20150621

Ajan pyörteessä

Aamulla on valoisaa, lintujen vaimea laulu kuuluu avoimen ikkunan välistä, tuuli kohisee metsän puissa ja kaukaa kuuluvat yksittäiset auton äänet. Kaupunki on hiljennyt, ihmiset ovat lähteneet pakoon arkea ja suunnanneet maalle ja mökeille. Työ- ja urakeskeiset ihmiset, perheettömät, mökittömät, hiljaiset kaupungissa viihtyvät yksilöt ovat vain jäljellä. He ovat tehneet kotinsa omiin ja toistensa olohuoneisiin ja nauttivat aamiaisiaan mustikoilla ja kaurapuuroilla höystettynä, juovat teetä ja kahvia, katsellen auringon kiihkottomia säteitä, jotka eivät yllä lämmittämään mittareita, eivätkä ihmisiä.

Tupakan haipuvat sävyt tukkivat pakokaasujen puuttumisen jättämää tyhjyyttä, ruuhkattomat kadut ovat kuin mustavalkoisesta valokuvasta, yhtä epärealistiset. Lähes paatoksellinen seisahtuneisuus leijuu kaikkialla ympärillä, kun kävelemme kotiin perjanta iltana kahdentoista aikaan. Askeleemme eivät ole äänekkäät, mutta ne saavat silti linnut vaikenemaan. On jotenkin jo pimeää. Tai ei oikeastaan edes pimeää. Tottumattomille silmille tämä katujen kostea hämärä on kiusaavaa mustuutta, joka värähtelee ennakoiden yön synkkää loputtomuutta.

Juhannustanssien taika oli kulahtanut unelma Kesäillan valssista. Casinon tanssilattian alle kahdestakymmenestä tanssiparista tanssikokemusta omasi yli puolet. Ja me vähemmitö koikkelehdimme tanssilattialla Mikael Konttisen laulun siivittäminä kuin gasellit vuoripuroilla. Olimme hukanneet jalkojemme hallinnan, mutta pysyimme silti ruodussamme, emmekä tallanneet toistemme, emmekä muiden, varpaita. Kiepuimme hallitusti sekalaisin askelkuvioin. Se ei ole paljon se, mutta kun ilo kuplii mielessä, mitä sillä on väliä, vaikka ei askelia osaakaan.

Pidennetty viikonloppu on ollut pelkkää liian myöhään valvomista, elokuvia, tv-sarjoja ja naurua. Olo on omalla tavallaan levännyt, mutta toisaalta tunnen oloni taas aivan pohjattoman väsyneeksi. Koko kulunut kevät ja alkukesä tuntuu olleen pelkkää kilpajuoksua ajan kanssa. Tuhansia hetkiä, jolloin on huomannut tuijottavansa edellisen vuoden perään ja huokaisseensa jo kuluneiden viikkojen ja kuukausien käsittämätöntä nopeutta.

Nopeutuuko ajanjuoksu, kun me vanhenemme, vai opimmeko me vain ajan myötä ymmärtämään ajan käsitettä paremmin?
Opimmeko samalla tavalla kuin opimme vasemman ja oikean, oikean ja väärän eron, huomaamaan menneen, tulevan ja tämän hetken eron?

Minusta tuntuu, että vanhetessamme me samalla opimme ymmärtämään aikaa paremmin ja toisaalta taas menetämme ymmärrystämme ajasta. Siinä missä me pienenä niin huoletonna juoksimme pakoon aikaa, pysähdyimme hetkeen ja vain koetimme saada ajan kulumaan, me nyt juoksemme pysyäksemme ajan perässä, juoksemme ehtiäksemme hetkestä hetkeen ja koetamme pysäyttää aikaa ehtiäksemme tehdä kaiken sen, minkä tahdommekin. Olemme ehkä ymmärtäneet ajan määrättömän lyhyyden suhteessa elämäämme, mutta olemme menettäneet ymmärryksen hetken pituuteen.

Nyt me kumarramme kalenterillemme jokaisena aamuna kelloon katsoessamme. Laskemme hetkiä työpäivän alkuun, ensimmäiseen kahvitaukoon, lounastaukoon, viimeisen kahvitaukoon, kotiin pääsyyn, bussin tulemiseen, treenien alkamiseen... Laskemme hetkiä, jotka ovat vasta tulossa haikaillen niiden hetkien perään, jotka jo menivät.

