Lepää rauhassa, Vili

Minun sydämelläni on hopeapitsinen kehys
jäätyneiden järvien ensijään kirkkaus
silmissä kosteus ja ymmärrys
elämän talon sulkeutunut ovi
vapautunut salpa
auenneet kahleet

Mielessäni soivat korean kieliset laulut
joita en ymmärrä kuin englanniksi
aina en edes käännettynä
äänet ja lauseet
nyt jo vaienneet tassujen äänet

Sängyssä vielä on lämmin jälki muistoista
äänetön kaipaus joka valuu seinissä ja katsoo vastaan katosta
tuhansien niiskausten kehto
äänetön
-lähes harras

Ja siellä minä makaan mietteissäni, muistoissani,
kaikkine kysymyksineni
sydämen paikalla pelkkää harmaata
ja ääni joka hokee:
Aina, kun lasket rakkaasi haudan lepoon, sataa.

Seinällä kellokin kertoo kaipauksesta
kuluneesta ajasta, tulevasta ajasta
kulkee hitaasti kysymättä
vaihtaa illan aamuksi
ja yhä minä makaan sängyssä ajatuksineni
silmät auki


Ja minulla on
Kyyneliä korvakäytävissä

Joka sään saappaallinen talvi

Kyllä en ole säänkestävä niin kuin ne siskon kiiltäväpintaiset joka sään saappaat, joiden sanottiin pitävän niin vettä, lunta kuin pakkastakin (en tiedä pitivätkö). Talven ensimmäiset alipuetut pakkaset kirvelevät joka kerta nenässä ja korvien ulko-osissa, kahisevat tuuli- ja toppahousuissa ja tuoksuvat kaulahuiveissa. Lumisade ui sisään takin kauluksista ja kengänsuista, vesisade läpi takista ja housuista. Aurinko lämmittää milloin liikaa ja milloin liian vähän. Päivästä päivään annan sään piiskata minua ja koetan pysyä sen perässä, ennakoida ja nauttia, vastustaa. Vain lukeakseni kohta lehdistä jälleen sen saman, vuosia vanhan uutisen: Talvi yllätti autoilijat.

No ei kai. Mieleen nousee työkaverini minulle seurapiirilehdestä lukema otsikointi, joka kuului kutakuinkin näin: Sade yllätti näyttelijän – osti sateenvarjon Anttilasta!

No et ole tosissasi. Kyllä ei ole Suomessa koskaan ollut talvea tai sadetta – ikinä.

Kyllä sitä aina joskus, lähes säännöllisesti, löytää itsensä ihmettelemästä ihmisten alituista ja iänikuista tyhmyyttä ja oppimattomuutta, muistamattomuutta. Vai lieneekö se vain tietoista todellisuuspakoa, tuo faktojen ja syklien kieltäminen.

Pysähdypäs hetkeksi ja mieti tovi. Milloin viimeksi jouduit tiedossa olevien faktojen yllättämäksi, milloin viimeksi tiedostettu sykli pääsi sinut yllättämään? Milloin viimeksi talvi yllätti sinut, sade, pakkanen, helle, sää, keli, ilma, nälkä? Milloin olet viimeksi löytänyt itsesi yllättymästä asiasta, jonka tiedät tapahtuvan ennemmin tai myöhemmin ja jonka voit ennustaa.

Minä myönnän, että sää yllätti minut viimeksi maanantaina. Treeneistä lähtiessä, huomasin hämmästeleväni syksyn nopeaa saapumista ja jouduin nimeämään syksyn jo alkutalveksi. Suihkun jäljiltä märät hiukset pipottomassa päässä saivat ilman tuntumaan todella kylmältä. Hanskattomat kädetkin olivat sitä mieltä, että nyt on tullut taas jotain unohdettua. Kahden tunnin treenien jäljiltä vielä hieman ylikierroksilla käyvä keho sai iholle tunkeutuvan ilman kohmettamaan sormet ja pistelemään korvissa ja nenässä. Pakotti myös hieman katsomaan itseään katulamppujen ja märän asfaltin heijastuksesta ja sättimään: Miksi en ottanut pipoa ja hanskoja, on sentään syksy ja minä tiesin sen. Olisivat kyllä kulkeneet treenikamppeiden mukana laukussa, jos olisivat olleet liikaa. Eivät kuitenkaan lähteneet mukaan, eivät tietenkään. Aliarvoin sään ja annoin sen yllättää. Ja se pakotti minut kysymään: missä vaiheessa kesä loppui?

