Supersankareista

Kun suuressa maailmassa elämää katsoo silmiin, joutuu joskus kohtaamaan oman katseensa. Oman katseensa kohtaaminen ei ole kuin peiliin katsomista, vaan jakautuneen todellisuuden ymmärtämistä. Sitä, että näkee hetken ajan elämänsä ja itsensä toisten silmin. Toisten silmien kautta se hetki pysähtyy ja toistuu, kunnes ymmärtää kaikki ne säröt, joita muut eivät näe vaikka ne ovat olemassa. Ne piilossa olevat säröt tekevät meistä meidät - kokevan ja reagoivan yksilön, jonka tahtotila on olla merkityksellinen, elää elämänsä parhaan kykynsä mukaisesti ollen niin hyvä ihminen kuin suinkin voi.

Minussa, täytyy myöntää, on paljon säröjä. Sellaisiakin, joita en itse edes tiedosta, mutta myös sellaisia, jotka heijastuvat jokaiseen päivääni. Ne ovat niitä säröjä, jotka saavat minut reagoimaan tahtomattani eri tilanteisiin hyvinkin voimakkaasti unohtaen kaiken rationaalisuuteni, luottaen pelkkään vaistoon, joka sekin on yhtä sekaisin kuin tilhet syksyn pihlajanmarjasadon aikaan.

Eräs näistä säröistä on välillä niin vahva, että olen kuullut useampaan kertaan sanottavan minun täytyvän hieman hellittää. Kyse ei suinkaan ole voimakkaasta takapurennasta, josta olen jo alakoululaisena raudoituksella eroon päässyt, vaan henkisestä kiristyksestä, joka saa minut luulemaan, että minun on pidettävä kiinni kaikista ja kaikesta viimeiseen asti. Olen lukuisia kertoja kuullut kehotettavan, että minun tulisi avata kiinni pitämisestä jo kangistuneet henkiset sormeni ja vain päästää irti. Opetella luopumaan, sillä jokainen meistä tekee omat valintansa oman itsensä mukaan, enkä sille mitään voi.

Ei se kuulemma ole maailmanloppu, eikä edes mitään mitä voisin hallita, jos joku ei kanssani yhteistyötä tehdä halua ja todellisuuttaan jakaa. Se on kuulemma kuin yrittäisi saada heliumilmapallon taipumaan tahtoonsa - ylöspäin se pyrkii niin kauan, kun sisällä oleva helium on ilmaa keveämpää. Maahan se putoaa silloin, kun helium lakkaa olemasta, eikä mikään palloa enää kannattele. Narusta pitämällä voi sen hetken pitää siinä missä mielii, mutta vapaaksi päästettyään se kyllä katoaa aina siihen asti, että joku sen pysäyttää - katto tai liian kylmä ilma. Pitäisi enemmän keskittyä miettimään, mikä osa tarinaa haluaa itse olla, mitä itsepäisesti päättää olevansa se, joka pallon käsissään pitää.

Olisikin kuulemma hyvä opetella ymmärtämään sanonnan Pidä kiinni, mutta anna lentää -merkitys, jotta elämä olisi helpompaa meille kaikille. Kyllä olen sitä yrittänyt opetella ja havainnut sen kohdaltani hyvin haastavaksi. On vaikeaa luottaa siihen, että omat siivet ja tuulet kantavat tarpeeksi niissäkin ratkaisuissa, joissa ei takana ole koko suvun, jos edes lähipiirin, tukea. On vaikeaa luottaa siihen, että on joku, joka ymmärtää, ottaa kiinni jos valinta ei osoittaudukaan niin suureksi menestykseksi kuin oli kuvitellut. On vaikea uskoa, että kaiken sen epävarmuuden ja siivettömyyden alla voisi olla itse jollekin se ihminen, jonka ote on riittävän tukeva, että jalat kantavat, mutta riittävän löysä, etteivät jalat ala painaa.

Ja kaiken sen alla yrittää muistaa, että ei kuitenkaan lopunperin ole toiselle sen tärkeämpi kuin kukaan muukaan. Se on minulle se kaikista hankalin osuus. Lakata kuvittelemasta, että yksi sana, puolikas lause, katse silloin tällöin, hymy pienissä hetkissä tarkoittaisi sitä, että se on omistettu vain minun todellisuudelleni, eikä kukaan muu sitä tarinaa tiedä. Sitä on niin helppo rakastua omiin illuusioihin, siihen luuloon, että on edes hetken aikaa jonkun muun kuin oman elämänsä keskus. Helppoa tarttua siihen hetkeen, jossa on pienen hetken ajan toisen elämän supersankari.

Supersankareita olenkin tottunut näkemään lähes kaikkialla ympärilläni: Yksi elämäni suurimmista supersankareista huolehtii lapsiperhearjesta lähes uupumukseen asti, unohtamatta silti hymyillä. Toinen oman elämänsä supersankari venyy lastenlomaan kerta toisensa jälkeen, huolehtien useammasta kuin omastaan tarjoten lapsille niitä hetkiä, joita vanhempana on ilo muistella. Kolmas arjen supersankari ei koskaan sulje oveaan kotia tarvitsevalle, vaan ottaa syli avoinna vastaan kaikki ne, jotka tarvitsevat läheisyyttä ja ymmärrystä…

He kaikki mainitut ja mainitsemattomat ihmiset ovat oman elämänsä supersankareita, joiden harteilla ei näy viittaa tai päässä kultaista kruunua. Ei heillä ole valkoista ratsua tai avaruusalusta. Heillä on likaiset kädet ja essut, sydän täynnä huolia ja rakkautta. Heillä on arki ja keinot selvitä siitä. Keinot, jotka riittävät joskus, mutta tarvitsevat vahvistusta toisinaan. Ihan niin kuin meistä jokainen.

