Tämän sateisen kuukauden mielikuvituksettomuus on saanut minut
jalkautumaan ulkosalle. Sateen rummuttaessa raidoitettuja kelttiruusuja
silmälasieni linsseihin, olen kävellyt kaupungilla katsomassa tätä
hukkuvaa maailmaa, joka kaikin keinoin materiassa roikkuen pyrkii
pysymään olemassa olon pinnalla. Olen nähnyt väsyneen ihmisen kumartuvan
kaiteen vierelle hengähtämään, sporttisen ihmisen venyttelevän sitä
samaista kaidetta vasten, kiireisen ihmisen menevän siitä ohi. Olen
nähnyt ne sillasta ali ajavat autot, jotka vuoroin yksin, vuoroin
ruuhkassa pyrkivät tavoittamaan päämäärättömän määränpäänsä, olematta
koskaan kuitenkaan oikeasti perillä. Aina pitää lähteä, tulla ja mennä,
eikä vielä ole tullut sitä hetkeä, jolloin ihmiset osaisivat pyshtyä sen
väsyneen kulkijan tavoin sillalle ja vain hengähtää katsoen
ympärilleen.
Nyt joulukuussa meille tarjotaan tätä
mahdollisuutta. Meille tarjotaan tilaisuutta rauhoittua, istua alas
ystävien ja tuttavien, läheisten, seuraan ja keskustella vuoden
kuulumisista tai ihan vain istua hiljaa. Meille tarjotaan mahdollisuutta
edes pienen hetken olla se ihminen, joka huolensa unohtaen antaa
auringon paistaa elämäänsä, ja joka hymyten ottaa vastaan läheisyyden
lämmön. Tämän rauhan ja lämmön minä olen hetkellisesti tavoittanut.
Löysin sen tunteesta olla tarpeellinen.
Olen tässä kuussa
viettänyt viiden päivän ajan auvoisaa vauva-arkea siskoni luona. Olen
kantanut käsivarsillani kahdeksan kilon verran lapsuutta. Olen katsonyt
silmiin viattomuutta ja tuntenut puhdasta iloa elämästä. Minä en silti
osannut kohottaa maljaa rakkaudelle, vaikka sainkin siihen monen monta
aihetta tuon jakson aikana. Kohotin ainoastaan henkisesti kasvojani,
sillä hetken aikaa, minä olin joku - olin oikeasti tarvittu, oikeasti
haluttu. Olin syöttötuoli, keinutuoli, Linnanmäen vispilöivä laite,
musiikkisoitin, CD, syöttökone, puhekaveri, inspiraattori. Olin täti,
olin sisko, olin ystävä.
Silloin en kaivannut edes
tietokonettani... No, hyvä on. Myönnetään. Kaipasin vähän. Kaipasin sitä
jatkuvaa tietotulvaa, musiikkia, jopa niitä hölmöjä ihmisiä, jotka
barbaarista luolamiesseksismiä viljellen toivottavat hyvän huomenen
sijaan maukkaita hetkiä makuuhuoneissa, eivätkä he lausahduksellaan
tarkoita mansikoita, eivätkä päärynöitä. Jonkin verran ikävöin myös sitä
kommunikaatiota, joka teollisen maailman ulkopuolelta tarinoi
vuosisatojen takaa ninjojen ja samuraiden aikakaudelta. Kaipasin niitä
oman elämäni vakauttajia, jotka poistavat minulta sen ylimääräisen ajan,
estäen minua ajattelemasta hypoteettisen teoreettisen maailman
kaukorakkaudelisia mysteerejä.
Luultavasti olisin kaivannut
konettani enemmän, mikäli puhelimeni ei olisi omannut jatkuvaa,
kehityksen mukana kasvavaa älyä. Tämä keinoäly poisti minun
tietotekniikkariippuvuuteni aiheuttamia sivuoireita ja puutostiloja
juurikin sen verran, ettei tappavan sykkivä päänsärky saanut minusta
otettaan ennen tiistai-iltaa. Onneksi on särkylääkeet, joiden tehon
kyseenalaistaen, turvaudun uneen.
Tuon jakson aikana, minä
ymmärsin, kuinka paljon ihminen menettää hukuttautuessaan töiden ja
arjen kiireeseen. Luulen ymmärtäneeni sen syyn, minkä takia on jo vuosia
sanottu, että jokaista päivää tulisi elää kuin se olisi viimeisesi.
Vielä nytkin, minä sen muistan, mutta entä huomenna? Ehkä.
Tämän
maailman kieroutunut hulluus on juurikin siinä, että löytämäsi asiat
pyrkivät aina katoamaan. Löydettyäsi jotain uutta, jotain kiiretöntä,
jotain arkeesi sitoutumatonta, kadotat jotain muuta, ja huomaat
muuttaneesi arkeasi. Yhtäkkiä se, mikä näytti silmissäsi niin kauniin
valoisalta, näyttääkin pimeän puolensa ja pakottaa sinut hankkiutumaan
siitä eroon.