Olen tänä keväänä muutenkin huomannut useamman kerran kysyväni sekä itseltäni että muilta: Miten nyt voi muka olla jo... maanantai, perjantai... maaliskuu... huhtikuu... kesäkuu... Enkä ole kertaakaan saanut vastausta. Olen saanut vastaukseksi vai toteamuksen, joka tukee ihmettelyäni. Niin, miten.

En tiedä, mitä kysymykselläni tarkoitan, saatika haen. Luonko kaipaavia katseita menneisiin lähes kuuteen kuukauteen toivoen, että olisin tehnyt jotain ennemmän. Kyselenkö niiden viikkojen perään siksi, että niiden hypoteettinen olemattomuus ja lyhyys eivät tarttuisi nykyhetkeen. Ihmettelenkö kuluneita kuukausia jonkin biologisen kahdenkymmenenviidenikävuoden kriisin vuoksi? Kyselenkö ajan perään siksi, että elimistöni on yhtäkkiä huomannut rappeutuvansa ja ymmärtänyt minun jääneen paikalleen, ajan jalkoihin?

Toisaalta minä inhoan sitä, inhoan ajan riippuvaisuutta elämässäni, tiukkoja rutiineja, jotka pakottavat meidät toimimaan tietyn aikataulun mukaisesti. Mutta toisaalta se on omanlaisensa helpotus. Luulen, että mikäli minulla ei olisi kelloa, eikä käsitystä ajasta, minä menettäisin otteen elämästä. En osaisi olla hereillä, enkä nukkua. Olisin vain epätietoisessa sumussa ja miettisin, miten saisin itselleni keksityksi ajan.

Onneksi joku on sen minun puolestani jo keksinyt ja määrittänyt. Ajan avulla minun on mahdollista pitää elämäni kasassa ja rehellisenä. Tiedän, milloin on aika tehdä töitä, milloin levätä. Joku on päättänyt sen minun puolestani ja se on todella hienoa. En kuitenkaan voi valehtelematta sanoa, ettenkö kaipaisi työhön, jossa työtä saa tehdä juuri silloin kuin itseä huvittaa. Minuutintarkoissa työajoissa on puolensa, mutta ne estävät minua olemaan ajankäytössäni luova ja taloudellinen. Jos jonakin aamuna tahdon työskennellä aamu kuudesta lähtien, en voi tehdä niin, koska virka-aika on aamu kahdeksasta iltapäivä neljään.

Minä vain satun pitämään aamutöistä. Minusta on mukava herätä aamulla aikaisin ja haistaa ilmassa yön jäljiltä kosteudessa hekumoivat kadut töihin kävellessäni, tuntea sen raukeus ja aistia sen haavoittuva hekuma. Pidän niistä äänettömistä hetkistä, kun työpaikalla minun lisäkseni seinillä soivat ainoastaan oma hengitykseni ja ilmastointilaitteen lähes äänetön hurina. Nautin niistä lausumattomista ajatuksista, jotka virittävät ilman täyteen hämmennystä ja varmuutta. Silloin olen kuin kotonani, liikun pehmeästi ja luottavaisesti, tietäen mitä tehdä. Päivän valjetessa minä yhä liikun, mutta muiden läsnäolo sekoittaa minua rytmissäni, koska on pakko olla sosiaalinen.

Työt vaativat sosiaalisuutta. Sinun on tervehdittävä vastaantulijoita, vaihdettava sanoja aamu- ja iltapäiväkahvilla, seurusteltava lounaalla ja työn lomassa. Se risoo minua toisinaan, mutta tavallaan se on minulle myös hyväksi.

Ehkä kaiken tämän sosiaalisuuden ansiosta, minä olen tämän kuukauden aikana rikkonut omia rutiinejani jo kaksi kertaa. Olen kutsunut minulle täysin vieraan ihmisen luokseni kahville täysin spontaanisti, ja olen lupautunut etenemään harrastuksessani junnutreenien vetämisen merkeissä.

Olen siis alkanut rakentaa elämää, jossa on mahdotonta olla täysin yksin.

Niin. Ja kävinhän minä tosiaan juhannustansseissa. Minä en käy juhannustansseissa. Minä en käy tansseissa yleensäkään. Mutta nyt kävin. Ja vaikkei se ehkä vastannut täysin hienoa, rakentamaani täydellistä unelmaa, minä nautin siitä täysin sydämin. Eritavalla kuin aikidosta, josta siitäkin nautin koko pienen, sykkivän sydämeni pohjasta saakka. Nautin siitä, etten hetkeen edes ajatellut, kuinka nopea tai hidas aika on. Hetken ajan, minä unohdin, että minun pitäisi olla huolissani ajan kulusta.

Tuona iltana en kertaakaan kysynyt, miten kello voi olla jo yhdeksän, kymmenen, yksitoista. En kertaakaan ihmetellyt ajan kulua, koska ajan kuuluikin kulkea niin - täysin omalla painollaan. Ja sen hetken ajan, minäkin osasin olla pingottamatta.

Sillä olen huomannut, että kaikessa rentoudessani minä olen kontrollin haluinen pinko. Tahdon pitää lankoja käsissäni ja nykiä niitä mieleni mukaan. Tahdon ymmärtää jokaisen sekunnin elämästäni ja nähdä syyn ja seurauksen kaikelle. Tahdon tietää ja tiedostaa sitä suurta kokonaisuutta, joka minua ympäröi. Ja koska en pysty siihen, pyrin kontrolloimaan omaa aikaani, luomaan minuuttiaikatauluja, joiden avualla minun on mahdollista toimia mahdollisimman sujuvasti arjessa.

Näiden minuuttiaikataulujen ansiosta, minusta on hiljalleen tulossa vaitonaisen kireä. Huomaan sen tavastani suhtautua lapsiin ja nuoriin. Olen lakannut osittain ymmärtämästä heitä, heidän kesyttämättömyyttään ja vauhtiaan. Olen pudonnut konservatiivisiin kuoppaan, jonka pohjalta minä katson sitä maisemaa, jossa puut kasvavat juuret ylöspäin. Olen pudonnut hillittyjen keskustelujen maailmaan, jossa itsestä voi kertoa lähes mitä vain tasaisella äänellä. Olen langennut itsetietoisuuden verkkoon, joka joustaa kaikkiin niihin suuntiin, joihin raajojaan ojentelee, ja joka ei liiku, mikäli pysyy paikallaan.

Siellä minä nyt sitten keinun. Keinun vaakasuunnassa punniten uudelleen elämääni ja mietin, mihin oksaan, mihin juureen, tahdon nyt tarttua, minkä oven avata. Avaanko oven, jonka takaa löytyy violettihiuksinen minä vaiko ruusukultainen minä, vai pysynkö tässä elämässä, jossa blondeus on valttikortti ja valtikka. Pysynkö tässä, vai käsikirjoitanko itselleni uutta tarinaa.

Koska niinhän se pohjimmiltaan menee. Me olemme juuri sitä, mitä me tahdomme olla. Kirjoitamme itse itsellemme tarinaa, jota kaikille muille esittelemme totuutena. Kerromme menneestä ja tulevasta niin kuin se olisi absoluuttinen totuus, ottamatta huomioon, että ehkä me olemme kuin muurahaiset terraariossa - toteuttamassa omaa suunnitelmaamme tarkoin säädellysti, sillä jossakin tulee aina vastaan se seinä, jonka läpi me emme yhtäkkiä voikaan enää mennä ja jota emme voi ylittää.

Pohja, muuri, este. Se on siellä jossain, odottamassa meistä jokaista. Se on kuin pohjakosketus, joka pakottaa meidät vihdoin ja viimein vaihtamaan suuntaamme. Ja me voimme itse valita, mihin suuntaan me lähdemme, mihin virtaan me liu'umme. Toivon vain, että valitsen oikein. Että tälläkin kerralla pohja tulee vastaan ja voin vaihtaa suuntaa pingispalloin tavoin tutussa ja turvallisessa kulmasymmetrisessä assosiaatiossa. Sillä taas tänään, istuessani yksin olohuoneen lattialla venyttelemässä kipeytyneitä, jäykkiä lihaksiani, minä huomasin olevani kuin sen kornin kirjan sivuhahmo, joka ei koskaan myönnä olevansa väärässä.

Silti, tässä minä olen. Istumassa ja katsomassa näytölle jälleen valuvia sanoja ja miettimässä, miksi aika on jälleen mennyt liian nopeasti, enkä minä ole tehnyt mitään sen vangitsemiseksi. Koska eivät sivuhahmot koskaan tee. He vain tarkkailevat ja koheltavat sivussa, mietteliääsi purevat huultaan ja odottavat tilanteiden ratkeamista omalla painollaan, muiden vaikutuksesta.

