Kasvunvarakorvat ja vatsa-aikido

Tänäkin aamuna ilmassa tuoksui se tuleva pitkän kuuma intiaanikesä. Se hehkui auringon ensimmäisissä säteissä ja piirsi asfalttiin haihtuvia rantuja menetetyistä sekunneista, jotka vietin unen hellässä huomassa niissä maisemissa, joita ei koskaan ollut. Auringon arasti lämmittävässä kajossa oli ripaus siitä onnellisuuden tuoksusta, jota kevään tulo levittää kaikkialle ympärilleen. Kuulin jossakin lokkien kirkuvan omaa soittoaan ja näin varpusen jahtaavaan ilmoille karannutta hyönteistä, joka oli jostain löytänyt voimaa kohota tähän kevääseen. Näin västäräkin kävelevän tien yli vailla huolta tulevasta, kesää povaten.

Näiden ärsykkeiden keskeltä löysin jälleen itseni pohtimasta minuuttani. Koetin täydentää itselleni antamaani positiivisuushaastetta ja koostaa itsestäni mielessäni latteuksia välttävää, rennon valoisaa kuvaa, joka olisi edustuskelpoinen niin itselleni kuin muillekin, kaikessa totuudessaan. En keksinyt parempaa kuvausta kuin jo kerran keksimäni, työhakemuksissanikin käyttämäni määritelmä:

Minulla on likaiset silmälasit, joiden pinnalta ovat luettavissa päivän aikana tehdyt työt - kaikki ne lämpötilanvaihtelut ja tunteet. Minulla on kuluneet kädet, joista näkyvät kaikkien näiden vuosien aikana tehdyt fyysiset rasitukset. Minulla on avara mieli, joka heijastaa tyyntä filosofiseen vivahtavaa pohdintaa päivä päivältä vahvemmaksi varttuen. Minulla on runoilijan sielu ja matkaajan jalat - kiireestä kantapäähän kuluneet, kokemuksen vaatettamat ajatukset.

Tähän toteamukseen suljin pohdintani. Olin löytänyt itseni. Olin standardien ulkopuolelta noukittujen metaforin koristeltujen hahmotelmien kunnianarvoisa kokonaisuus. 

Tuona hetkenä kaikki tuntui niin selkeältä, kliiniseltä, mutta pehmeältä. Nyt kaikki on jälleen vain teräviä, liukkaita sirpaleita, joista on vaikeaa ottaa kiinni. Se pysähtynyt hetki on nyt taas liuennut mielessä välähteleviin mielikuviin, puolittaisiin ja täysin keskeneräisiin ajatuksiin, sekalaisiin kirahduksiin jostakin mielen perältä, huomiota vaativiin asioihin, joiden valmistuminen ja valmistelu eivät ole minun hallinnassani. 

Näinä hetkinä päässäni surisee ajatusten paljoudesta, kaikesta siitä informaatiosta, jota ympäristö meille kaiken aikaa syöttää. Yhden ajatuksen ajatteleminen ei tunnu riittävän. Neljän ajatuksen päällekkäinen ajattelu on vaikeaa, viiden haastavaa, kymmenen mahdotonta. Kiire aivoissa polttaa jaloissa. On päästävä liikkeelle.

Niin kuin Anssi Kela laulaa laulussaan Nummela: ”Mun täytyy kävellä näin/ mun täytyy kävellä näin/ kun jotain herää sisälläin”. Väsymyksestä tuohtuneet jalat eivät tahdo kuitenkaan tänään kävellä. Eilisen treenin ja kotiin kävelyn jäljeltä lepo on jo tarpeen. Tänään onkin aika vaientaa sanallinen musiikki ja upota melodioiden ja meditaation maailmaan – kirjoittamiseen. On aika hengittää sisään musiikkia, elää musiikista ja antaa mielelle sen tarvitsema lepohetki.

Tiedän tämän tutun tarinan sisällön menneisyydestä. Se lähtee kireästä etukierteestä kohti horisonttia ja laimenee lopulta sanoitukselliseen kuviointiin paperilla. Se polttaa mielessä ja kurkussa, pakottaen sormet tahkoamaan väsymättä näppäimistöstä kirjaimia, kunnes paperilla ovat ne lauseet, jotka ovat kokonaisen kaaoksen mieleeni yhdessä hetkessä rakentaneet. Sen pienen hetken ajan, minun mieleni on kireä kuin äärimmilleen viritetty hämähäkin seitti. Se on pingoittunut kireäksi kahden erisuuntaan katsovan puun väliin, eikä se kykene määrittelemään, kumman puoleen kääntyä tuulen tullen. Voimattomana se noudattaa sitä ainoaa toimintamallia, joka sillä on olemassa – joustoa. Se heiluu ja vavahtelee kalvonsa alla odottaen sitä hetkeä, jolloin merenpinta on tyyni ja aurinko jo painunut mailleen. Se odottaa hetkeä, jolloin turhat sanat ovat poistettu mielestä ja aasit ovat jälleen saaneet itselleen sillan, jotka pitkin kulkea. Eivätkä ne aasit malta odottaa siipiensä leikkaamista, vaikka ne siipiään rakastavatkin.