Miksi me emme vain pyrkisi sopusointuihin? Miksi
emme antaisi niiden asioiden olla? Sulauttaisi niitä omaan elämäämme,
opettelisi elämään niiden kanssa. Miksi kaiken aikaa koetamme pyrkiä
täydellisyyteen, jota ei ole. Miksi me emme pysty ymmärtämään elämän
olevan tässä ja nyt - ei kulman takana, ei huomenna, ei työvuosien ja
uran takana. Kieltäydymmekö me kerta toisensa jälkeen ymmärtämästä tätä
seikkaa vain siksi, että se pakottaisi meidät hyväksymään oman
kuolevaisuutemme? Pakotammeko me itsemme unohtamaan, jotta voisimme
elää?
Minä osittain toimin juurikin päinvastoin. Pyrin
välttelemään elämässäni niitä poijuja, jotka hilaisivat minut valoon ja
onneen. Uin uimataidottomana kauemmaksi aavalle, vain jotta tuntisin
kivun, vain, jotta muistaisin, miltä tuntuu elää. Kerta toisensa
jälkeen, minä avaan silmäni ja näen kaiken tämän hulluuden läpi,
kieltäytyen kuitenkin helpotuksesa. Kerta toisensa jälkeen, minä
piilotan sydämeni.
Ehkä tänä jouluna, tämän vuoden jälkeen, minä
opin muistamaan unohtaen. Ehkä tämä joulu muuttaa kaiken ja tuo minulle
pysyvämmäksi sen ymmärryksen, tiedon siitä, ettei yksikään ihminen ole
yksinäinen saari.
Minä tahdoin olla.
Siitä huolimatta en osannut.
Olen
vain tietotekniikkaan kätkeytyävä, keinoälyyn luottava, paranoidisen
maailman tuote, joka jokaisena iltana silmänsä luottavaisesti sulkien
tietää heräävänsä seuraavaan aamuun, mutta joka ei järkyttyisi, vaikka
ei heräisikään.
Tänä aamuna minä vielä heräsin. Heräsin ja
venyttelin vain istuakseni orjuuteni keskukseen. Kaivelin kohmeisia
aivojani ja aloin kirjoittaa. Ja mitä sain aikaan - komedisen muiston
menneestä.
Luontaisesta optimistisuudestani ja ilostani
huolimatta, huomaan kerta toisensa jälkeen kirjoittavani tekstejä,
joissa teemana on jollakin tavalla kuun pimeä puoli. Huomaan, että
kidutettu kuolema on helpompi käsittää kuin ilo. Löydän itseni jokaisen
kirjoituksen jälkeen tuijottamasta näyttöä ja ihmettelemästä, miten en
tälläkään kertaa kirjoittanut siitä, kuinka ihanaa elämä onkaan.
Miksi?
Siksi,
koska tässä maailmassa, minun aivoni palkkamurhaavat itsensä päivä
toisensa jälkeen. Muiden seurassa minä nauran, minä puhun, minä pakenen.
Mutta itseni seurassa, minä hymyilen, minä itken, minä piiloudun.
Ja
tämän joulun, minä vietän kotonani. Vietän sen likipitäen
kolmenkymmenen muun ihmisen seurassa nauraen, puhuan ja paeten, paeten
totuutta. Enkä minä edes, vietä joulua.
20141223
20141025
Näyteikkunalapsi
Tahtoisin lausua kohteliaan kiitoksen, ennen kuin kieltäydyn
ystävällisyydestä. Tahtoisin kiittää hyvästä ajatuksesta, kantavasta teosta,
ennen kuin kieltäydyn säälistä. Tahtoisin kiittää muistamisesta, ennen kuin
kieltäydyn unohtumasta. Tahtoisin… ettei minua enää kutsuttaisi niihin
saleihin, jotka ovat tulvillaan minulle vieraita ihmisiä, minulle vieraita
tilanteita, minulle vierasta sosiaalisuutta.
Tahtoisin oppia ymmärtämään olematta paikalla. Tahtoisin,
että voisin jonakin aamuna klikata kutsuun sanan ”Kyllä” ja kiittää
kohteliaasti kutsusta ja mennä. Tahtoisin, ettei minun jokaisena kertana
tarvitsisi vaivautuneesti vastata ”Ehkä” ja sitten jättää menemättä.
Näissä kutsuissa, näissä saleissa, minun ”ehkä” on
puolikohtelias tapa sanoa: ei, en ole tulossa. Vaivaan aivojani viikkoja
miettimällä, kuinka voisin kieltäytyä, vaikka tiedän, ettei kukaan edes muista
minun harkinneen tulemista, vaikka kukaan tuskin edes odottaa minun tulevan
paikalle. He kutsuvat minut kerta
toisensa jälkeen paikalle kohteliaisuudesta, etiketin pakosta, tulevaisuuden menneisyyden
kuiskauksen vuoksi. He kutsuvat minut syystä, jota en ymmärrä.
Jälleen sain kutsun juhliin tai bileisiin, kuten he itse näitä
yltiösosiaalisia tapahtumiaan nimeävät. Juhliin, joihin ei ole tarkoituskaan
mennä omana itsenään, vaan pukeutuneena joksikin muuksi, joksikin, jota ei ole.
Sain kutsun Halloween bileisiin. Vastasin, ehkä. Tuskin olen menossa.
