Kerdrafundiants: marraskuuta 2018

”Kun minä lähden,

lähden hymy kasvoilla ja ilo rinnassa

Enkä välitä oven pieleen hirtetyistä minuuksista

Niistä, jotka sanovat

Ettei runoilla ole siipiä, eivätkä aasit lennä.

Minun aasini

Ne lentävät. ”

Minulla on kaksi tapaa herätä: kellon soittoon ennen aamu kuutta ja ilman kellon soittoa ennen aamu kuutta. Usein molemmissa tapauksissa mielessäni soi jo herätessä jonkin laulu tai ajatus. Harvemmin herään tyhjyyteen, jossa silmät tapailevat katon ääriviivoja tietämättömänä siitä, onko vielä herännyt vai uneksiiko harvinaisen tylsiä ajatuksia. Toisinaan sitä onnistuu kuitenkin hetken aikaa kuuntelemaan pään sisällä vallitsevaa valkeaa kohinaa, jossa ajatuksettomuus on abstrakteja melodeja kokovartalosoittimesta.

Olen sitä itseni perusääntä miettinyt aina silloin tällöin, pohtinut mitä se pitää sisällään ja mitä se minulle kertoo. Sen olemassa oloa kun ei aina tiedosta, vaikka se ei lakkaa niin kauan kuin täällä elävien kirjoissa näitä huoneita katselee ja katuja kulkee. Sitä voi yrittää vaientaa musiikilla, seuralla, ruoalla, millä tahansa mutta tapettua sitä ei saa.

Mietteissäni olen tullut siihen tulokseen, että minulle se valkoinen kohina on sieluni laulu, jonka yksinäistä rumpusooloa sydän hakkaa sekunnista toiseen, jossa keuhkojen hengityspalkeet soittavat verenkierron kanssa puhallinorkesteria. Se koko kaikkeus pitää sisällään minun elämäni meren ääneen, joka simpukkafoonillaan soittelee mieleeni toimintatapoja tulilinjojen molemmilta puolilta. Se on se osa minusta, joka päättää silloinkin, kun aivosähköposti on sekaisin, eikä päässä ole yhtäkään järkevää ajatusta. Se reagoi, kun minä en enää pysty. Toisinaan se kyllä päättää minun puolestani silloinkin, kun aivoilla olisi jotain vastaan väittämistä.

Viimeksi se omakohtaisesti päätti reagoida työpaikalla olevaa puhtaanapitotyöntekijään ilman minun suostumustani. Aivojeni mielestä tilanne suorastaan vaatii henkisen käden läpsäyksen otsalle epätoivosta – mennä nyt ihastumaan ihmiseen, josta ei tiedä mitään muuta kuin ulkonäön ja työpaikan. Kokovartalosoittimesta se taas on parasta ikinä, minkä se päätyy säännöllisesti kertomaan verimäärävirhearvioilla poskipäillä ja kohdetunnistushymyillä. Aivojeni vastavetona on viedä minulta puhekyky ja laittaa jalkani sakkaamaan ja tekemään ylisuuria väistämisliikkeitä ja suunnanvaihtoja aina kohdatessa. Jopa huomenen sanomisesta on tullut vaikeaa, eikä kohdatessa minusta saa kuin kireän poskilihaksen nytkähdyksen, jonka merkitys on minulle itsellenikin varsin epäselvä. Lähinnä kai se kertoo kuinka järki ja tunne pelaavat juokse tai kuole peliä keskenään eikä kumpikaan ole voitolla. Tai ehkä järki vähän, kun en ole vielä mennyt juttelemaan. Toisaalta olen kyllä miettinyt asiaa, harkinnut meneväni. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että ei minusta ole siihen, että en minä osaa.

Sosiaaliset seurapiiriperhoset todennäköisesti miettivät tässä vaiheessa, mitä osaamista siinä on. Sen kuin menee ja ojentaa kätensä eikä enää sen jälkeen päästä irti. Ottaa ensimmäisen askelen ja sen jälkeen jatkaa kävelyä selvittäen toisen askelvälin, sovittaen omansa niihin.

Minulle se on vähän sama kuin käteeni annettaisiin viulu ja sanottaisiin, että soita Pirates of the Caribbeanin tunnussävel kuin David Garret. Päiväkään en ole viulua soittanut, kerran ehkä kädessä pitänyt, joten voin kuvitella mitä siitä tulisi – riitasointuja, jos edes ääntä esiin saisin. Varsin hyvä vertauskuva siis. Tällä hetkellä, tässä asiassa minä olen kuin viulu kädessä seisova soittotaidoton, jolta odotetaan utopistista suoritusta – sävelet ovat kyllä tutut, mutta toteutus ontuu.

