Sain alkuviikosta kuningasidean ja päätin, että akupunktiohoitoon on päästävä. Kestoskeptikkona ja kyynikkona vannon faktojen nimeen, enkä yleisesti ottaen luota mihinkään, mistä ei ole kovia tilastoja ja mittavaa järkidataa. Akupunktiohoidot olenkin lukenut kuuluvaksi siihen höpöhöpöhommaan ja humpuukiin. Nyt en kuitenkaan ole enää täysin varma, mihin kategoriaan ne pistäisin, sillä eilen kävin sitä sitten kokeilemassa.
Yksin en tietenkään siihen suohon hypännyt, vaan varustauduin mystiikkaretkelleni ottaen mukaan toisen hullun. Siinä me sitten hulluna ja tosi hulluna matkasimme villiin Kallioon perjantai-iltana maksullisten palveluiden pariin.
Vielä tällä hetkellä yksityisasunnossa toimiva Kallion Lohikäärmeklinikka herätti meissä suorastaa hysteeristä hilpeyttä, eivätkä vitsimme taipuneet muuhun kuin Luontokeskus Mäyrä, Karhun puhelimessa Orava -tasoisiin puujalkoihin ja alatyylisiin heittoihin siitä, kuinka perjantai-illan hoidot voi hoitaa näinkin.
Minuuttiaikataulutuksen uutena mestarina saavuimme sovittuun paikkaan neljä minuuttia ajoissa. Lähin kahvila huusi meille sateenkarilippuineen, että älkää hullussa menkö. Vitsitkin kuolivat ja kokovartalo hyperaktiivisuus iski kimppuun kuin pahinkin aivosähköpostin error koodi kesken ratkaisevan tentin. Siinä me kuitenkin neljä minuuttia sykähtelimme ja nytkimme tuomiota odottaen.
Koomisen koko tilanteesta teki se, että toinen meistä on neulakammoinen ja toinen kiiluvasilmäinen sekopää, jolle kaikki fyysisesti hoitava saa aikaan punaiset posket ja kiiluvat silmät etenkin kun ei itse ole hoidon kohteena. Ei tainnut hoitajamme aavistaakaan mitä saa käsiinsä, kun ruskeat silmät lempeästi hymyillen avasi meille porttikongin sisäpihalle.
Siinä vaiheessa meitä oli kaksi sammakkohymyn suurinta taitajaa ja varsinainen likkakohtaus pysyi poissa lähinnä tahdonvoimalla, kun nousimme portaita suitsukkeilta tuoksuvaan NewAge musiikkia ja itämaita henkivään asuntoon. Punaiselle sohvalle istuessa ei toiseen hulluun voinut edes vilkaista, sillä tunne parisuhdeterapiasta ja tilanteen irrationaalisuus oli suorastaan pakahduttava. Parempi oli vain katsoa käteen saatua liian imelää teetä sisältävää kuppia tai puhuteltaessa niitä ruskeita silmiä.
Hoidon tarkkailu oli mielenkiintoinen kokemus. Olisin halunnut tökkiä muutaman neulan itsekin. Ja ei, tietenkään en tökkinyt! Seurasin vai niin tarkasti, että neulat laitettuaan akupunkteeraaja tuumasi, että olipa jännä kokemus, kun joku tarkkaili tekemistä, kukaan ei ole ikinä ennen seurannut, kun hän työskentelee.
Siinä vaiheessa minua nolotti, kamalan paljon. Sormeni syyhysivät tikuttaa muutama neula selkään ja kysellä kaikenlaisia mukavia kysymyksiä loputtomalla tiedonjanollani, mutta tyydyin vain nauramaan ja pahoittelemaan ylitiöuteliaisuuttani odottaen omaa vuoroani.
Ei sitä aivan masokistin päiväuneksi voi sanoa, mutta lähes. Siinä laverilla lävistettävänä makaaminen oli jännin kokemus ikinä. Neulat eivät varsinaisesti sattuneet, mutta tuntuivat - nytkäyttelivät ihoa ja lihaksia, säteilivät ja tuntuivat yksinkertaisesti oudoilta. Selkääni saama muodostelma Kukka-Ukko puristaa selkärankaa, oli kyllä nimensä veroinen. Alaselkä tuntui 20 minuutin neulallisen rentoutuksen ajan siltä kuin ympärillä olisi ollut painonnostovyö selkärangan viereen tökittyjen neulojen sijaan. Tunne ei varsinaisesti ollut epämiellyttävä, mutta sitä korsettimaista tunnetta en halua päivittäin kantaa.
Neulojen poiston jälkeen olo oli endorfiilipöllyinen ja pökkeröinen. Hymy halkaisi kasvot yhtä leveästi kuin onnistunut dan-graduointi. Väsymys ja nälkä huimasivat, mutta ne eivät olleet mitään, mitä ei olisi voinut hoitaa.
Ja nyt, yön nukkuneena minä tiedän sen. Minä rakastuin. Rakastuin akupunktioon. Pitkästä aikaa nukuin yöni ilman selkäkipua ja heräsin ennen viittä pirteänä. Pitkästä aikaa peilistä katsoi minä. Se sama energinen ihminen, joka on valmis tavoittelemaan kuuta ja saamaan sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti