Lukuisista yrityksistäni huolimatta en ole vielä löytänyt
sitä ainoaa oikeaa suuntaa, johon polultani astella. En voi sanoa olevani
täysin tyytyväinen nykyiseen suuntaani, mutta en voi sitä myöskään katua. Olen
pysähtyneen hetken laella, jolloin sitä vain odottaa jotain tapahtuvaksi,
tiedostaen kuitenkin kaikkien tapahtumien olevan kurkotuksen päässä. Tietäen,
ettei mitään tapahdu, ellei itse soita kelloa.
Silti arastellen siellä laella ympärilleen katsellen, omia
ratkaisujaan punniten, sitä katsoo jähmettynyttä jäämaisemaa kykenemättä
hahmottamaan todellisuutta. Se on pieni ihminen sen mäen huipulla. Se on pieni
mäki sen metsän keskellä. Se on pieni metsä sen maapalan laidalla. Ja se
maapala on pieni pala sen suuremman maapalan läheisyydessä. Se on suhteellisuusteorian
ensimmäinen askel, riippumattomuuden keveä kosketus, kyvyttömyys nähdä omia
ongelmiaan pidemmälle. Se on sulkeutuneen maailman ensimmäinen portti, josta
pois pääseminen on usein vaikeampaa kuin sinne saapuminen.
Sitä on niin käsittämättömän helppoa unohtaa, hukuttautua
omaan itseensä, katsoa maailmaa sen tiukan putken läpi ja nähdä vain sen, minkä
tahtookin nähdä. On helppoa sulkea silmänsä ja kumartaa omaa peilikuvaansa,
luomatta silmäystäkään olan taakse. Miksi vaivautua, kun maailma on tehty jo
valmiiksi, eikä parannuksilla tehdä enää muuta kuin hiota särmiä pois.
Mutta ovatko ne särmiä vai merkkejä elämästä? Ovatko ne
raastinraudalla hiotut kasvot merkki menetetystä elämästä vai voitetusta
menneisyydestä? Ovatko ne hiokset todella tarpeen vai estävätkö ne meitä vain
näkemästä? Onko se kaikki turhaa?
Omalla tavallaan uskon sen olevan yhtä menetettyä kuin
syksyinen lehti kertakäyttöelämässään – pudonneena ideaalitilastaan alas,
koettaen vielä tavoitella jotain suurempaa. Standardisoituneena laatikkonaan se
meitä vaatii joko sopeutumaan tai painumaan pohjalle, kykenemättä muuttumaan
meidän mukanamme. Omaa elämäänsä jatkaen, se yhä kauemmaksi karaten, kulkee
kohti loppuaan verottaen päivä päivältä omaa itseään sitä itse ymmärtämättä.
Niin mekin elämässämme teemme – me kuin pallommekin. Elämme
noudattaen omaa kaavaamme, murskaten allemme ne, jotka eivät kaavaamme mahdu.
Pudottaudumme jaloillemme vain omaa typeryyttämme, estääksemme itseämme
loukkaantumasta. Kävelemme läpi menneen ja tulevaisuuden vain juostaksemme
nykyhetkeen. Ja sen hetken pysähdyksen ajan, me voimme nähdä ainoastaan
korttelien kasvojen heijastuman omilta kasvoiltamme. Kykenemme näkemään vain
ne, jotka ovat kuin me ja ne, jotka eivät ole.
Tänäänkin kaupungilla kävellessäni, minä huomasin sen:
Tyhjenneen katseen katsoessani muita ihmisiä, ilmeettömyyden hymyttömyyden alla
ja kyvyttömyyden katsoa ketään silmiin. Huomasin oman tilani pienenneen jälleen
millin verran, ajaen minua pienempään lokeroon katseilta piiloon. Kysyin itseltäni,
mitä minä siellä pelkäsin – muita vai omaa itseäni?
Enkä osannut vastata.
Siispä vain kävelin eteenpäin, katsoen niitä tyhjeneviä
katuja ja autioituvia ikkunoita. Mieli täynnä ajatuksia, sydän tyhjänä, kannoin
harteillani taakkaa, jonka näkymättömyys teki siitä raskaimman kantaa. Katsoin
ympärilleni mitään näkemättä. Hengitin keveyttä, nauttien siitä viipaleisesta
onnesta, joka sormiaan naksutellen puhalsi syyskuun tuulta kasvoilleni. Mutta
näkyä en sen antanut. Se oli minun onnellisuuteni, minun hetkeni, jota en
tahtonut kenenkään poistavan.
Suojatessani omaa onneani muilta, tulin piilottaneeksi
jotain oleellista itsestäni – elämän ilon. Tulin peittäneeksi sen ainoan asian,
jolla on mitään merkitystä – sydämen. Kätkin inhimillisyyden kovan katseen alle
nostaen hartiat korviini ja toivoin, ettei kukaan huomaa, kuinka sisimmässäni minä
vapisen.
Ja kuitenkin koko matkan, minä haaveksuen katsoin ikkunoita
edessäni. Hengitin sisääni elämää ja nautin niistä maisemista. Puhalsin pois
kylmyyttä ja toivoin, että voisin hymyillä edes sille sivukujan kahvilalle,
joka matkani varrella minulle niin kauniisti lausui: ”Aamiainen minun luonani.”
Ja surullinen hymy minun kasvoillani, minä sille päätäni pudistaen jatkoin
taivaanrantani maalaamista niillä väreillä, jotka minulla tänä päivänä
matkassani olivat: sininen, musta ja harmaa – lepo, kiire ja mietteet.
Vannoin kuitenkin jossakin mieleni perällä palaavani. Joku
päivä, minä tulen takaisin. Joku päivän, minä avaan silmäni ja näen. Joku
päivä, minä olen kuin ne muut. Joku päivä.