Ennakkoluulojen ja menneiden ajattelun voisikin sanoa olevan yksi jarrupala lähestymiselle, mutta suurin este on ajatus itsensä paljastamisesta ilman minkäänlaista maskia. Tässä maailmassa, jossa kuulokkeet ja tyhjenevät katseet ovat oikeutettua käytöstä liikenneruuhkassa ja työpaikkakoomassa, ihmisiä ei enää näe itsenään. Sitä näkee identiteettejä, jaettuja totuuksia ja kirjoitusvirheviestejä aamuyönäytöillä. Sitä näkee varovaisia vilahduksia ihmisistä, joita joskus oli. Sitä näkee omia varjokuvaheijastumia muiden kasvoilta ja tietää, että maailma ohjaa tässä ihmismuurahaispesässä eläjiä kuin nukkemestari marionettejaan.

Siksi minusta tuntuukin, että minä en osaa, enkä voi. Ihmisten lähestyminen jonkun identiteetin turvin on helppoa. Mikäs siinä, mennä sanomaan työkaverille, että Hei Nina, ekson gallin validointi ei mene läpi. Osaatkohan sanoa, mitä voisi yrittää. Tai kysyä treenien jälkeen Oliko täällä ketään kahville lähtijää? Noissa tilanteissa välissä on aina joku pehmuste ja puskuri; Työminä (eteisen pöydällä), treeniminä (eteisen naulassa), kahvilaminä (lompakossa unessa). Välissä on aina jokin rakennettu identiteetti, jokin ravisteltu totuus todellisesta minuudesta. Vastassa on aina ihminen, jonka osa särmistä on hiottu ja sädekehä kiillotettu paikkaan ja tilanteeseen sopivaksi. Yleensä välissä on vielä jokin viestisovellus, jonka kautta hymyillä silloinkin, kun oma hymy muistuttaa irvistystä enemmän kuin mitään kaunista.

Ja täytyy myöntää, että minulle se on helpompaa niin – lähettää viestillä ne sanat, joita en ääneen osaa enää sanoa. Sillä minulle se on yksi vahvimmista naamioista, jonka voin kasvoilleni kohottaa. Minulle kirjaimet näytöllä ovat vakaampi totuus itsestäni, sillä ne ovat lähes loppuun mietittyjä ajatuksia joissa asuu viiltävän teräviä huomioita ja pehmeää velttoutta. Ne ovat minun rationaalisuuteni pitkään työstetty ääni, joka ei välitä maailman meristä, eikä edes siitä omasta.

Minä pidän siitä maailmasta, en yksin siksi että ehdin miettiä ajatukset loppuun, vaan siksi, että se on selkeä maailmaa. Siitä jää merkki, jälki, jonka pariin palata. Jonka sävyjä tankata silloin, kun epäilys iskee ja maailman huntu vaihtuu valkoisesta mustaan. Minä pidän pysyvyydestä.

Olen kuitenkin alkanut miettiä, milloin minun maailmastani tuli tällainen. Milloin teknologia alkoi sykkiä sydämessäni niin, että siitä tuli enemmän oma ääneni kuin puheestani. Luulen kyllä, että etanakirjeaikaan minä olisin ollut kirjetotuilija. Olisin kertonut asiani kirjeellä koukeroisin kirjaimin punottuna. Minulle konkreettiset kirjaimet tuovat sitä mielihyvää, mitä soitto ei luomaan onnistu. Ehkä siksi minun elämässäni puolet, tuskin valehtelisin, vaikka sanoisin 90 %, kommunikoinnista on mustaa valkoisella.

Se ei ole minua ennen häirinnyt, se että maastoudun lukuisten identiteettien taakse, että kohtaan todellisuuden ennemmin sanoina kuin puheena. Eikä sekään, että olen näkymätön siellä, missä tahdon ja näkyvä siellä missä tahdon. Mutta nyt, kun aivoni riitelevät kokovartalosoittimen kanssa, ehkä hieman kaduttaa.

Kaduttaa se, että ei enää osaa lähestyä ihmistä ihmisenä. Kaduttaa se, että on ehdollistanut itsensä naamioiden käyttämiseen. Kaduttaa se, että on ottanut yksinäinen saari asenteen.

Mutta eniten kaduttaa se, ettei osaa luopua siitä kaikesta. Kaduttaa se, että muutkin sen tietävät, että katseet kohtaavat, mutta maailmat ei, koska se on tyhjä kuori, jonka he näkevät.

Ja minä mietin, mitä minä yritän piilottaa.

Onko se puolittainen ajatuskatkoälykkyys, Saharan kuiva puujalkahuumori, aikidohulluus, runotyttöys, yllytyshulluus, perfektionismi, sensitiivisyys, kaavamaisuus… mikä osa minusta ei katsetta kestä. Ehkä se on kaikki ne palikat yhdessä, joiden yhteensopiva saumaton epäsopivuus luo tarinoita, joiden taustoja en halua kertoa. Ehkä se on kaikki ne liitokset, joiden hitsausjäljen tarina on liian oma, liian yksinäinen kerrottavaksi.

Minä ja minun tarinani. Luulen, että sillä on edelleen yhtä monet kasvot kuin katsojillaankin. Enkä minä taida olla ainoa, joka niitä naamioita kasvoilleni nostelee. Minä voin vain olla, esitellä ja raottaa naamioitani ja kysyä, minkä niistä kasvoillesi nostit, vai näetkö sisään. Näetkö sen, mitä runossani lausuin: