on raskaampaa: jarruttaa alamäessä vai kiivetä ylämäkeä. Tiedän vain, että olen tapaluokkien orja, yhtälailla kuin olen kalenterinikin orja. Rakennan päiväni konditionaalien varaan ja täytän kalenteriani milloin japanilaisin merkein, milloin suomalaisin harakanvarpain. Olen jo niin tottunut elämääni, että sen muotoileminen sanoiksi alkaa olla vakio, joka menee näin:

Pitäisi mennä ulos, pitäisi mennä kauppaan, pitäisi mennä treeneihin. Pitäisi syödä, pitäisi nukkua. Pitäisi kirjoittaa kortti, pitäisi mennä töihin. Pitäisi kävellä, pyöräillä, matkustaa bussilla, juosta. Pitäisi kuunnella, puhua, pohtia, miettiä ja lakata ajattelemasta. Pitäisi toimia ja olla toimimatta, pitäisi tuntea ja olla tuntematta. Pitäisi maksaa laskut. Pitäisi hengittää, huokailla, uskoa, toivoa, luottaa. Pitäisi muistaa, unohtaa, ratkaista, selvittää. Pitäisi.

Elämäni on ehtotavoilla elämistä, konditionaalia – tekemisen epävarmuutta ja ehdollisuutta.  Annan itselleni mahdollisuuden valita, kierrän pakotteita konditionaaleilla ja mahdollistan täten itselleni teennäisen vallantunteen, hallinnan. Jos en itseäni pakota, minulla on mahdollisuus jättää kaikki tekemättä ja elämä tuntuu helpommalta. Ilman pakkoa, ei ole syyllisyyttä asioiden tekemättä jättämisestä. Ilman pakkoa, elämässä on enemmän vaihtoehtoja. Konditionaali tekee elämästä miellyttävämmän, mutta myös epävarmemman.

Ulos ei ole pakko mennä, eikä kauppaan – ei tänään, voin tehdä sen joskus toiste. Treenatakaan ei ole pakko, eikä syödä – ei nyt, myöhemmin. Nukkuakin voisi, mutta jos kirjoittaisin kortin ensin ja kävelisin töihin ja nukkuisin sitten. Ehkä voisin tuntea siitä syyllisyyttä, mutta voisin myös olla tuntematta. Maksan laskut huomenna, mutta hengitän tänään, paitsi yöllä uniapnean kourissa.  Huokailen hetken muistaessani, että aioin unohtaa eilisen ja uskoa huomisen luottavan tulevaan. Ajattelin ratkaista tämän ongelman tänään, jotta voisin ratkaista unohduksen selvittämättömän dilemman. Muistin kuitenkin, että joskus on pakko siirtyä konditionaalista tositavoilla elämiseen, indikatiiviin – toteamusten ja tekemisen todellisuuteen.

Siispä tänään minä menen ulos, menen kauppaan ja treeneihin. Minä myös syön ja nukun. Kirjoitan kortin, mutta en mene töihin. Kävelen bussille ja matkustan bussilla kauppaan. En juokse, enkä pyöräile, en tänään. Kuuntelen musiikkia, puhun itsekseni ja kassahenkilökunnalle ja treenikavereille. Pohdin sanojeni asetteluja ja merkityksiä ja mietin, kuinka voi olla niin vaikeaa lakata ajattelemasta. Toimin omien rutiinieni mukaisesti ja koetan omaksua uusia toimintatapoja. Yritän olla toimimatta väärin ja liikkua oikein. Tunnen oloni rauhalliseksi, enkä lainkaan levottomaksi. Olen jo maksanut laskut, joten en maksa niitä tänään. Hengitän joka päivä. Huokailen silloin tällöin, myös tänään. Uskon, toivon ja luotan, että huomennakin minä muistan, ettei konditionaalia aina seuraa indikatiivi. Ehkä sitten ymmärrän, että unohdukseen ei ole ratkaisuna olohuoneen lattialla oleva jo puolilleen vajennut suklaarusinapussi eikä television saippuasarjat.