Nämä juhlat, tämä tapahtuma, antaisivat minulle
mahdollisuuden olla joku muu olemalla samalla minä itse. Se antaisi minulle
luvan pukeutua mustaan, maalata kasvoni valkoisella ja sekoittaa hiukseni
tuulenpesäksi. Se antaisi minulle mahdollisuuden olla synkän iloinen
takametsien kirvesmurhaaja, joka ei koskaan lakkaa jahtaamasta omaa itseään
niistä silmistä, joista ilahtuneena juo elämän. Se antaisi minulle
mahdollisuuden olla se kiljuva takapenkin teini, joka en koskaan ollut. Se
antaisi minulle mahdollisuuden tehdä jotakin, jota en ole koskaan tehnyt.
Tiedän kuitenkin, miten se menisi. Se tuskin menisi kovin
hyvin. Menisin paikalle liian ajoissa, tervehtisin emäntäparia kohteliaasti ja
vetäytyisin sopivan pimeään kohtaan katsomaan ympärilleni. Hymyilisin
vaivautuneena paikalle saapuville ihmisille, joita en tunne. Nyökkäisin heille
kohteliaasti, ehkä sanoisin nimeni, ehkä en. Katsoisin heitä tunnin, ehkä pari
syrjästä ja toteaisin olevani väärässä paikassa. Poistuisin ääneti kenenkään
huomaamatta, sillä kuka huomaisi, kuinka yksi varjo mustuudesta katoaa?
Jälkeenpäin istuisin kotona lattialla katsomalla
televisiosta huonoa kauhuelokuvaa ja miettimässä kuluneita kahta tuntia – miettimässä,
kuka kumma keksi pakata samaan tilaan liian paljon, liian outoja ihmisiä. Kuka
keksi tapahtumat, joissa olisi tarkoitus viihtyä ihmisten keskellä, kun ei
kuule edes omia ajatuksiaan? Kuka keksi vääntää musiikin liian isolle, puhua
liian kovaa, nauraa liian äänekkäästi? Kuka keksi, ihmisnukketeatterin?
Vaikka toisenaan haaveilenkin kumppanuudesta, elämän
jakamisesta, suurten seikkailujen alusta – ei minusta ole kansankynttiläksi, ei
edes naapurintytöksi. Olen omaan itseeni piiloutunut sateinen sää,
sirpaloitettu unelma, jonka kokoaminen ehjäksi on mahdottomuus, sillä puolet
paloista ovat jo palaneet.
Minä olen näyteikkunalapsi. Olen paikalleni jähmettynyt
muistomerkki niistä ajoista, jolloin seinäruusut kukkivat kauniimmin. Olen
sosiopaattisen mielen heijastuma, äänetön kuiskaus pimeässä. Olen tarkkailevat,
vakavat silmät, jotka analysoivat ympäristönsä kiihtyvyyttä. Olen tanssistaan
luopunut yöperhonen, joka ei koskaan nouse kohti valoa. Olen jokaisen
nurkkapöydän hiljainen haamu, kuiskaukseton aamu. Salattujen salien muistamaton
menneisyys, joka rikkiviisaasti tietää oman arvonsa.
Ja ihmiset. He voisivat lakata kutsumasta minua tilaisuuksiin,
joihin en tahdo mennä. Mutta ehkä, jonakin päivänä, minun ehkäni onkin kyllä,
ja minä menen. Sitä aamua, sitä päivää, sitä iltaa… minä odotan.
20140908
Aamiainen minun luonani
Lukuisista yrityksistäni huolimatta en ole vielä löytänyt
sitä ainoaa oikeaa suuntaa, johon polultani astella. En voi sanoa olevani
täysin tyytyväinen nykyiseen suuntaani, mutta en voi sitä myöskään katua. Olen
pysähtyneen hetken laella, jolloin sitä vain odottaa jotain tapahtuvaksi,
tiedostaen kuitenkin kaikkien tapahtumien olevan kurkotuksen päässä. Tietäen,
ettei mitään tapahdu, ellei itse soita kelloa.
Silti arastellen siellä laella ympärilleen katsellen, omia
ratkaisujaan punniten, sitä katsoo jähmettynyttä jäämaisemaa kykenemättä
hahmottamaan todellisuutta. Se on pieni ihminen sen mäen huipulla. Se on pieni
mäki sen metsän keskellä. Se on pieni metsä sen maapalan laidalla. Ja se
maapala on pieni pala sen suuremman maapalan läheisyydessä. Se on suhteellisuusteorian
ensimmäinen askel, riippumattomuuden keveä kosketus, kyvyttömyys nähdä omia
ongelmiaan pidemmälle. Se on sulkeutuneen maailman ensimmäinen portti, josta
pois pääseminen on usein vaikeampaa kuin sinne saapuminen.
Sitä on niin käsittämättömän helppoa unohtaa, hukuttautua
omaan itseensä, katsoa maailmaa sen tiukan putken läpi ja nähdä vain sen, minkä
tahtookin nähdä. On helppoa sulkea silmänsä ja kumartaa omaa peilikuvaansa,
luomatta silmäystäkään olan taakse. Miksi vaivautua, kun maailma on tehty jo
valmiiksi, eikä parannuksilla tehdä enää muuta kuin hiota särmiä pois.