20150609

Kohteliaisuuksien ottamisen vaikeudesta



”Sinähän näytät kauniilta tänään”, sanoi joku poika (mies?) lippalakki päässä, frisbee kädessään Siwan kulmilla minulle aamulla puoli kahdeksan aikaan. Olin matkalla töihin. Päälläni kannoin kuluneita, rikkinäisiä tuulihousuja, jotka ovat jo parhaat päivänsä nähneet vuosia sitten. Takin olin pakannut laukkuun, sillä minulla oli vahva epäilys siitä, että paitani muuttuisi pian ominaisuuksiltaan väriä vaihtavaksi, mikäli +16 asteen lämpötilassa kävelisin vielä metrinkään hengittämättömässä vahakangaspöytäliinaa muistuttavassa takkikankaassani. Päässäni pidin aurinkolaseja, jotka peittivät katseestani sen puolen, joka normaalisti näkyy vastaantulijoille. Hiukset valuivat sotkuisesta ponihännästä karanneina pitkin kasvojeni laitoja. Nenäkin taisi punertaa hieman. Pöllölaukkuni hakkasi vaalean kangaskassin kanssa oikeaa lonkkaani. Olo ei ollut järin kaunis, lähinnä arkisen naapurintyttömäinen kaikkine menneiltä vuosisadoilta karanneine päässä soivine sävelineen. Soin hänelle ehkä pienen hymyn, jonka onnistumisesta en ollut lainkaan varma ja kiitin häntä. Hän palautti minun sanani sanoen: ”Ole hyvä.”

Ohi päästyäni tavoittelin puhelimen käteeni ja kirjoitin viestin ja lähetin sen eteenpäin. Viestissä hämmästelin kauneuden suhteellista käsitettä ja sen luomaa vaivaantunutta hyvänolon tunnetta, sillä en kokenut tuona hetkenä olevani kauneimmillani, mutta silti minun kauneuteni riitti jollekin. Jonkun silmissä minä olin kaunis. Olin juuri sillä hetkellä hänen silmissään noteeraamisen arvoinen.

Täytyy myöntää, että se sai hymyn kasvoilleni, kun kuvittelin miltä mahdollisesti näytin. Olin mennyt illalla nukkumaan märillä hiuksilla, joten aamulla peiliin katsominen hiusten osalta oli vain pompulan kiinnittämisen arvoista. Lisäksi tuuli oli sekoittanut jo muutenkin hapsottavat pompulalta karanneet hiukseni tuulenpesämäiseksi kähäräksi pääni ylle. Itse olisin ehkä luonnehtinut näkymää jollakin eleganttia tarkoittavan sanan vastakohdalla, mutta kaunis se sana ei olisi ollut. Olin kuitenkin nolostuneesti otettu tästä huomionosoituksesta. Eivät minulle tuntemattomat ihmiset kerro ohimennen minun olevan kaunis. Se tuntui omalla tavallaan hyvältä, mutta kyyninen osa minusta nauroi hänelle ja hänen sanoilleen.

Olen yleisesti ottaenkin hyvin huono ottamaan vastaan positiivista kommentteja itsestäni, valinnoistani ja tekemisistäni. Se ei vain ole minulle luonnollista. Tiedän, että en ole mitenkään erityisen silmiinpistävän hyvännäköinen, olen ”ihan ok”, nätti, arkinen, klassinen. Tiedän, että olen tehnyt valintoja, jotka ovat nostaneet omaa henkistä arvoani omissa silmissäni ja osin myös muiden silmissä. Tiedän, että olen hyvä työssäni ja teen sen ammattimaisesti ja parhaan osaamisen mukaan. Tiedän myös, että pidän sitä itsestään selvyytenä, enkä odota siitä kiitosta, enkä kehuja, enkä hyväksyntää. Tällainen minä vain olen – mitä sitä kehumaan, kiittelemään tai nostamaan jalustalle.

Kiitosten ja kehujen vastaanottamisen vaikeus juontaa ehkä omalta osaltaan valinnastani kulkea omaa polkuani, jota eivät viitoita mitkään niistä kylteistä, jotka minulle suunniteltiin. Olen itse valinnut oman virtani ja siihen astunut. Olen astunut siihen tarkoituksella yksin.  Olen astunut siihen leuka tukevassa tanassa ja ylpeydellä, odottamatta mitään muuta kuin menestystä. Ja samalla olen kaiken aikaa tiedostanut sen, että samaan virtaan voi astua vain kerran. Tähän virtaan ei minun kanssani ole enää astumassa kukaan.

