Minun kynäni pitää tasaista ääntä, kun hapuilen mielessäni olevista sanoista niitä, mitkä tänään kuultavaksi haluavat. Se sanoo kahta eri sävyistä naks ääntä saamatta aikaan mitään muuta kuin melusaastetta. Ja minun pääni sisällä ajatukset lentävät levottomasti kuin talven alla lehdet syksyn myrskytuulissa. Ei niillä ole laskettavaa suuntaa, vaikkakin jonkin sortin tilastolaskelman törmäyksestä maahan voikin antaa. Laskemista helpompaa on kuitenkin vain todeta, että leijuvat ja putoavat kun on aika, mutta putoavat yhtä kaikki. Ei siinä sen suurempaa matematiikkaa tai fysiikkaa tarvita.
Itse olenkin viime aikoina tuntenut oloni syksyn lehden kaltaiseksi, lähes tahdottomasti maailman tuulissa kulkevaksi ikuisuuspyörän osaksi, jolla nousut ja laskut tuntuvat vatsanpohjassa ja näkyvät punana poskilla, valopilkkuna silmien pinnalla. Siinä maailmassa minä olen taistellut tuulimyllyjä vastaan voimatta muuta kuin katsoa, kuinka ne jauhavat haaveen toisensa jälkeen tomuksi siinä koneistossa, jossa selkä suorana on aamuisin herättävä ja iltaisin nukkumaan mentävä, vaikka ei ole vuosiin tehnyt sitä, mitä haluaisi. Hetkittäin se on kuitenkin tuntunut lähes hallittavissa olevalta maailmalta jolla on tasan yksi muodollisuus tarjottavanaan – onni.
Muodollisuuksista se lienee onkin yksi kauneimmista, mutta vaikeimmin ymmärrettävissä olevista maailmoista. Usein sen huomaa jo menneen ennen kuin sen vierailua on edes ehtinyt rekisteröidä tai siitä kiittää. Huomaa sen vasta jälkeenpäin, kun sen askelia katsoo kaipuun ja katumuksen silmin yrittäen uskotella itselleen, että kyllä voi samaan virtaan kaksi kertaa astua. Vaikka sano minun sanoneen, että ei voi, vaikka vanha suola kuinka janottaisi. Kerran siihen virtaan astuneena ei se enää sama ole, jäi sinne tai palatakseen poistui.
Tämän totuuden minä itse löysin Berliinin pimenevistä illoista viikkoja sitten, kun siellä harjoituskavereiden kanssa vartaloita ja mieliä aikidon tahtiin vääntelimme ja vapaa-aikana kelloa pakoon juoksimme tuossa minulle niin vaikeasti ymmärrettävissä olevassa käteiskassakulttuurissa. Siellä sitä hetkeä eläessä en hetkeksikään unohtanut mitä onni on, mutta muistin myös ne menneet onnet, joita kirein leukaperin kyyneleet silmäkulmissa olen jo vuosia rivien välistä lukenut, ja joiden perään en vain voi olla katsomatta ja kaipaamatta. Paljoa ei niistä menneistä onnista nykyään iloa ole, mutta ne menneet onnet ovat saaneet minut ymmärtämään vaikenemisen merkityksen aivan uudella tavalla.
Vaikeneminen, jonka mainitaan kultaa olevan, osaa toisinaan olla katkeran suolaista kalkkia suoraan pelon ja itsekkyyden maljasta juotuna. Nykyään minä tiedän sen, että vaikeneminen, jolla ei tarkoiteta suinkaan mykkäkoulua tai hiljaa olemista, ei ole kultaa, ei edes hopeaa, vaan jotakin ihan muuta. Se on sanomatta jätettyjä kysymyksiä ja vastauksia, toisen puolesta äänettä tehtyjä ratkaisuja ja päätöksiä. Se on jotain, mitä ei voi käsin koskettaa tai punnita, mutta joka painaa ja tuntuu harteilla ja mielessä vahvempana kuin yksikään sanottu lause tai valkoinen valhe, saaden profiilin vinoutumaan.
Sen vaikenemisen jalon taidon minä osaan, jos jonkun. Olen vähäisten vuosieni aikana jättänyt sanomatta paljon asioita, antanut ihmisten olettaa ja tehdä omat päätöksensä. Olen tehnyt päätöksiä heidän puolestaan, antamatta heille edes mahdollisuutta päättää, jos he kuitenkin olisivat halunneet tietää. Olen vaiennut useammin kuin välitän muistaa silloin, kun kiitos tai lohduttavat sanat olisivat olleet tarpeen. Olen jättänyt sanomatta monia hyväksyviä ja tukevia sanoja. Olen unohtanut antaa ja ottaa itsepäisyyttäni, sillä minulle itsenäisyys on aina ollut jotain tavoittelemisen arvoista. Jotain sellaista, jonka vuoksi taistella ja uhrautua.