Mutta ovatko ne särmiä vai merkkejä elämästä? Ovatko ne
raastinraudalla hiotut kasvot merkki menetetystä elämästä vai voitetusta
menneisyydestä? Ovatko ne hiokset todella tarpeen vai estävätkö ne meitä vain
näkemästä? Onko se kaikki turhaa?
Omalla tavallaan uskon sen olevan yhtä menetettyä kuin
syksyinen lehti kertakäyttöelämässään – pudonneena ideaalitilastaan alas,
koettaen vielä tavoitella jotain suurempaa. Standardisoituneena laatikkonaan se
meitä vaatii joko sopeutumaan tai painumaan pohjalle, kykenemättä muuttumaan
meidän mukanamme. Omaa elämäänsä jatkaen, se yhä kauemmaksi karaten, kulkee
kohti loppuaan verottaen päivä päivältä omaa itseään sitä itse ymmärtämättä.
Niin mekin elämässämme teemme – me kuin pallommekin. Elämme
noudattaen omaa kaavaamme, murskaten allemme ne, jotka eivät kaavaamme mahdu.
Pudottaudumme jaloillemme vain omaa typeryyttämme, estääksemme itseämme
loukkaantumasta. Kävelemme läpi menneen ja tulevaisuuden vain juostaksemme
nykyhetkeen. Ja sen hetken pysähdyksen ajan, me voimme nähdä ainoastaan
korttelien kasvojen heijastuman omilta kasvoiltamme. Kykenemme näkemään vain
ne, jotka ovat kuin me ja ne, jotka eivät ole.
Tänäänkin kaupungilla kävellessäni, minä huomasin sen:
Tyhjenneen katseen katsoessani muita ihmisiä, ilmeettömyyden hymyttömyyden alla
ja kyvyttömyyden katsoa ketään silmiin. Huomasin oman tilani pienenneen jälleen
millin verran, ajaen minua pienempään lokeroon katseilta piiloon. Kysyin itseltäni,
mitä minä siellä pelkäsin – muita vai omaa itseäni?
Enkä osannut vastata.
Siispä vain kävelin eteenpäin, katsoen niitä tyhjeneviä
katuja ja autioituvia ikkunoita. Mieli täynnä ajatuksia, sydän tyhjänä, kannoin
harteillani taakkaa, jonka näkymättömyys teki siitä raskaimman kantaa. Katsoin
ympärilleni mitään näkemättä. Hengitin keveyttä, nauttien siitä viipaleisesta
onnesta, joka sormiaan naksutellen puhalsi syyskuun tuulta kasvoilleni. Mutta
näkyä en sen antanut. Se oli minun onnellisuuteni, minun hetkeni, jota en
tahtonut kenenkään poistavan.
Suojatessani omaa onneani muilta, tulin piilottaneeksi
jotain oleellista itsestäni – elämän ilon. Tulin peittäneeksi sen ainoan asian,
jolla on mitään merkitystä – sydämen. Kätkin inhimillisyyden kovan katseen alle
nostaen hartiat korviini ja toivoin, ettei kukaan huomaa, kuinka sisimmässäni minä
vapisen.
Ja kuitenkin koko matkan, minä haaveksuen katsoin ikkunoita
edessäni. Hengitin sisääni elämää ja nautin niistä maisemista. Puhalsin pois
kylmyyttä ja toivoin, että voisin hymyillä edes sille sivukujan kahvilalle,
joka matkani varrella minulle niin kauniisti lausui: ”Aamiainen minun luonani.”
Ja surullinen hymy minun kasvoillani, minä sille päätäni pudistaen jatkoin
taivaanrantani maalaamista niillä väreillä, jotka minulla tänä päivänä
matkassani olivat: sininen, musta ja harmaa – lepo, kiire ja mietteet.
Vannoin kuitenkin jossakin mieleni perällä palaavani. Joku
päivä, minä tulen takaisin. Joku päivän, minä avaan silmäni ja näen. Joku
päivä, minä olen kuin ne muut. Joku päivä.
20140815
Laatikoitu laiva ja muuttumaton maailma
Tiistaiyönä satoi. Satoi niin raskaita pisaroita, että
kuulin niiden soittavan mandoliinillaan syksyisiä säveliä unenkin läpi.
Kuulin sähköpurkausten räsähtelyt ilmatilassa ja laskin sekunteja
välähdysten ja jyrähdysten välillä jo ennen kuin heräsin. Tiedostettu
tietoisuus rikkoi tiedostamattoman tietoisuuden kaavaa unessa niin
raskain askelin, että aamulla herätessäni, en voinut olla ajattelematta
aivojeni toimintaa. Yöllä kuunnellessani paineaaltojen aiheuttamia
jyrähdyksiä, kilometrien mittaisten salamoiden musiikkia, minä olin
kaiken aikaa loogisuuden aallonharjanteella. Laskin, missä
potentiaalierot kulkevat, laskin etäisyyttä ja voimaa, enkä edes
tiedostanut sitä itse. Vasta herätessäni kunnolla aamuun, minä ymmärsin,
mihin olin herännyt - aivojeni automaattisen laskukoneen naputukseen.