Vaikka mieleni onkin hyvä joustamaan, minä en ole. Sain havaita sen aikidossa sinä päivänä, kun yksi kysymys oli liikaa. Opettajani, niin hyviä kuin he kaikki ovatkin, ovat kaikki erityylisiä. Eräs heistä ei todellakaan pidä puhumisesta ja kyselemisestä. Hän ennemmin toimii. Minä pidän kyselemisestä. Minä pidän kyseenalaistamisesta. Minä pidän puhumisesta ja varmuudesta, sanallisesta ymmärryksestä.

Näiden kahden näkemyksen törmäyskurssilta ei voi odottaa mitään muuta kuin kipua. Ja sen minä sain. Itsesuojeluvaistoni heikkous tuttujen ihmisten läheisyydessä on valtaisa, siksi päädyinkin erään tunnin aikana saamaan useamman läimäytyksen kasvoihin avokämmenellä. Kyselin liikaa, kyseenalaistin liikaa ja olin liian hidas.

Enkä osannut harrastaa vatsa-aikidoa. Liikutin ensin jalkojani, jotka yhteistyökyvyttömästi eivät tehneet mitään. Taivutin selkääni, joka kaareutui taaksepäin, mutta ei tarpeeksi välttääkseen käden. Enkä tehnyt mitään käsilläni. Seuraavan hämmennyksen ja turtumuksen sekaisen hetken aikana tajuan hierovani oikeaa poskeani, jota kihelmöi lyönnin jäljiltä.

Pahoittelu opettajan suunnalta vain pahensi tilannetta. Olin omalla tavallani kiukuissani itselleni siitä, kuinka en silläkään kerralla osannut laskea yhteen edes sitä yksinkertaisinta matemaattisinta tehtävää: 1+1. En saanut tulokseksi vaadittavaa lukua 2, vaan yli 800. Sain luvun, joka vastaa ihmisessä olevien lihaksien ja luiden lukumäärän summaa. Sain luvun, joka esti minua toimimasta. Yksinkertaisempienkin lihasten liikuttaminen tuntuu vaikealta silloin, kun koettaa hallita niistä tiedostetuista lihaksista joka ainoaa.

Olin myös pettynyt itseeni, sillä loogisen päättelykykyni kehujana, en ollut huomannut sitä kivun mentävää aukkoa tekniikassani, vaan olin pakotettu kokemaan sen ennen kuin ymmärsin, missä oli sillä hetkellä olevassa hämähäkin seitissäni se suurin aukko.

Olin myös kierolla tavalla onnellinen, sillä poskessani säteilevä kipu kertoi minulle minun pohtineen oikeaa asiaa, oikeaa virhettä, oikeaa poikkeamaa kaavassa. Olin löytänyt jotain, mutta se jokin ei ollut toivomani virhe tekniikassa, vaan virhe omassa ajattelussani.

Sen tunnin aikana, en enemmän iskuja saanut kasvoihini, mutta sitäkin enemmän värttinäluihini. Automaattisen väärät torjunta-asennot kolisuttivat luita kipeästi useamman kerran. Käsilihaksin vedetyt jalkatreenit puristivat ulos jokaisen pienimmänkin ajatuksen murenen mielestäni. Vaikka miten koetin ajatella lihaksieni ja liikkeideni keskustan sijaintia olemattomiin sokerimahan alla piilossa oleviin vatsalihaksiini, en siihen pystynyt.

Enkä pysty edelleenkään. Vatsa-aikidon salat eivät ole minulle auenneet. Tämä puuakka on kuin tuulessa huojuva mänty – liikkeellä vain yhteen suuntaan koko massallaan. Mielen liikkeiden yhdistäminen kehon liikkeisiin ennakoivana siirtymänä on tälle mielentasolle vielä mahdottomuus. Sisäinen aalto on enemmänkin sisäinen aallottomuus, kun mieli törmää lihaksistoon, joka ei tiedä liikkeidensä suuntaa. Selkeintä lajissa on vain se, että juuri, kun luulet oppineesi jotain, toteatkin vain oppineesi oppimattomuutesi.

Niin kuin elämässä yleensäkin; Yhden hetken verran luulet ymmärtäväsi kokonaisuuden, kunnes se oivallus keväisen tuulen myötä pyyhkiytyy mielestäsi suloisille aavoille jälleen itsesi jahdattavaksi.

Sitä varten minullakin on kasvunvarakorvat: jotta jonakin päivänä olisin valmis kuulemaan sen – hiljaisuuden.

