Tunnollinen oppilas ei jätä
tehtäviään tekemättä. Hän on aina läsnä ja istuu jokaisen turhaltakin tuntuvan
tunnin. Tunnollinen oppilas ei myöhästele, vaan on aina ajoissa. Tunnollinen
oppilas ei kritisoi, mutta on kriittinen. Hän reflektoi ja referoi, muodostaen
asioista itselleen sopivan kokonaisuuden, eikä edes yritä oppia koko sitä
tietovirtaa, joka hänelle jaetaan. Tunnollinen oppilas on yrittäjä. Hän
priorisoi ja tietää mitä haluaa.
Minä en ole tunnollinen oppilas.
En mahdu kuvauksen pääpiirteisiin, tuskin täytän edes sen sivujuonteita. Olen
enemmänkin itsepäinen luovia, joka noudattaa omaa veteen piirrettyä viivaansa
yhtä ailahtelevasti kuin kiillottaa sädekehäänsäkin. Teen kyllä koulutehtäväni,
mikäli koen niistä jotain hyötyväni, mutta en jaksa tapella valkoisen paperin
kammossa niiden tehtävien parissa, joissa ei minulle tarttumapintaa ole. Istun
myös pakolliset luennot ja vapaaehtoisista ne kolmeen kategoriaan kuuluvat
tunnit: ’ei ole muutakaan tekemistä’, ’voin ehkä oppia jotain’ ja ’no voin kai
minä sitten seuraksi tulla’.
Olen myös yleensä ajoissa. Paitsi
jos erehdyn luokasta, tunnista tai toimipisteestä itsestäni tai muista
riippuvista syistä. Minä en reflektoi enkä referoi, paitsi käskystä ja
alitajuisesti, enkä jaksa tehdä kirjallisia ilmiantoja oppimastani kuin kerran
tai kahdesti kuussa tenttien merkeissä. Minä myös pyrin muistamaan lähes
kaiken, että muistaisin edes jotain. Säilön mieleeni lukuisia tiedonmurusia,
joita ehkä joskus voin tarvita. Aina niillä ei tiedollisesti ole arvoa, mutta
ne ovat hyviä jään murtajia – ja luojia.
Suurimman osan aikaa myös tiedän mitä
tahdon, mutta en siitä huolimatta aina kulje suorinta reittiä sitä kohti. Pyrin
löytämään vaivalla vaivattoman polun, jossa minun aivojeni olemattomat
korrelaatiokertoimet saavat luoda rinnakkaismaailmojaan aivan omassa
rauhassaan. Minä välttelen epämukavia ja työtä teettäviä aiheita, mutta en
silti suostu luovuttamaan.
Siksi tänäänkin noustessani jo
ennen viittä katsomaan tämän päivän alkamista, päätin herättää aamuisen tahmeat
aivoni sillä ainoalla mieleeni juolahtaneella täysin sydämettömällä teolla:
avasin eteeni Asiakaspalvelu ja ohjaus -kurssini ruotsin diat. Kyllä ei mikään
tainnuta yhtä tehokkaasti järkeni hidasta juoksua kuin kaikki ne -ningenloppuiset
sanat, joiden alkupää on vokaalien ja konsonanttien värittämää soppaa, jossa eivät
tuoksu kesän ensimmäiset mansikat, vaan se niiden viikkoja vanha jäte takapihan
puisessa lähes lahonneessa mäskälaatikossa.
Taitavat kutsua sitä asennevammaksi,
nuo minua oppineemmat, haluttomuutta oppia, vaikka kaikki edellytykset ja
resurssit oppimiselle olisikin. Väittävät, että asennevamma on se, joka saa
lukemisen tuntumaan työläältä, sanat järjettömiltä ja muistuttaa siitä, että
hauki on edelleenkin kala.
Asennevamma sattuu. Kuvaisin sitä
turhautumisen vetisen lämpimäksi ytimeksi, jossa sitä seisoo taistellen
tuulimyllyjä vastaan. Se saa aikaan vastustamattoman halun heitellä tavaroita,
koska kärrynpyörien heittelyä en osaa. Se nostattaa yllättäviä
siivousintopuuskia, laittaa laulamaan virsiä raspisella rockooppera äänellä ja
asenteella sekä pakottaa ostamaan uuden tietokoneen tai puhelimen.
Asennevamma ei katoa puhumalla,
eikä tekemällä. Siitä selviäminen vaatii korkeampaa ymmärrystä. Se vaatii halua
haastaa itsensä näkemään kaiken sen perustavanlaatuisen inhon taakse. Se käskee
tutkimaan, mikä järjettömässä latteudessa: Tärkeintä ei ole voitto, vaan
Ruotsin häviö, on muka niin vitsikästä.