Siitä se riemu sitten alkoikin. Aurinko piiloutui todellisuudelta, eivätkä teiden pinnat enää hohkaa kuumaa kosketustaan iholle. Harmaat pilvet ympäröivät taivasta niin pitkälle kuin horisonttia jatkuu. Vaakatasoinen sade on omiaan tuomaan tunnelmaa syksystä. Syksyn kosketus saa meidät kaikki muuttumaan, unohtamaan. Eikä helteen muistoa enää viimein kukaan kunnioita. Kiireiset ihmiset ovat nostaneet jo takit harteilleen ja keskittyneet valittamaan syksyisistä vesisateista. Epäusko helteiden loppumisesta valtaa alaa hurmaavana hekumana talven kyyneleitä, raikkaalta tuoksuvina tuulahduksina menneistä aikakausista - reppujen ja haalareiden vuosikymmenistä. Sen melankolian se minussa jälleen nostattaa, vuosien takaakin se puhaltaa tuulta purjeisiin ja saa kaivamaan kynnet kämmenten ihoon, ei surusta eikä vihasta, vaan menetyksestä - lapsuuden uskon kadottamisesta.
Ei siitä nyt niin kovin montaa vuotta ole, kun aamulla herätessä mieli oli peilityyni järvi kaikessa loistossaan. Nyt se tyyneys on rikottu, eikä unikaan ole tiedostamattoman tietoisuuden ulottumattomissa, kuten huomata saattaa. Kaikkialla on vain ajatuksia, koko maailma on täynnä ajatuksia, keskeneräisiä faktoja, kysymyksiä vailla vastausta. Eikä missään näytä olevan mitään ratkaisua mihinkään.
Siitä se riemu sitten alkoikin. Aurinko piiloutui todellisuudelta, eivätkä teiden pinnat enää hohkaa kuumaa kosketustaan iholle. Harmaat pilvet ympäröivät taivasta niin pitkälle kuin horisonttia jatkuu. Vaakatasoinen sade on omiaan tuomaan tunnelmaa syksystä. Syksyn kosketus saa meidät kaikki muuttumaan, unohtamaan. Eikä helteen muistoa enää viimein kukaan kunnioita. Kiireiset ihmiset ovat nostaneet jo takit harteilleen ja keskittyneet valittamaan syksyisistä vesisateista. Epäusko helteiden loppumisesta valtaa alaa hurmaavana hekumana talven kyyneleitä, raikkaalta tuoksuvina tuulahduksina menneistä aikakausista - reppujen ja haalareiden vuosikymmenistä. Sen melankolian se minussa jälleen nostattaa, vuosien takaakin se puhaltaa tuulta purjeisiin ja saa kaivamaan kynnet kämmenten ihoon, ei surusta eikä vihasta, vaan menetyksestä - lapsuuden uskon kadottamisesta.
Ei siitä nyt niin kovin montaa vuotta ole, kun aamulla herätessä mieli oli peilityyni järvi kaikessa loistossaan. Nyt se tyyneys on rikottu, eikä unikaan ole tiedostamattoman tietoisuuden ulottumattomissa, kuten huomata saattaa. Kaikkialla on vain ajatuksia, koko maailma on täynnä ajatuksia, keskeneräisiä faktoja, kysymyksiä vailla vastausta. Eikä missään näytä olevan mitään ratkaisua mihinkään.
Ennen se ei haitannut, mutta nykyään
sitä on niin tottunut kumartamaan omaa pientä laatikkoaan, ettei näe
edes omaa peilikuvaansa. Sillä vaikka me sen viimeiseen asti kiellämme,
meillä ihmisillä on tapanamme rakentaa laatikoita: isoja laatikoita,
pieniä laatikoita, suoria laatikoita, vinoja laatikoita - laatikoita
yhtä kaikki. Niiden laatikoiden sisällä me seisomme, me ja ne muut.
Seisomme katsellen kaikkea sitä naurua ja leikkiä, kipua ja tuskaa, joka
ympärillämme riehuu, ja lokeroimme näkemämme asiat pieniin lokeroihin
ymmärtämättä, että ei se, millaisen laatikon me rakennamme, meitä
määritä, vaan se, minne niiden laatikoiden rajat vedämme.
Minun laatikkoni ei ehkä ole suorin mahdollinen, ei edes symmetrisin, ja se on kaikessa suuruudessaan sisäänpäin kääntynyt ja tukahtunut. Olen tehnyt itselleni turvallisen laatikon, joka ottaa paljon, mutta ei anna mitään. Olen hyväksynyt todellisuuden, jossa suvaitsevaisuus lähtee yksilöstä itsestään ja jossa ainoa oikea totuus on totuudettomuus. Olen astunut laivaan, joka kulkee purjeetta vastatuuleen. Laivaan, jonka runko on jo täynnä halkeamia ja jonka uppoaminen on täysin varmaa.
En ole siitä kuitenkaan lainkaan huolissani. Me uppoamme kaikki joskus. Uppoamme niin syvälle, että valo tuntuu olevan vain etäinen käsite jostakin, jonka olemme joskus auringon kaltaisena nähneet tähtien takaa. Uppoamme vain huomataksemme, että aina pääsee alaspäin. Ei ole olemassa pohjaa, sillä itsesääli on pohjattomin meri, jonka syvyyksistä vastaan katsoo vain ja ainoastaan omien laatikoiden pienuus - itsensä kieltämisen riemu.