Tämä virta, se on loputon virta. Sen reunoilla kasvavat vehreät kunnaat, joiden kukista versovat perhe-elämä, parisuhde – kumppanuus, se ura, jota en vielä ole saanut… ne asiat, joille olen tällä hetkellä kääntänyt selkäni. Tässä virrassa minun mukanani ovat kaikki ne kynät ja paperit, jotka olen loppuun kuluttanut, kaikki ne arkiset askareet, jotka kuljettavat minua kohti kotia, kaikki se työ, jota päivisin teen. Tässä virrassa minun kanssani, minua ohjaamassa, ovat ne sanat, jotka vuonna 2008 on laulettu levylle Jari Sillanpään toimesta:

”Laulanut olen kuin viimeistä kertaa ja itkuni sulkenut pois, nauranut niin kuin ei riemulla ääriä ois. Pettänyt olen ja antanut kaiken, saanut ja menettänyt, pahankin hyväksi monesti selittänyt. Ja se kaikki on totta, se kaikki on tässä, valona, varjona, jälkenä syvällä mun sydämessä. Oon kuka oon, teen mitä teen, pystyn niin vihaan kuin rakkauteen, en valmiita reittejä kulje, vain koska sen pitäisi olla niin. Oon kuka oon, teen mitä teen, tyydy en ikinä puolikkaaseen, en ketään mä syliini sulje, vain koska sen pitäisi olla niin, olla niin.

Katsonut olen kun elämännälkä, on kasvoilta kuivunut pois. Jo rajani tunnen, kun viisasta lähteä ois. Tärkeiden kanssa oon viiniä juonut ja turhaksi todennut sen, he käänsivät selän, kun sielua antanut en.  Ja se kaikki on totta, se kaikki on tässä, valona, varjona, jälkenä syvällä mun sydämessä.” (Jari Sillanpää – Oon kuka oon, Albumi 2008)

Kun on itsensä hukannut, löytänyt ja hyväksynyt, on helppoa alkaa pitämään elämää itsestäänselvyytenä. Silloin on yksinkertaista valua synteettisen arjen keinotekoisiin kuvioihin, joissa rutiinit tuudittavat aamun iltaa soittaen kehtolauluna lapsuusmetsän puiden kohinaa. Silloin on helppoa valua muistamattomiin muistoihin vuosista, joita ei koskaan saa takaisin. Silloin on helppoa nostaa kätensä ilmaan ja pysäyttää pikakelauksella toimiva aika yhden valokuvan ajaksi.

Niillä valokuvilla minä pyrin vangitsemaan itselleni niitä hetkiä, jolloin hetken kauneus on sanojeni tavoittamattomissa. Sillä minun muistini rappeutuu, minun muistoni katoavat. Kuvattoman mielen kirouksena on mainittava se, että sanat unohtuvat, tunteet unohtuvat, eikä jäljelle jää enää mitään. Ei mitään muuta kuin kalvava tyhjyys, muistomerkki, josta ei kykene sumussa näkemään muuta kuin ääriviivat, häiritsevä tunne siitä, että jotakin oli – jotakin, mistä ei enää koskaan saa kiinni.

Pystyn yhä muistamaan välähdyksiä lapsuudestani, ohikiitäviä hetkiä, makuja, tuoksuja, sanoja, mutta paljon olen jo unohtanut. Ne kaikki pelit, ne kaikki leikit – mitä niille tapahtui? Mitä tapahtui niille lasketetuille loruille ja runoille, joiden kanssa hypimme narua ja joita laskettelimme vuorojen jaossa? Mitä on tapahtunut kaikelle sille tiedolle, lapsuuden innolle ja ilolle, jota me kannoimme sisällämme?

Jälleen mieleni rakentaa tästä yhteyden lauluun, joka alkaa soida hennoin melodioin päässäni. Se on Ihode albumilla vuonna 2007 julkaistu Anna Erikssonin laulu Huojuva talo: ”Kertokaa mitä tekivät meille, lapsuuden leikkejä rakastaneille?”

Laulun kirjoittajan mukaan he – me, olemme saaneet sisäämme pimeän siemenen. Ehkä se on näin. Ehkä se pimeän siemen meidän sisällämme vie meiltä lapsuuden ja ne muistot, kaikki ne äänet, hajut ja tuoksut, tunteet ja kuvat. Ehkä se vie meiltä lapsuuden ja pakottaa meidät astumaan maailmaan, jossa sydämen lyönnit ovat elämää ylläpitävä voima ja nauru hetken nautintoa.