Minä en tahdo nähdä sen
asennevamman, enkä vitsin, taakse. Tahdon ainoastaan oppia välttämättömän
tuosta kielestä, jonka suullisesta ja kirjallisesta kokeesta minun tulisi ensi
maanantaina läpi selvitä. Tahdon oppia kolmessa päivässä kielen, jota en puhu,
en lue, enkä kuuntele. Kielen, jonka lainasanat ovat synnyinkaupunkini
vakiovaruste ja joita edelleen käytän lähes päivittäin.
Kuulostaa pohjattoman
mahdottomalta, jopa omiin korviini. Pitäisi muodostaa aivojen kielikeskukseen
kolmas aktiivinen kielialue. Hallita se niin, että kuin katkaisijaa painaen,
tulisi ulos haluttua niistä kolmesta jotenkuten osatusta. Tällä hetkellä se
katkaisin on valitettavasti rikki ja varsin yksisuuntainen: suomi-suomi. Joskus
ihan kuin vahingossa se muodostaa hetkellisesti sivu-urakytkennän ja toimii
myös suomi-englanti kytkimenä. Mutta se on kovin raskas kytkin se. Ei tahdo
pysyä kuin yhdessä asennossa. Pätkii ja katkoo. Jumiinkin se välillä menee,
junnaa paikallaan.
Mutta ruotsin kohdalla se kytkin
on rikki, ellei jopa kokonaan poissa. Kielitaito ei riitä edes järjettömiin latteuksiin
ja hädin tuskin itsensä esittelyyn. Ja toisin kuin ranskaksi, ruotsiksi en osaa
tilata edes suklaakakkua ja sipulipiirakkaa. Mainittakoon vielä, että
sipulipiirakka on tämän hetken ruokalistani top 10 inhotut listan kärjessä. Ruotsiksi
osaan tilata vain ikävyyksiä ja niidenkään laatua tai merkkiä ei käy
esitteleminen, sillä en tiedä, mitä yhden kirjaimen virhe ruotsissa tarkoittaa.
Suomessa se voi tappaa, mutta entä ruotsissa?
Pölypallon ydin on kuitenkin koko
konseptin yleismaallinen absurdius. Mensaan ei älykkyysosamäärälläni asiaa ole,
eikä älykkyysosamääräni täten oletettavastikaan ylitä 130, tuskin edes 115.
Olen satasen tyttöjä, mitä älyyni tulee. Kuitenkin on tarkoitukseni mahduttaa
ohessa olevat sanat positiivisessa mielessä oman nimeni kanssa samaan
lauseeseen. Tässä ne satunnaisjärjestyksessä: Kolme, ymmärtää, keskustella,
päivä, ruotsi, aika, puhua, kirjoittaa, sujuva, vuorovaikutus.
Itselleni on vaikeaa keksiä
yhtäkään positiivista lausetta noista sanoista, jotka voisin rehellisyydelläni
allekirjoittaa. Luulen, että lause menisi todennäköisemmin näin:
Mitään ymmärtämätön Iiris
vältteli puhumista ja keskusteli opettajan kanssa sujuvasti ruotsista suomeksi
kirjallisesti kolmen päivän ajan, ennen vuorovaikutuksen romahtamista omaan
mahdottomuuteensa, sillä Iiris ei puhu, ei kirjoita, eikä edes ymmärrä ruotsia,
eikä hän täten voi keskustella sillä sujuvasti kolmen päivän kuluttua olevassa
tentissä.
Kuitenkin tämä tunnollinen,
vastuullinen aikuinen aikoo sen tehdä: ilmestyä maanantaina paikalle ajoissa,
päässään joitakin -ningenloppuisia sanoja ja ulkoa opeteltuja fraaseja, joita
tarjota jokaiseen väliin. Aion selvitä kokeista läpi, jos en nyt metrin
loikalla, niin ainakin rimaa heiluttaen. Alitse en aio mennä, enkä luovuttaa. Rämmin
läpi tuon sinikeltaisen suon ja lopulta olen jälleen se hullu suomalainen,
joka huutaa metsään ja kuuntelee, kuinka metsä huutaa takaisin.
Ja kerron itselleni tentin
jälkeen sen saman vitsin, minkä aina ennenkin: Tärkeintä ei ole voitto, vaan
ruotsin häviö. Ja se ruotsi häviää – minun
päästäni nimittäin. Todennäköisesti heti tentin jälkeen. Häviö kuin häviö,
sanotaan.