Eikä minun laivani ole aikoihin itsesäälillä kulkenut. Se on ponnistellut eteenpäin ylpeydellä, ravistanut hiekat pohjasta sitkeydellä ja suunnannut kohti ulappaa voimalla, joka kumpuaa tarpeesta olla jotakin. Tarpeesta olla oma itse, minä.
Nytkin, kun sormet viestivät aivojen puolesta niitä sanoja, jotka suun tulisi kuuluville puhua, aika vain rullaa eteenpäin pysähtymättä vieden minua mukanaan. En kykene pysäyttämään aikaa, enkä ajatuksia, enkä edes kykene niitä hallitsemaan, mutta voin elää niiden matkassa. Voin kurottaa käteni ja hymyillä tai olla välittämättä laivani saamista kolhuista. Voin taistella virtaa vastaan tai luovuttaa. Voin jättää kaiken jälkeeni tai eteeni. Mutta lopulta ja viimein, se kaikki on kuitenkin edessäni.
Menneisyyteni tulevaisuus ja tulevaisuuteni menneisyys, niiden varjossa eläen, niiden valossa paistatellen, voin vain todeta itsekseni, ettei maailma tänäänkään muuttunut.
Minun laatikkoni ei ehkä ole suorin mahdollinen, ei edes symmetrisin, ja se on kaikessa suuruudessaan sisäänpäin kääntynyt ja tukahtunut. Olen tehnyt itselleni turvallisen laatikon, joka ottaa paljon, mutta ei anna mitään. Olen hyväksynyt todellisuuden, jossa suvaitsevaisuus lähtee yksilöstä itsestään ja jossa ainoa oikea totuus on totuudettomuus. Olen astunut laivaan, joka kulkee purjeetta vastatuuleen. Laivaan, jonka runko on jo täynnä halkeamia ja jonka uppoaminen on täysin varmaa.
En ole siitä kuitenkaan lainkaan huolissani. Me uppoamme kaikki joskus. Uppoamme niin syvälle, että valo tuntuu olevan vain etäinen käsite jostakin, jonka olemme joskus auringon kaltaisena nähneet tähtien takaa. Uppoamme vain huomataksemme, että aina pääsee alaspäin. Ei ole olemassa pohjaa, sillä itsesääli on pohjattomin meri, jonka syvyyksistä vastaan katsoo vain ja ainoastaan omien laatikoiden pienuus - itsensä kieltämisen riemu.
Eikä minun laivani ole aikoihin itsesäälillä kulkenut. Se on ponnistellut eteenpäin ylpeydellä, ravistanut hiekat pohjasta sitkeydellä ja suunnannut kohti ulappaa voimalla, joka kumpuaa tarpeesta olla jotakin. Tarpeesta olla oma itse, minä.
Nytkin, kun sormet viestivät aivojen puolesta niitä sanoja, jotka suun tulisi kuuluville puhua, aika vain rullaa eteenpäin pysähtymättä vieden minua mukanaan. En kykene pysäyttämään aikaa, enkä ajatuksia, enkä edes kykene niitä hallitsemaan, mutta voin elää niiden matkassa. Voin kurottaa käteni ja hymyillä tai olla välittämättä laivani saamista kolhuista. Voin taistella virtaa vastaan tai luovuttaa. Voin jättää kaiken jälkeeni tai eteeni. Mutta lopulta ja viimein, se kaikki on kuitenkin edessäni.
Menneisyyteni tulevaisuus ja tulevaisuuteni menneisyys, niiden varjossa eläen, niiden valossa paistatellen, voin vain todeta itsekseni, ettei maailma tänäänkään muuttunut.
20140806
Kahdeksan sekunnin päässä tulevaisuudesta
On aamuja, jolloin ajatusten tahmainen tervaisuus vie pohjan
terävimmältäkin ajatukselta. On aamuja, jolloin aivot kieltäytyvät toimimasta,
ja jolloin on vain parasta juoda maitoa pelaten tetristä kohmeisin sormin. On
myös näitä aamuja, jolloin jokin on liikahtanut pään sisällä väärään paikkaan
ja koko maailma näyttäytyy värittömässä väriloistossaan tappiollisena
kehtolauluna. Aamuja, jolloin sitä tulee miettineeksi jo kuolleiden filosofien
lauseita, joissa järjettömyys asuu järjen sisällä niin voimakkaana, että sitä on
jopa itse seota varmuudesta. Mutta kuka sen kieltää – varmuudesta hulluuteen
putoamisen.
Mietin sitä lausetta toisinaan hieman liikaakin, lausetta
vuosien takaa. Mietin ja koetan sisäistää sitä totuutta, minkä tiedostamisen
psykoanalyysi on meille mahdollistanut:
Ajatus, jota
ajattelemme ei ole se ajatus, jota ajattelemme, vaan ajatus, joka saa meidät
luulemaan, että ajattelemme ajatusta, jota luulemme ajattelevamme.
Mietin sitä usein syvän hiljaisuuden kanssa. Sillä niin
rikkumaton on se totuus, joka pyörtää meidät paikaltaan ja tekee elämästä
täysin mahdottoman ja merkityksettömän. Me luulemme olevamme viisaampia kuin
olemme, vaikka oikeasti olemme juuttuneet manipuloituneeseen todellisuuteen,
joka lakkaa olemasta heti, kun lakkaamme ajattelemasta.
René Descartesin sanoin: Cogito,
ergo sum. Ajattelen, siis olen. Entä, jos lakkaan ajattelemasta? Lakkaanko
samalla olemasta?
Nukahtaessani minä luovun tietoisesta tietoisuudesta, enkä
usein aamulla osaa sanoa yöstäni mitään. Näinkö unia? Liikuinko? Puhuinko?
Tietoinen tietoisuuteni siis lakkaa olemasta. Entä minä? Lakkaanko minä
olemasta? Jäänkö lepäämään johonkin kooman kaltaiseen tilaan, jossa olen
rinnastettavissa huonekaluihini. Mitä minä silloin olen? En ole elossa, enkä
kuollut. En vain hetkellisesti tiedosta itseäni.
Nuo hetket saavat minut heräämään paine sydämeni päällä,
aavekädet viereltäni. Ne saavat minut työntämään peiton pois päältäni ja
tunnustelemaan utuiselta tuntuvia etäisyyksiäni. Sen hetken verran, minä olen
osa suurempaa kokonaisuutta. Tuntoaistini ei lopu ihoon, vaan on kymmenen
senttiä ylempänä. Se on tunne, joka heijastuu jostakin syvältä, syvältä mielen
perältä – tunne kosmisesta avaruudesta. Se tunne lakkaa kuitenkin olemasta
heti, kun sitä ajattelee. Se päästää irti ja katoaa, unohtaen kertoa, näenkö
sitä enää. Ja niin minä tulen jälleen uponneeksi oravanpyörään, jossa en tiedä
mistään mitään.
Sitä todellisuutta sotkee varjo ajatuksen olemattomuudesta,
tieto siitä, että huijaan itseäni päivittäin. Se ei ole ajatus, jota ajattelen,
joten mikä se on? Kuka sen ajatuksen ajattelee? Kuka se on, joka ohjailee tätä
maailmaa pelinappuloinaan? Kuka se on, joka tämän sairaan maailman luoden,
luuli jotain voittaneensa? Kuka se oli, joka niin alas lankesi?
En tiedä. Eikä se kenties ole tarkoituskaan. Minulle riittää
tällä hetkellä tieto siitä, että voin vielä elää jokseenkin itsenäistä elämään.
Koetan parhaani mukaan unohtaa sen psykoottisen paranoian ihmisistä
suurennuslasin alla, rinnakkaistodellisuudet ja kaiken irrationaalisen hypoteeseihin
hukkuvan mielenmaiseman, joka pyörii katkeamattomana nauhana entä jos? -kysymyksiä, mielessäni.
Koetan unohtaa myös sen, että emme koskaan tule saavuttamaan
tulevaisuutta. Elämme kaiken aikaa menneisyyttämme, vaikka luulemme
saavuttavamme tulevaisuutemme. Vaikka tekisimme kaikkemme ja enemmänkin, olemme
aina kahdeksan sekuntia liian hitaita – kahdeksan sekunnin päässä
tulevaisuudesta. Mitä enemmän yritämme, sitä suuremmalla todennäköisyydellä
huomaamme seisovamme paikallamme, pystymättä enää ymmärtämään edes sitä
lausetta, joka määrittää ihmisten ajatusten olemattomuuden:
Ei ole olemassa
faktoja, vain eri tulkintoja. Friedrich Nietzsche
20140721
Purkautumattoman lankakerän ensimmäisen murusen viimeinen pala
Viikonloppu kolmen metrin korkeudessa sijaitsevassa
sähköttömässä, vedettömässä puumajassa sivistyksen toisella puolella, sai minut
huomaamaan elämästäni erinäisiä seikkoja. Olen totaalisesti linnoittautunut
siihen kuvaan, missä tarkat neliönmuotoiset talot lepäävät asfaltilla vuoratun
kukkulan kuolleilla lehdillä. Olen hukuttautunut teollisuuden raskaisiin
saasteisiin niin syvälle, että tekniikaton elämä tuntuu lähes tuskana aivojen
jokaisessa sopukassa. Kuinka minä, joka ennen niin riemuiten juoksin metsään
leikkimään, muutuin niin mitäänsanomattomaksi, apaattisen harmaaksi jäänteeksi
jotain, joka joskus oli ihminen? Miten minä, joka ei koskaan pelännyt yrittää,
yhtäkkiä muuttui lokeroiduksi stereotypiaksi naapurin hipsteristä, jonka koti
on kuin menneiden aikojen muotilehden viimeisen aukeaman täytekuvasta?
Musta ja valkoinen, harmaa niiden välistä, ovat ne ainoat
värit, joiden kyseenalaisuudella olen oman asuntoni vaatettanut. Olen tehnyt
asunnostani maailman, joka näyttää minulta, olematta minä. Olen löytänyt
elementtejä, joilla pystyn tukemaan omaa itseäni, rikkomatta kaavaa.