Yksi merkittävimmistä ja kenties myös klassisimmista vaikenemisistani löytyy menneisyydestäni, ja sen jälkiä katson yhä päivittäin, vaikka ne ovatkin jo haalenneet lähes läpinäkyviksi. Ne jäljet ovat nykyään jo lähes selväksi puhutut, mutta liian pitkään vaietut. Katson niitä nykyään kuin henkilö Mamban laulussa Valokuvia: ”jonkun kauan sitten unohtuneen tunsin liikuttavan minua, kun olohuoneen sohvaan juutuin katselemaan noita kuvia. Mietin kuinka tosissani silloin rakastinkaan sinua. Mahdatko sä koskaan ajatella minua? ”
Niin, ne jäljet, joiden perään katson, ovat ensirakkauden jäljet. Ne jäljet ovat valettuna siihen vuosia vanhaan betoniin, jonka pelot ja odotukset aikoinaan toiveiden ylle laskivat. Ne askeleet on kuorrutettu kätketyllä onnella, epärealistisilla odotuksilla ja jännityksen sekaisella epäilyllä ja epävarmuudella. Kaikella sillä, mikä nuorta rakkautta nyt varjostaa keksii.
Minun kohdallani niistä tunteista ja ajatuksista ei tiennyt pitkään kuin kantajansa. Ne kengät, se sydän, jotka eteenpäin minua siinä uudessa tilanteessa, jota en voinut, osannut tai edes halunnut käsitellä, kuljettivat. Minun ensirakkauteni tarina onkin jotain sellaista minkä olemassa olosta harva vielä tänäänkään päivänä tietää, sillä vielä keväällä se oli niin auki, niin kipeä, että ajatuksen ääneen sanominen tuntui liian lopulliselta. Siltä, että jos sen ääneen sanoisi, jotain oleellista vietäisiin minulta pois, lopullisesti. Kuin taika lopulta murtuisi ja todellisuus saisi kiinni pahanteosta – menneisyydessä roikkumisesta.
Vaikka tottahan se on. Olen jo vuosia pitänyt yllä kulissia ja takertunut mahdottomaan. En yksin siksi, että siihen voi liittää sanan rakastaa, vaan myös siksi, että se on ollut turvallista. On ollut rauhoittavaa tietää, että elämästä voi kieltäytyä vedoten siihen, että on jo joku, vaikkei edes ole kuin omassa mielissään. Kun on voinut sulkea silmänsä, ja ennen kaikkea aistinsa, ympäröivältä maailmalta ja sen liukuhihnakulttuurin odotuksilta. Kun on voinut olla tyytyväinen elämäänsä.
Berliini kuitenkin laukaisi minun mielessäni ja hölmössä sydämessäni jotain, joka riisti tuon turvan minulta, nauraen minulle päin naamaa. Hulluksikin syytti. Sanoi, että kyllä olen pöljä, kun en ymmärrä, ettei sitä ovea enää kiinni saa jos ei aukikaan, eikä tilkitseminenkään mitään auta. Että on vain elettävä sen kanssa ja lakattava itse sitä ovea riuhtomasta ja sen puoleen tuulia ohjaamasta. Kehtasi vielä väittää, että sitä saa mitä tilaa. Ensin vain pitää kuulemma ymmärtää, mitä on tullut tilanneeksi.
Ja vuosia sitten minä tilasin vuosia kestävän kaveruuden, sillä en halunnut menettää ystävyyttä epäonnistuneelle rakkaudelle, vaikka se varmasti olisi hienoa ollut sekin. Tein tietoisen valinnan, eikä tilausta käy muuttaminen, kun sen jo lunastanut on, vaikka velasta paljastuisikin odotettua suurempi. Kai meistä jokainen sitä velkaa on joskus maksanut tahollaan ja tietää mitä se on, kun selkäranka ei suoristu, vaikka kuinka yrittää.
Ja ehkä juuri siksi istunkin tässä nyt kirjoittamassa sanoja paperille liian aikaisin sunnuntai aamuna haaveillen palapelin kokoamisesta ja lämpimästä teekupista. Joita en kumpaakaan saa aikaan vielä aikoihin, sillä se ensirakkaus upottaa yhä kuin sohvani. Sitä miettiessä ei teellä ja palapelillä mitään tee, mutta paperilla kyllä. Sillä kynällä minäkin osaan sen kertoa, että rakastan ja yhä, vaikka ääneen en. Ihan kuin se olisi suurikin häpeä myöntää löytäneensä itselle jotakin arvokasta ja merkityksellistä toisesta ihmisestä. Mutta sitä tunteet ovat minulle aina olleet, ymmärtämätöntä häpeää, virhe kaavassa ja error kyltti silmien takana.
Ensi vuoden tavoitteeksi voisinkin ottaa yhden lisäosan etsimisen ja itseeni lataamisen. Sen nimi voisi olla jotain sellaista kuin Tunnetaidot I. Se voisi sisältää ensiaskeleet sille tielle, missä kasvojen yli ei kulje pelkkiä varjoja, vaan läpinäkyviä tunteita, jotka osaa käsitellä itsessä ja toisissa.
Sitä lisäosaa etsien ja odottaen on hyvä aikaa lukea muutama artikkeli, katsoa muutama Netflix sarja, juoda litroittain teetä ja koota se pahuksen palapeli. Väittävät sitä terapeuttiseksi puuhaksi.
Terapiaa tämä hullu maailma tarvitseekin.