Silloin minä olen heille se, heidän elämänsä supersankari. Minun supersankaruuteni ei ole arjessa selviytymistä, ei edes lomien järjestämistä. Se on itseensä katsova peili, joka sanoo, pyytää, hyväksymään oman itsensä. Se on sanoja sanojen jälkeen, kuuntelua silloin kun muu maailma nukkuu. Se on faktapohjaista diplomatiaa, jossa raja-aidat kaatuvat vain työntäessä, ja jossa kelluminen on turvallista vain silloin, jos itse pitää itsensä pinnalla.

Minun supersankaruuteni on sanallista käsien ojentamista, kosketusta, joka ei tunnu. Lämpöä, joka jakaantuu ja toistuu, jos sen osaa itse itselleen antaa. Minun supersankaruuteni on kykyä hyväksyä ja ottaa vastaan sellaisena kuin jokainen on.

Ehkä se ei ole kovin kummoinen kyky, ei aina edes järin toimiva, mutta kyky silti. Parhaimmillaan se auttaa toista ja saa minut tuntemaan oloni tärkeäsi. Se saa minut muistamaan, että aina sen ei tarvitse olla ihmeellistä, että se tuntuu. Se saa minut tuntemaan oloni toisen valoksi ja iloksi. Ja vaikka se välillä olisikin pelkkää illuusiota, ehkä se ei ole niin vakavaa. Ehkä pienen hetken minä olenkin sitä - valonsäde siinä pimeässä, jossa ainoa lohtu on epätietoisuus siitä onko jossakin vielä pimeämpää.

Sillä välillä, joskus ja toisinaan, yksikin oikea sana oikeassa paikassa auttaa. Luo sitä rohkeutta ja voimaa, jota kaikki supersankarit tarvitsevat, että jaksavat taas seuraavan koitoksen yli. Sillä ajan myötä viitat rispaantuvat, kruunujalokivet himmenevät ja kypärät kolhiintuvat, essut likaantuvat, tiet täyttyvät leivän ja pullanmuruista ja silmänaluset tummuvat unen puutteesta. Silloin tarvitaan joku muu, toinen supersankari. Joku, joka ojentaa kätensä ja paikkaa sen kaiken, siivoaa leivänmurut lattialta ja kerää ympäriinsä levitetyt sanat ja lelut, puhdistaa ne pinttymät mielestä ja tarjoaa mahdollisuuden jakaa arkea. Silloin tarvitaan sitä toista, jonka viitassa ei vielä ole rispaantumaa siinä kohdin, sitä toista, joka näkee kaikki ne kokemukset toisessa valossa näyttäen tilanteen arjen supersankarille toisten silmin.

Monesti toisten supersankarien otteeseen vastanneena, haluankin tänään nostaa patinoituneen teekuppini arjen supersankareille, sillä myönnän tekeväni sitä liian harvoin. Unohdun liian usein kiillottamaan sädekehääni, jonka olen omilla vaateillani luonut. Unohdun katsomaan omia puutteita ja merkityksiä ja takerrun niihin, jakaen niitä kaikissa muodoissa kaikille kuunteleville kuin kysyen: kelpaanko minä tällaisena, vaikka minulta on muutama ruuvi täysin kadoksissa, poissa jengoiltaan, liian löysällä ja kireällä. Kelpaanko minä, vaikka sinun elämässäsi onkin niin paljon muuta. Olenko yhä tärkeä sinulle.

Kyllä me kaikki tiedämme olevamme tärkeitä ja tarpeellisia. Tiedämme, että ilman kaikkia ympärillämme olevia ihmisiä, me emme olisi mitään muuta kuin itseään toteuttava ennuste. Jotain, joka on vielä niin kesken, ettei sillä saa aikaan kuin puolikkaita todellisuuksia. Kyllä me tiedämme, että vasta toisen katseen kohdatessamme, voimme löytää itsestämme ne vahvuudet ja heikkoudet, jotka tekevät meistä persoonallisen ihmisen, jonka ei tarvitse pysyä pystyssä yksin. Silloin me tiedämme, että toisinaan 80 % riittää, hymy riittää tai muutama hyvä sana.

Ja lopulta me voimme uskoa, että kaikissa meissä asuu arjen supersankari. Sillä ei supersankaruudelle ole olemassa kasvoja tai kriteerejä. Supersankaruus on jotain sellaista, jota me kaikki kannamme sisällämme. Se on se osa meitä, joka ojentaa käden kerta toisensa jälkeen ja tarttuu ojennettuun käteen silloinkin, kun omat askeleet horjuvat väsymyksestä, sillä yhdessä kaatuminen ei tunnu lainkaan niin pahalta kuin yksin.