Kotini on teatraalisen mustavalkoinen kokonaisuus, jossa
jokainen tavara on omalla kaoottisella paikallaan vain päivän viikossa. Viikon
loput päivistä tavarani viettävät oman elämänsä parissa niillä paikoilla,
joihin olen ne epähuomiossa pitkin viikkoa laskenut. Minun asunnolleni ei ole
epätavanomaista, että silitysrauta löytyy tiskialtaasta, kynä jääkaapista tai vaatteet
kylpyammeesta. Se on arkipäivän kaaosta, joka heijastuu omasta mielestäni
näihin maisemiin, jossa jumitan miettien auringon nousujen ja laskujen
merkityksiä. Tämän sisäisen kaaoksen kartta piirtyy pirstoutuneena näille
tauluttomille seinille.
En ole mitenkään erityisen hieno ihminen. En ulkoisesti,
enkä oikeastaan edes sisäisesti. Olen vain aivan tavallinen ihminen,
varustettuna henkisellä snobeusasteikolla. Olen tavallinen työläinen, joka
jokaisesta palkastaan euroja säästäen, koettaa mahdollisimman järkevästi sekä
säästää että sijoittaa. Olen itse asiassa huono molemmissa. En osaa sijoittaa, tuskin
edes säästää, mutta tuhlata minä osaan!
Tuhlaamisessakaan en ole mikään mestari. Ostan varoen,
harkiten, mutta silti säästelemättä. Se, minkä tahdon, tulee myös olemaan
minun. Ei ehkä sillä sekunnilla, kun sen näen, mutta myöhemmin. Sen verran minä
säästää osaan, että myöhemmin, muuttuu realistiseksi käsitteeksi jostakin, joka
on saavutettavissa.
Pitkäntähtäimen säästäminen ei kuitenkaan ole osoittautunut
olevan minua varten. Raha, niin näkymätöntä kuin se kortin takana ollessaan
onkin, on aivan yhtä hilpeää katoamaan kuin se konkreettinen lompakosta löytyvä
paperimallinen rahakin. Se ei pysähdy hengähtämään lompakkoon eikä
kirjekuoreen, vaan katoaa kuin puhallettuna… jonnekin.
Toisin kuin minä. Minä itse en ole menossa minnekään. Olen pudonnut
ikuiseen aikasilmukkaan, jossa jokaiselle ikääni kysyvälle vastaan mielessäni:
”17”, vaikka kyseinen ikä onkin minua karkuun juossut jo useamman vuoden
verran. Olen jo kertaalleen saavuttanut tuon maagisen iän, joka lähes
täysi-ikäsyyttä mukaillen lupasi suuria, niitä koskaan antamatta.
Ehkä siksi, en koskaan ole kokenut sitä ikää saavuttaneeni.
En ole koskaan ollut se tavallinen nuori, joka koulun
välitunneilla istuessaan keskustelee muiden kanssa alkoholinhuuruisista
viikonlopuista ystävien seurassa. En ole koskaan ollut se nuori, joka olisi
päivät valunut kaupungilla nostattaen omaa egoaan merkkivaatteilla ja
meikkauksella. Sen sijaan, olen aina ollut se nuori, joka välitunnilla
tuijottaa seinää sanomatta sanaakaan, miettien oman päänsä sisällä, kuinka
tähän taas päädyttiinkään? Olen aina ollut se nuori, joka ei ole välittänyt
päälleen laittamistaan vaatteista muuta kuin sen, että tuulihousut ne olla
pitää. Ja t-paita.
Nyt päivien taittuessa hiljenevään iltaan auringon voiman
vähetessä, minä kaipaan niitä hetkiä. Kaipaan sitä ihmistä, joka peiliin
katsoessaan näki täydellisen ihmisen. Kaipaan sitä ihmistä, joka ei välittänyt
muiden mielipiteistä. Kaipaan sitä ihmistä, jonka mieleen oli hyvä ja
turvallista nukahtaa.
Nyt mieleni ovat vallanneet pelot hylätyksi tulemisesta,
halveksunnasta, torjumisesta. Ne leikkelevät mielestäni murtuneita paloja,
saaden minut painamaan katseeni ja välttelemään silmiin katsomista. Minulla on
enää kaksi vaihetta katseessani: joko ilmeetön mitäänsanomattomuus tai avoin
vihamielisyys. En enää katso ihmisiä avoimesti ja näe hyvyyttä. Katson nyt
ihmisiä sulkeutuneena, nähden pahat aikeet ja kireyden. En enää näe aurinkoa,
näen pilvet.
Ne pilvet on mieleni maalannut mustaksi kuin ukkosta
odottavaksi. Ne varjostavat katsettani miettiväisyydellään ja tappavat hymyn
joskus niin iloisista silmistäni. Niiden pilvien takaa, näkyy sellainen
maailma, jossa asuu yksi ainoa totuus seinättömässä talossa:
Ihminen on eläimistä julmin, sillä hänellä on tietoisuus
aiheuttamastaan kivusta.
Minä pelkään kipua, yhtä paljon kuin sitä rakastan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)