Ehkä juuri tuo sama pimeyden siemen saa sen tuntumaan niin vaikealta, kohteliaisuuksien hyväksymisen. Ehkä se estää meitä näkemästä omaa erinomaisuuttamme ja hyvyyttämme, ja uskomaan jokaisen kauniin sanan olevan ironinen pilkka meitä itseä kohtaan. Ehkä juuri siksi minäkin aliarvioin omaa itseäni päivä toisensa jälkeen, mikäli kommentit tulevat itseni ulkopuolelta.

Minä pyrin kuitenkin olemaan valehtelematta itselleni. Totuuden kiertäminen muiden edessä on jotenkin enemmän hyväksyttävää kuin valehteleminen omalle itselleen. Siksi sitä lankeaakin epäilemään muiden sanoja, ettei tarvitsisi epäillä itseään.

Oman käsityksen muuttaminen itsestä on vain niin työlästä. On helpompaa uskoa itselleen vuosia hokemiaan väittämiä: Minulla ei ole kielipäätä. Minä osaan kirjoittaa kohtalaisesti. Minä en ole viehättävä. Minä en ole kaunis. Minä en osaa puhua tuntemattomille. Minä inhoan halauksia. Minä en pidä läheisyydestä. Minä olen ujo. Minä en… Minä en… Minulla ei…

Kyllä. Minulla on suhteellinen negatiivinen minäkuva ulospäin suuntautuvasta itsestäni. Mutta se on minun keinoni suojautua. Niin kauan, kun pystyn näkemään itseni muiden silmin negatiivisena, heidän sanansa eivät voi minua tavoittaa. Niin kauan, kun en luule itsestäni liikoja, näe itseäni positiivisena, he eivät voi minua negatiivisuudellaan loukata. Niin kauan, kun minä itse en odota mitään, he eivät voi odottaa vähempää.

Tämä negatiivisten ajatusten kerros estää minua kuitenkin ottamasta vastaan positiivisiakin kommentteja. Ne saavat minut vaivautumaan, enkä minä osaa sanoa niihin mitään. En osaa ottaa niitä vastaan, enkä käsitellä niitä.

Mitä ihmisille sanotaan, kun he kehuvat sinua hienosti tehdystä työstä? Kiitos, eipä kestä, tein vain työtäni? Mitä ihmisille sanotaan, kun he mainitsevat hymysi kauniiksi? Kiitos, sinunkin hymysi on kaunis? Kiitos? Mitä sanotaan ihmisille, jotka pitävät laukustasi ja sanovat sen ääneen? Kiitos? Eikö olekin ihana, minustakin se on niin nätti? Mauttomia korulauseita, jotka mekaaninen koneisto puhaltaa ulos keuhkoista äänihuulien kautta.

En minä tiedä. Minä soperran yleensä jotain, joka vie kehulta arvon.  Palautan heidän sanansa takaisin antajalleen minimoiden mahdollisuudet keskustella asiasta tai mistään muustakaan. Minä estän heidän positiivisuutensa pääsyn läpi ja luokseni. Minä painan katseeni ja hymyilen välttäen katsetta. Ja inhoan jokaista hetkeä.

En tiedä, mitä sitten pitäisi tehdä, mitä pitäisi muuttaa, että kohteliaisuudet eivät olisi niin sietämättömiä. Ehkä pitäisi avata silmänsä ja nähdä. Rentouttaa aivonsa ja antaa hetken aikaa itsensä hengähtää, lakata yrittämästä. Ei maailma ole paha paikka elää.

Omaksi lohdutuksekseni on sanottava, että olen aivan yhtä huono jakamaan positiivista huomiota kuin sitä vastaanottamaan.  Se tekee minun maailmastani ehkä hivenen tylyn, mutta en välitä. Tässä kliinisessä asetonilla poltettujen ruusujen maailmassa on hyvä olla etikettitaitoinen byrokraatti. Marionetin lailla nyökkään sopivissa kohdissa ja hymyilen sopivina hetkinä ja olen kuitenkin pohjimmiltani se mies Zen Cafén laulusta: ”Mies, jonka ympäriltä tuolit viedään. Mies, jonka etunimi mieleen ei jää. Mies, jonka kasvot ovat raastin rautaa hioneet. Mies, jonka ympäriltä tuolit viedään. Mies, jonka sukunimi mieleen ei jää. Mies, jonka talossa on suorat seinät ja tapetit.”