Joskus, kun ehtotavoilla eläminen käy voimille, enkä jaksa taipua tositavoilla elämiseen, tarvitsen jonkun, joka pakottaa minut käskytavoilla elämään imperatiivin mukaisesti. Käskee ja kehottaa minua toimimaan. Pyytää minua kokoamaan itseni ja kertoo, mitä tehdä, ojentaa auttavan kätensä. Niinä hetkinä, minä toivon, että jossakin olisi se joku, joka sanoisi: ei se ole niin vakavaa, aina käy niin kuin käy. Mutta ei sitä ihmistä ole. Me itse teemme ja luomme omat hirviömme, menetämme menettämisen pelossamme kaiken sen, minkä olemme ympärillemme rakentaneet. Niinä hetkinä on helpotus, kun puhelimeen tulee viesti: Tänään kahville! Siitäkin huolimatta, että minä en juo kahvia. Silloin joku muu tekee sen päätöksen, jota itsestä ei ollut tekemään – ylös, ulos ja ihmisten ilmoille.

Joskus on myös helppoa vajota optatiiviseen kohteliaisuushakuiseen tapaluokkaan. Se mahdollistaa hallinnan tunteen, mutta jättää silti vastuun jollekulle toiselle. Tällöin ne pienet epäsuorat ja kohteliaat käskyt ohjaavat toimintaamme: istu, ole hyvä. Toimit niin, koska sinua pyydetään, siksi, koska tahdot, mutta et olisi itse uskaltanut sitä vapautta ottaa.  Optatiivisessa tapaluokassa toimiminen on kohteliaisuuden loputon kiertokulku, joka päätyy hyvin usein riittämättömyyteen ja paikallaan huopaamiseen, se pakottaa meidät muistamaan oman potentiaalimme. Se auttaa meitä muistamaan mahtotapamme, asioiden mahdollistamisen ja todennäköistämisen. Se auttaa meitä kertomaan pitävämme asiaa mahdollisena, mutta jokseenkin epävarmana.

Istu, ole hyvä.

Tahdot kieltäytyä, mutta et tahdo torjua kohteliaisuutta epäkohteliaisuudella, joten sanot:

Lienee parempi, että seison.

Tilanne voi edetä optatiivista indikatiivin kautta imperatiiviin tai takaisin konditionaaliin, mutta olette ainakin päässeet pois optatiivisesta kohteliaisuusnäkökulmasta. Olette tehneet jonkun asteiset sinunkaupat ja se puolillaan oleva lakritsapussi avatun suklaarusinapussin vieressä ei enää houkuta samalla tavalla kuin aiemmin.  Yhtäkkiä se on turha, sillä yhteinen sävel on löydetty – kaksi tuntematonta on muuttunut persoonapronomineista erisnimiksi.

Lopulta huomaat kuitenkin jälleen palanneesi mielessäsi konditionaaliin ja arpovasi sopivaa lähtöajankohtaa. Pitäisi lähteä kotiin, mutta. Et osaa keksiä sopivaa lopetusta keskusteluunne, joten toivot toisen lopettavan ja ilmoittavan vastaanoton olevan ohitse. Sitä hetkeä ei kuitenkaan tule, joten joudut alistumaan ja sanomaan:

Pitäisi varmaan lähteä…

Ja kun konditionaali on lausuttu ilmoille, on keskustelu katsottu helpottuneesti päättyneeksi. Molemmat luovat mielessään itselleen sopivan adverbin, jonka muokkaavaan tilanteeseen sopivaksi kohteliaaseen tapaluokkaan taipuvaksi ilmaisuksi, jota lievennetään pettymystä kuvaavin termein:

Eihän kello ole vielä paljoa! Nytkö jo? Ei kai sitä vielä… Bussi menee vasta… mitä.. kymmenen minuutin kuluttua?

Lopulta päädyt kuitenkin palaamaan kotiisi ja katsomaan tyhjää asuntoasi ja narulla roikkuvia pyykkejä, jotka ovat kuin voitonmerkkejä päivästä selvinneelle. Ja kun eilen ostetut karamellipussit ovat autuaasti tyhjennetty, sinä mietit, miksi söit kaiken sen 540g turhia kaloreita yksin. Eikö se olisi ollut maukkaampaa jonkun toisen kanssa jaettuna. Eikö se olisi ollut vähemmän syyllistävää, kun olisi syönyt vain 270g etkä 540g. Ja kun siitä huolimatta syöt vielä pöydälläsi lojuneen proteiinipatukan, jossa on sokeria lähes yhtä paljon kuin juuri äsken tuhonneissasi karkeissa, et tunne yhtään syyllisyyttä.