Tammikuun 29. päivä, nollakeli,
hiljaisuus. Taustalla soi Apulanta ja silmissä on vielä unen pölyjä. Aivoissa
surisee turvallisesti. On perjantai, viikon viimeinen pakotettu
opiskeluorientoitunut päivä. Tammikuun
viimeinen perjantai, eikä mikään kerro minulle, että jokin olisi muuttunut
sitten joulukuun.
Ai niin, mistä tulikin mieleeni.
Vuosi on vaihtunut. Viimevuodesta käteen, tai oikeastaan jalkaan, jäivät
ikimustelmat molempiin jalkapöytiin. Päähän jäi tiedonrippeitä sieltä täältä.
Sydämeen jäi onnea ja iloa. Kaiken kaikkiaan, viime vuodesta jäi mieleen hyvä
tunne. Se koostui osittain surusta ja menetyksestä, mutta piti sisällään niin
monta hyvää ja kaunista, ettei tässä tarvitse lähteä kymmentä kirosanaa
lausumaan. Voin olla tyytyväinen menneeseen ja jatkaa tulevaan.
Tämä tuleva, joka on nyt eteeni
levittäytynyt, näyttäytyy edessäni kireinä leukaperinä ja kovina silminä. Olen
aloittanut opiskelun, palannut ensimmäiselle luokalle. Olen aikeissa lukea
itsestäni bioanalyytikon. Olen jälleen asettanut itseni suuren oppimistehtävän
äärelle, eikä perääntymismahdollisuutta enää ole. Ensimmäiset viikot ovat jo
kulkeneet ja aikaan on saatu muutama kirjallinen työ ja valtavan paljon
turhautunutta ärsyyntymistä. Asiat pyörivät paikallaan, eikä se todellakaan
sovi minulle, ei sitten lainkaan.
Olen kuitenkin paikallaan
pyörivien opintojen parissa oppinut kolme tai ehkä peräti neljä uutta asiaa
itsestäni. Keskiviikon luennoilla löysin kuvauksia itsestäni diasta:
Auditiivinen oppija. Diassa luki mm. toteamukset; prosessoi tietoa ääneen
itsekseen, pitää siitä, että asiat kerrotaan hänelle, pitää omasta äänestään,
selittää paljon ja järjestelmällisesti, puhuu mielessään asiat ja toistaa myös
puheen, oppii sanallisten ohjeiden avulla, rytmi ja musiikki saattavat
helpottaa oppimista, nauttii vuoropuhelusta ja selittämisestä, etsii sanallisia
selityksiä ongelmanratkaisuille.
Kyllä. Kuulostaa minulta. En
kyllä voi väittää rakastavani omaa ääntäni, mutta puhun mielelläni paljon,
selitän asioita arkikielellä ja tieteellisin termein. Pidän keskusteluista ja
vuorovaikutuksesta rakentavassa hengessä, yleensä myös ilman päämäärää
puhumisesta. Opin parhaiten sanallisten ohjeiden avulla, sillä voin rakentaa
niistä päässäni omat lauseet ja muistisäännöt. Käytän musiikkia
orientoitumisessa, paljon. Useimmiten asunnossani ei olekaan koskaan hiljaista.
Tein sitten mitä tahansa, musiikki takoo taustalla milloin milläkin kielellä,
joskus pelkillä melodioilla. Pyrin myös selvittämään kaiken sanoin, se mikä ei
ole sanoin selitettävissä, ei ole minulle lainkaan niin helposti
käsiteltävissä.
Kaikista eniten minua kuitenkin
huvitti diassa kohta: toistaa (puhuu) asiat mielessään. En ollut siihen ennen
kiinnittänyt mitään huomiota, mutta kun näin sen siellä valkokankaalla, tiesin
tarkalleen mistä on kyse tai sanottaisiinko, puhe. Oli se sitten tekstiä tai
puhetta, minä kuulen sen päässäni. Tiedostan puhujan ja laulajan äänen ja hänen
lausumat sanat, mutta toistan ne vielä päässäni omalla kertojaäänelläni.
Toistan aivan kaiken, toisinaan jopa musiikissa kuuluvat soittimet saavat
päässäni omat kirjaimelliset muotonsa.
Lisäksi olen nykyään alkanut
lukea tekstejäni entistä enemmän nauhalle ja kuunnella niitä puhuttuna. Se
auttaa minua hahmottamaan, näkemään ne näkymättömät portaat, joita pitkin
teksti etenee. Olen siis todellakin täysin riippuvainen kuuloaististani ja sen
merkitys on minulle korostunut. Miksi en silti osaa istua luennoilla ja nauttia
puheen kuulemisesta? Ehkä minun pitäisi ottaa korviini kuulokkeet ja antaa
musiikin puhua luennoille järki.
Toinen opiskeluissani oppimani
asia koskee yhtä kehittämiskohdettani, palautteen vastaanottamista. Olen hyvä
ottamaan vastaan palautetta, kun se on negatiivista. Pystyn ymmärtämään sen.
Olen ikään kuin hyväksynyt tosiasian, että minusta ei ole enempään, että en
koskaan riitä tai ole tarpeeksi. Positiivista palautetta en taas kestä. Se
kimpoaa minusta kuin vesi tienpinnasta. Useimmiten vastaanotan palautteen
vähättelevästi todeten, että tein tehtävän ”lonkalta” tai en nähnyt sen eteen
juurikaan vaivaa. Ehkä se on jokin alitajuinen itsensä jalustamiselle
nostamisen yritys, mutta se epäonnistuu joka kerta aivan yhtä surkeasti.
