Laatikoitu laiva ja muuttumaton maailma

Tiistaiyönä satoi. Satoi niin raskaita pisaroita, että kuulin niiden soittavan mandoliinillaan syksyisiä säveliä unenkin läpi. Kuulin sähköpurkausten räsähtelyt ilmatilassa ja laskin sekunteja välähdysten ja jyrähdysten välillä jo ennen kuin heräsin. Tiedostettu tietoisuus rikkoi tiedostamattoman tietoisuuden kaavaa unessa niin raskain askelin, että aamulla herätessäni, en voinut olla ajattelematta aivojeni toimintaa. Yöllä kuunnellessani paineaaltojen aiheuttamia jyrähdyksiä, kilometrien mittaisten salamoiden musiikkia, minä olin kaiken aikaa loogisuuden aallonharjanteella. Laskin, missä potentiaalierot kulkevat, laskin etäisyyttä ja voimaa, enkä edes tiedostanut sitä itse. Vasta herätessäni kunnolla aamuun, minä ymmärsin, mihin olin herännyt - aivojeni automaattisen laskukoneen naputukseen.

Siitä se riemu sitten alkoikin. Aurinko piiloutui todellisuudelta, eivätkä teiden pinnat enää hohkaa kuumaa kosketustaan iholle. Harmaat pilvet ympäröivät taivasta niin pitkälle kuin horisonttia jatkuu. Vaakatasoinen sade on omiaan tuomaan tunnelmaa syksystä. Syksyn kosketus saa meidät kaikki muuttumaan, unohtamaan. Eikä helteen muistoa enää viimein kukaan kunnioita. Kiireiset ihmiset ovat nostaneet jo takit harteilleen ja keskittyneet valittamaan syksyisistä vesisateista. Epäusko helteiden loppumisesta valtaa alaa hurmaavana hekumana talven kyyneleitä, raikkaalta tuoksuvina tuulahduksina menneistä aikakausista - reppujen ja haalareiden vuosikymmenistä. Sen melankolian se minussa jälleen nostattaa, vuosien takaakin se puhaltaa tuulta purjeisiin ja saa kaivamaan kynnet kämmenten ihoon, ei surusta eikä vihasta, vaan menetyksestä - lapsuuden uskon kadottamisesta.

Ei siitä nyt niin kovin montaa vuotta ole, kun aamulla herätessä mieli oli peilityyni järvi kaikessa loistossaan. Nyt se tyyneys on rikottu, eikä unikaan ole tiedostamattoman tietoisuuden ulottumattomissa, kuten huomata saattaa. Kaikkialla on vain ajatuksia, koko maailma on täynnä ajatuksia, keskeneräisiä faktoja, kysymyksiä vailla vastausta. Eikä missään näytä olevan mitään ratkaisua mihinkään. 

 

Ennen se ei haitannut, mutta nykyään sitä on niin tottunut kumartamaan omaa pientä laatikkoaan, ettei näe edes omaa peilikuvaansa.  Sillä vaikka me sen viimeiseen asti kiellämme, meillä ihmisillä on tapanamme rakentaa laatikoita: isoja laatikoita, pieniä laatikoita, suoria laatikoita, vinoja laatikoita - laatikoita yhtä kaikki. Niiden laatikoiden sisällä me seisomme, me ja ne muut. Seisomme katsellen kaikkea sitä naurua ja leikkiä, kipua ja tuskaa, joka ympärillämme riehuu, ja lokeroimme näkemämme asiat pieniin lokeroihin ymmärtämättä, että ei se, millaisen laatikon me rakennamme, meitä määritä, vaan se, minne niiden laatikoiden rajat vedämme.

Minun laatikkoni ei ehkä ole suorin mahdollinen, ei edes symmetrisin, ja se on kaikessa suuruudessaan sisäänpäin kääntynyt ja tukahtunut. Olen tehnyt itselleni turvallisen laatikon, joka ottaa paljon, mutta ei anna mitään. Olen hyväksynyt todellisuuden, jossa suvaitsevaisuus lähtee yksilöstä itsestään ja jossa ainoa oikea totuus on totuudettomuus. Olen astunut laivaan, joka kulkee purjeetta vastatuuleen. Laivaan, jonka runko on jo täynnä halkeamia ja jonka uppoaminen on täysin varmaa.

En ole siitä kuitenkaan lainkaan huolissani. Me uppoamme kaikki joskus. Uppoamme niin syvälle, että valo tuntuu olevan vain etäinen käsite jostakin, jonka olemme joskus auringon kaltaisena nähneet tähtien takaa. Uppoamme vain huomataksemme, että aina pääsee alaspäin. Ei ole olemassa pohjaa, sillä itsesääli on pohjattomin meri, jonka syvyyksistä vastaan katsoo vain ja ainoastaan omien laatikoiden pienuus - itsensä kieltämisen riemu.

Eikä minun laivani ole aikoihin itsesäälillä kulkenut. Se on ponnistellut eteenpäin ylpeydellä, ravistanut hiekat pohjasta sitkeydellä ja suunnannut kohti ulappaa voimalla, joka kumpuaa tarpeesta olla jotakin. Tarpeesta olla oma itse, minä.