Normipäivä

Huokaat. 

Bussipysäkit ovat kuin käytettyjen ihmisten sekatavaratalo. Seisot sitten millä pysäkillä tahansa, aina joku katsoo sinua pidempään kuin hetken. Piilouduit sitten kuinka monen muun taakse tahansa, tulet aina nähdyksi. Pysähdyt ehkä hetkeksi, mutta vain jatkaaksesi kohta uudelleen matkaasi – seistäksesi jälleen uudella pysäkillä, uusien ihmisten kanssa.

Tulet jälleen nähdyksi. Joku katsoo sinua kahdesti. Nouset bussin kyytiin ja olet itse se, joka valikoi ihmisiä: Tuosta minä pidän, tuosta en. Kaunis huivi, rumat housut. Liian pitkä, liian laiha. Liikaa eikä koskaan tarpeeksi.

Suoristat takin ja korjaat laukun asennon. Huokaat päivän jatkumista ja päättymistä. Verhoat silmäsi tummien lasien taakse ja toivot sen peittävän tuhkan harmaan katseesi, joka valuttaa hymykuopat poskiisi.

Kotona potkit mainokset sisään välioven ja ulko-oven välistä. Ruttaat maton sulkiessasi ovea. Kiroat huonoa päivää kuin ylikeitettyjä makaroneja työpaikkasi lounasravintolassa. Suret pohjaan palanutta kahvia, joka tuoksuu palaneelta hernekeitolta. Ihmettelet mielessäsi, miksi ulkona on pakko sataa, kun sinulla olisi puutarhatyöt tehtävänä.

Syöt salaattisi pureskellen jokaista suupalaa liian vähän. Napiset itsellesi terveellisen ruoan hyvistä puolista vaihtaessasi salaatin suklaamuffinssiin, jonka olet eilen jo puoleksi syönyt. Kuntoutat aivojasi tietokoneen näytöllä putoilevilla Tetris -paloilla viihdyttäen itsesi uskomaan sen ehkäisevän muistisairauksien syntymistä.

Oikeasti olet vain laiska, etkä jaksa tiskata.

Se on pala jonkun muun arkea, mutta se voisi olla myös minun arkeni. Minä en vain syö työpaikkaravintoloissa enkä juo kahvia. Se on sitä kuuluisaa elämää, niitä hetkiä, jotka ovat niin oleellinen osa jokaista päivää, ettei niitä enää edes ajattele.

Niin... Minunkin arkeeni mahtuu paljon asioita, joiden mainitseminen ei tunnu niin tärkeältä. Lukuisat käännökset jäävät huomiotta ja rekisteröimättä, kun katsoo elämää omin silmin.

Kuten eilen. Ajattelinko mitään, ennen kuin polvistuin lenkkipolulle sen jo talvihorroksestaan heränneen sammakon viereen? Ajattelinko sen olevan elävä, kuollut, kaunis, ruma.. Ajattelinko mitään adjektiivia? En. Ajattelin yhden sanan: Sammakko. Kaivoin puhelimen taskustani ja ikuistin sen valokuvaan, joka hukkuu miljoonien muiden valokuvien joukkoon.

En kysynyt häneltä lupaa kuvan ottamiseen, vaikka mieleni tekikin tuumia: Arvoisa herra sammakko, saanko luvan ottaa teistä kuvan? Minä vain otin sen. Kahdesta kulmasta ja hymyilin niin, että kulmahampaat välkkyivät.

Minä käytettyjen ihmisten sekatavaratalon museo-osaston iskelmäkriitikko, mietin hetken olisinko siirtänyt uuden ystäväni turvaan, mutta jätin asian sikseen. En siirtänyt.

Tänään kysyin itseltäni, olisiko toiminut samoin, jos kyseessä olisi ollut ihminen. Olisiko jättänyt hänet lepäämään sijoilleen keskelle lenkkipolkua, jos hän olisi vaikuttanut olevan kunnossa. Olisinko kysynyt häneltä, onko kaikki hyvin vai vaan jatkanut matkaani?

Ikäväkseni minun oli todettava, että olisin mennyt. Mikäli hän olisi istunut polullani hyvinvoivan näköisenä, olisin antanut hänen jatkaa istumistaan. Eihän se minun asiani ole, missä hän istumisiaan istuu. Olisin ehkä hyvissä ajoin jo valinnut toisen polun, ettei minun tarvitsisi kävellä hänen ohitseen ja vahingossa joutua kysymään hänen vointiaan. Olisin vältellyt kohtaamista, mikäli sammakon sijaan polulla olisi ollut mikä tahansa uhkaavaksi listaamani laji. Käärmeen luokse olisin ehkä vielä mielenkiinnosta mennyt, jokseenkin olisin pysytellyt turvallisen välimatkan päässä - ei myrkkyhampaita minuun, kiitos. Koiran luokse olisin mennyt, mikäli se ei olisi vaikuttanut aggressiiviselta. Hevosen olisin kiertänyt.