Eilen Työssä hyvin, kaikki hyvin -kurssin
työpajassa minä sen sitten ymmärsin; minun suhtautumiseni palautteeseen on
alentavaa. Työpajassa neljä opiskelijaa esitti meille tilanteen, jossa opettaja
antaa opiskelijalle palautetta hyvin tehdystä seminaariesityksestä. Ensimmäinen
palautteen saaja vastaa opettajalle lyhyen ”kiitos” ja poistuu. Tunne
palautteen antajalla kasvoilla oli avointa hämmennystä. Kiitos ehkä lämmittää,
mutta mikä oli sen merkitys? Eikö opiskelija osannut ottaa palautetta vastaan
vai eikö hän vain välitä saamastaan palautteesta?
Toinen opiskelija saa täsmälleen
saman palautteen opettajalta, seminaarisi oli loistava. Hän vastasi
opettajalle: ”No… olihan se aivan hyvä, kun ottaa huomioon, etten oikeastaan
ehtinyt perehtyä aiheeseen ja…” Vastaus on välttelevä ja vähättelevä. Ilme
opettajan kasvoilla muistutti lähinnä hämmennyksen ja epätoivon risteytystä.
Hän ei todella tiennyt, miten olisi ottanut vastakommentin vastaan. Samaan
aikaan harmitti ja kiukutti, entä jos palaute olisi ollut objektiivinen
kommentti opiskelijalta opiskelijalle? Miltä luulet toisesta opiskelijasta
tuntuvan, kun häntä ja hänen työtään sekä antamaansa palautetta vähätellään?
Todennäköisesti hän itse oli tehnyt työnsä eteen kaikkensa, eikä välttämättä
pärjännyt yhtä hyvin kuin sinä itse ja hän katsoi asiakseen kehua sinun hyvin
onnistunutta suoritustaan, koska oikeasti arvostaa sitä. Ja se, mitä sinä teet,
on halveksua häntä, hänen työtään ja hänen palautettaan.
Minä teen sitä kaiken aikaa.
Väheksyn saamaani palautetta, oletan automaattisesti, että he ovat väärässä.
Kyseenalaistan oman osaamiseni ja sitä myöten myös opettajien ammattitaidon
että opiskelutovereideni osaamisen ja arviointikyvyn. Olen siis jämähtänyt
johonkin rinnakkaistodellisuuteen, jossa minulla on oikeus halveksua ja
ylenkatsoa toisten suorituksia omalta osaltani. Mihin minun siis tulisi pyrkiä?
Siihen kolmanteen näytökseen, jonka näimme.
Kolmannessa versiossa opettaja
antaa opiskelijalle saman palautteen kuin kahdelle aiemmallekin: seminaarisi
oli loistava. Opiskelija hymyilee ja katsoo opettajaa silmiin ja vastaa: ”Kiitos,
se on todella mukava kuulla. On hienoa huomata, kuinka annetut opit auttavat
työstä suoriutumisessa. Kiitos muuten siitä esitysvinkistä, se todella toimi.”
Palautteen antajan ja palautteen saajan välillä on nyt avoin vuorovaikutus,
avoin arvostus toisen näkemystä kohtaan. Palautteen saaja kokee itsensä onnistuneeksi,
eikä palautteen antajankaan tarvitse tuntea nolostusta antamansa palautteen
vuoksi. Hyvämieli on keskustelun ytimessä ja molemmat osapuolet saavat
kehityskeskustelusta jotain.
Minun tulee siis oppia
vastaanottamaan ja antamaan palautetta. Olen toisinaan ehkä hieman
jyrkkäsanainen ja rakennan todellisuutta, jossa ei ole varaa harha-askeleille,
mutta joskus niitäkin sattuu. Minun tulisi siis oppia näkemään, että
perfektionismi ei ole se, mihin pyritään. Tärkeintä on saada aikaa kokonaisuus,
joka on hyvä ja tyydyttävä, sillä täydellisyyttä ei ole.
Ja se kolmas asia: Opettele karsimaan
oman motivaation mukaan, kaikkea ei tarvitse, eikä voi, osata. Se on ehkä se
vaikein osuus. Sitä helposti luulee, että kaikki täytyy osata ja mielellään
ulkoa, ettei ole muuta vaihtoehtoa. On vain taottava päähän kaikki ne
latinankieliset sanat luista ja lihaksista, vaikka se ei mene niin. Ei se ole
maailmanloppu, jollet osaa unissasi kertoa kysyneelle solujen stressivasteita
tai stressitekijöitä. Voit aina pyytää hetken aikaa ja virkistää muistiasi.
Ehkä joskus muistat ne sitten ulkoa, mutta ei tänään, ei tähän hetkeen.
Oleellisinta opiskeluissani on
kuitenkin lienee ollut se, että olen löytänyt itsestäni jälleen sen ihmisen,
joka päämäärätietoisesti toteuttaa itseään ja hakee uutta tietoa yli
ammattirajojen. Vaikka haenkin tällä hetkellä ehkä jonkinlaista ammatillista utopiaa
ja kuvittelen pystyväni ihmeisiin, ei sillä ole vielä väliä. Mieltäni
harmistuttava projektityöskentelykin lähtee varmasti käyntiin ihan hyvin ja
saamme sen tehtyä. Ja löydän varmasti jossain vaiheessa myös kadottamani
avaimet, jotka ovat mystisesti ottaneet tuntumaa olemattomuuden ytimeen. Ehkä
ne jossakin perehtyvät Descartesin filosofiaan ja löytyessään kertovat sen
sitten minulle.
Siispä avaimet, kun vihdoin
katsotte asiaksenne ilmestyä, muistakaakin, että minä tahdon tietää. Tahdon
tietää, onko ajatteleminen olemisen ydin?