Noh, rehellisyyden nimissä on kuitenkin myönnettävä, että en juurikaan maanantain virheestä oppinut. Sää pääsi yllättämään minut myös keskiviikkona. Vaihteeksi olin liikenteessä ilman hanskoja ja pipoa. Kyllä vinkui tuuli sormissa ja korvissa. Ei tuntunut kovinkaan hyvältä, palelsi. No miksi kummassa ne pipo ja hanskat eivät lähteneet mukaan, vaikka tiesin niitä tarvitsevani?

Jääräpäisyyttäni. Olen nimittäin saanut päähäni, ettei ennen kymmenen asteen pakkasia laiteta ylle mitään kesävaatteita paksumpaa, koska muuten ei tarkene talvella. Taitaisi tarjeta, vaikka syksyllä ja alkutalvella jo pukisi lämpimästi. Saattaisi jopa välttyä flunssalta tai parilta, tai sitten ei. Saattaisi tarjeta ehkä paremminkin, kun ei aloittaisi palelemista jo lokakuussa.

Niin, ikävä lokakuu, kuten Hausmylly lyrikoi. Minä vanhenen jälleen, saan kirittyä kiinni ensimmäisen neljänneksen. Ja toistan edelleen samoja virheitä ja noudatan samaa kaavaa. Noudatan tiukkoja rutiineja, joita en aina edes tiedosta.

Niinpä olenkin tänään vampyyrien veren koostumuksen ja elollisuuden lisäksi pohtinut ajatusten kehämäisyyttä ja unohtamista. Nimittäin tänään töistä lähtiessäni, pyörittelin takkini taskussa olevia kolikoita kokojärjestykseen ja laskin niiden summaa kylkien uraviivoituksesta ja totesin rahaa olevan taskussa pullan verran, annoin askelteni viettää rahojen perässä etuoikealle kahvilaan. Ostin voisilmäpullan ja unohdin. Unohdin, että minulla oli kylmä ja että olin ajatellut mennä keskustaan katsomaan lusikoita. Paperipussi kädessä kahisten ja hymy korvia lämmittäen kävelin kotiin ja keitin kaakaon. Ja söin pullan. Kyllä maistui hyvältä ja oli mutkan tekemisen sekä unohtamisen arvoista. Viis lusikoita, minulla oli paperipussissa pulla!

Näinkö meille käy aina jokaisena vuonna? Olemmeko niin haltioituneita menneestä kesästä, ettemme huomioi tulevaa talvea, joka odottaa meitä kellotaulussa. Osaisimmeko me ehkä nyt, kun olemme löytäneet kaavan ja siinä olevan poikkeaman, ennakoida? Pystyisimmekö estämään menneiden otsikoiden nousemisen tuleviksi otsikoiksi? Pystyisimmekö tänä talvena pitämään sen otsikon poissa uutisista: Talvi yllätti autoilijat.

Pystyisimmekö me muistamaan, että Suomen talveen kuuluvat oleellisena osana kylmyys, lumi, jää, myrskyt, sade, pimeä… Pystyisimmekö me muistamaan, että se kaikki on vain ja ainoastaan meidän omassa päässämme, näiden korvien välissä, näiden silmien takana – turvallisuus.

Tänä talvena, vaikka emme olekaan joka sään saappaan ihollisia, emmekä loista pimeässä, voimme muistaa muutaman asian. Ei anneta talven yllättää, ei auton ratissa, ei pyörän penkiltä, ei kävelyteiltä. Muistetaan heijastimet, talvivaatteet, talvirenkaat, talvirajoitukset…

Muistetaan se, meitä jo vuosisatoja vanhempi, muttei yhtään viisaampi: Talvi.