Nytkin, kun sormet viestivät aivojen puolesta niitä sanoja, jotka suun tulisi kuuluville puhua, aika vain rullaa eteenpäin pysähtymättä vieden minua mukanaan. En kykene pysäyttämään aikaa, enkä ajatuksia, enkä edes kykene niitä hallitsemaan, mutta voin elää niiden matkassa. Voin kurottaa käteni ja hymyillä tai olla välittämättä laivani saamista kolhuista. Voin taistella virtaa vastaan tai luovuttaa. Voin jättää kaiken jälkeeni tai eteeni. Mutta lopulta ja viimein, se kaikki on kuitenkin edessäni.

Menneisyyteni tulevaisuus ja tulevaisuuteni menneisyys, niiden varjossa eläen, niiden valossa paistatellen, voin vain todeta itsekseni, ettei maailma tänäänkään muuttunut.

Kahdeksan sekunnin päässä tulevaisuudesta

On aamuja, jolloin ajatusten tahmainen tervaisuus vie pohjan terävimmältäkin ajatukselta. On aamuja, jolloin aivot kieltäytyvät toimimasta, ja jolloin on vain parasta juoda maitoa pelaten tetristä kohmeisin sormin. On myös näitä aamuja, jolloin jokin on liikahtanut pään sisällä väärään paikkaan ja koko maailma näyttäytyy värittömässä väriloistossaan tappiollisena kehtolauluna. Aamuja, jolloin sitä tulee miettineeksi jo kuolleiden filosofien lauseita, joissa järjettömyys asuu järjen sisällä niin voimakkaana, että sitä on jopa itse seota varmuudesta. Mutta kuka sen kieltää – varmuudesta hulluuteen putoamisen.

Mietin sitä lausetta toisinaan hieman liikaakin, lausetta vuosien takaa. Mietin ja koetan sisäistää sitä totuutta, minkä tiedostamisen psykoanalyysi on meille mahdollistanut:

Ajatus, jota ajattelemme ei ole se ajatus, jota ajattelemme, vaan ajatus, joka saa meidät luulemaan, että ajattelemme ajatusta, jota luulemme ajattelevamme.

Mietin sitä usein syvän hiljaisuuden kanssa. Sillä niin rikkumaton on se totuus, joka pyörtää meidät paikaltaan ja tekee elämästä täysin mahdottoman ja merkityksettömän. Me luulemme olevamme viisaampia kuin olemme, vaikka oikeasti olemme juuttuneet manipuloituneeseen todellisuuteen, joka lakkaa olemasta heti, kun lakkaamme ajattelemasta.

René Descartesin sanoin: Cogito, ergo sum. Ajattelen, siis olen. Entä, jos lakkaan ajattelemasta? Lakkaanko samalla olemasta?

Nukahtaessani minä luovun tietoisesta tietoisuudesta, enkä usein aamulla osaa sanoa yöstäni mitään. Näinkö unia? Liikuinko? Puhuinko? Tietoinen tietoisuuteni siis lakkaa olemasta. Entä minä? Lakkaanko minä olemasta? Jäänkö lepäämään johonkin kooman kaltaiseen tilaan, jossa olen rinnastettavissa huonekaluihini. Mitä minä silloin olen? En ole elossa, enkä kuollut. En vain hetkellisesti tiedosta itseäni.

Nuo hetket saavat minut heräämään paine sydämeni päällä, aavekädet viereltäni. Ne saavat minut työntämään peiton pois päältäni ja tunnustelemaan utuiselta tuntuvia etäisyyksiäni. Sen hetken verran, minä olen osa suurempaa kokonaisuutta. Tuntoaistini ei lopu ihoon, vaan on kymmenen senttiä ylempänä. Se on tunne, joka heijastuu jostakin syvältä, syvältä mielen perältä – tunne kosmisesta avaruudesta. Se tunne lakkaa kuitenkin olemasta heti, kun sitä ajattelee. Se päästää irti ja katoaa, unohtaen kertoa, näenkö sitä enää. Ja niin minä tulen jälleen uponneeksi oravanpyörään, jossa en tiedä mistään mitään.

Sitä todellisuutta sotkee varjo ajatuksen olemattomuudesta, tieto siitä, että huijaan itseäni päivittäin. Se ei ole ajatus, jota ajattelen, joten mikä se on? Kuka sen ajatuksen ajattelee? Kuka se on, joka ohjailee tätä maailmaa pelinappuloinaan? Kuka se on, joka tämän sairaan maailman luoden, luuli jotain voittaneensa? Kuka se oli, joka niin alas lankesi?

En tiedä. Eikä se kenties ole tarkoituskaan. Minulle riittää tällä hetkellä tieto siitä, että voin vielä elää jokseenkin itsenäistä elämään. Koetan parhaani mukaan unohtaa sen psykoottisen paranoian ihmisistä suurennuslasin alla, rinnakkaistodellisuudet ja kaiken irrationaalisen hypoteeseihin hukkuvan mielenmaiseman, joka pyörii katkeamattomana nauhana entä jos?  -kysymyksiä, mielessäni.

Koetan unohtaa myös sen, että emme koskaan tule saavuttamaan tulevaisuutta. Elämme kaiken aikaa menneisyyttämme, vaikka luulemme saavuttavamme tulevaisuutemme. Vaikka tekisimme kaikkemme ja enemmänkin, olemme aina kahdeksan sekuntia liian hitaita – kahdeksan sekunnin päässä tulevaisuudesta. Mitä enemmän yritämme, sitä suuremmalla todennäköisyydellä huomaamme seisovamme paikallamme, pystymättä enää ymmärtämään edes sitä lausetta, joka määrittää ihmisten ajatusten olemattomuuden:

Ei ole olemassa faktoja, vain eri tulkintoja.  Friedrich Nietzsche