Mielessäni olen jaotellut pelottavat ja turvattomat asiat listoihin, jotka määrittelevät käytöstäni. Vetokaappiin sulkeutuminen ei ole yksi niistä. Olen nimittäin viimeisimmät päivät töissäni viettänyt suurimmaksi osaksi istuen vetokaapin sisällä luukku kiinni, pesten pölyisiä seinämiä ja kattoja mitä suurimmalla intensiteetillä. Olen ollut laboratorion näyttelyeläin ja olen ohikiitävien hetkien ajan ymmärtänyt, miltä eläintarhan eläimistä tuntuu.

Ei kovin hääviltä.

Minua ihmettelemässä käyneet ihmiset ovat kaikki olleet työtovereitani, mukavia ihmisiä. Kuvakin minusta otettiin, saattoipa niitä tulla jopa kaksi. Annoin luvan. Oloni ei ollut missään vaiheessa vaivautunut - minähän vain tein töitäni.

En voinut kuitenkaan olla miettimättä sitä hypoteettista ajatusta, jossa istun vetokaapin kirkkaiden seinämien suojissa ilman vaatteita vesilasin kanssa. Ajatus sai vetokaapissa istuvan minäni nauramaan ääneen. Kaikessa ahdistavuudessaan ajatus oli kertakaikkisen koominen. Epäilemättä katselijamäärä työporukan sisällä olisi pienentynyt radikaalisti, vaikka naurulta tuskin olisi yksikään voinut alkuhämmennyksen jälkeen välttyä.

Tuntevatko kaikki ne eläintarhan häkkeihin kahlitut eläimet itsenä yhtä hölmöksi kuin minä miettiessäni tätä kuvitteellista tilannetta? Vai tuntevatko he saman tunteen kuin me normaalissa arjessamme? Ovatko he vetokaapissa istuvia, totaalisen väärään paikkaan jumittaneita yksilöitä, jotka tekevät vain työtään vaiko omaa elämäänsä parhaansa mukaan elämään pyrkiviä yksilöitä, jotka koettavat pysyä kehityksen mukana?

Minä olen välillä molempia: hölmö ja paikalleen juuttunut sekä elämässä eteenpäin pyristelevä ja mennyttään etsivä väsymätön tarinaniskijä.

Tarinaniskijä nimenomaan. Tämäkin teksti sai alkunsa pelkästä puolikkaasta ajatuksesta, lentävästä aasista. Olin ajatellut kirjoittaa ihan pelkän tarinan jostakin muusta, jonkun toisen elämästä, jostakin rinnakkaistodellisuudesta. Tänään se ajatus ei kuitenkaan päässyt loppuun asti, sillä mielestäni valuvat sanat tahtoivat ehdottomasti olla otteita jostakin, joka on miellettävissä minuun itseeni. Sain silti mukaan myös tarinan, jonkun muun arjen.

Se on sekä minun vahvuuteni että heikkouteni, kyky elää mielessäni useaa maailmaa. Osaan rakentaa mielessäni kokonaisia kyliä ja kaupunkeja, hahmoja, joilla on elämä. Kykenen kertomaan heistä tarinan kuin se olisi totta. Pystyn luomaan kokonaan toisen todellisuuden ja osittain jopa elämään sitä, tuntemaan niitä tunteita, joita siellä tunnetaan. Pystyn kirjoittamaan sen sanoiksi ja saamaan sen elämään paperilla omaa elämäänsä, mutta en saa sitä pysähtymään.

Kun tarinan laittaa alkuun, se vaatii tulla kuulluksi loppuun. Kun minun päässäni kehräytyy tarina, se vaatii tulla kirjoitetuksi. Se ei anna minulle rauhaa, ennen kuin on saanut itselleen ansaitsemansa rivit. Sen on saatava syntyä maailmaan, jos ei muualle niin minun omaan pöytälaatikkooni, mutta se on saatava ulos mielestä. Sillä päässä pysyessään, se kasvaa ja kehittyy liian suureksi kestää.

Siispä, antakaa minulle anteeksi minun ansioni.

Sillä kaikki ne tarinat, kaikki ne sanat, kaikki ne tekstit – ne ovat minun sieluni kuva. Yksi särmä minun normaalista päivästäni, yksi todellisuus – ne ovat osatotuus.

Mutta pyydän. Älä koeta rakentaa minusta kokonaista, sillä minä en ole. Olen miljoonia murusia, jotka tuulessa lentäen keräävät kokemuksia ja tunteita niistä ilmeistä, joita kaduilla näen. Olen omien tarinoitteni kohtu, maailman tuskan kokija, sadan ilon matkaaja.