20141223

Minä, joulu, maailma... mikä?

Tämän sateisen kuukauden mielikuvituksettomuus on saanut minut jalkautumaan ulkosalle. Sateen rummuttaessa raidoitettuja kelttiruusuja silmälasieni linsseihin, olen kävellyt kaupungilla katsomassa tätä hukkuvaa maailmaa, joka kaikin keinoin materiassa roikkuen pyrkii pysymään olemassa olon pinnalla. Olen nähnyt väsyneen ihmisen kumartuvan kaiteen vierelle hengähtämään, sporttisen ihmisen venyttelevän sitä samaista kaidetta vasten, kiireisen ihmisen menevän siitä ohi. Olen nähnyt ne sillasta ali ajavat autot, jotka vuoroin yksin, vuoroin ruuhkassa pyrkivät tavoittamaan päämäärättömän määränpäänsä, olematta koskaan kuitenkaan oikeasti perillä. Aina pitää lähteä, tulla ja mennä, eikä vielä ole tullut sitä hetkeä, jolloin ihmiset osaisivat pyshtyä sen väsyneen kulkijan tavoin sillalle ja vain hengähtää katsoen ympärilleen.

Nyt joulukuussa meille tarjotaan tätä mahdollisuutta. Meille tarjotaan tilaisuutta rauhoittua, istua alas ystävien ja tuttavien, läheisten, seuraan ja keskustella vuoden kuulumisista tai ihan vain istua hiljaa. Meille tarjotaan mahdollisuutta edes pienen hetken olla se ihminen, joka huolensa unohtaen antaa auringon paistaa elämäänsä, ja joka hymyten ottaa vastaan läheisyyden lämmön. Tämän rauhan ja lämmön minä olen hetkellisesti tavoittanut. Löysin sen tunteesta olla tarpeellinen.

Olen tässä kuussa viettänyt viiden päivän ajan auvoisaa vauva-arkea siskoni luona. Olen kantanut käsivarsillani kahdeksan kilon verran lapsuutta. Olen katsonyt silmiin viattomuutta ja tuntenut puhdasta iloa elämästä. Minä en silti osannut kohottaa maljaa rakkaudelle, vaikka sainkin siihen monen monta aihetta tuon jakson aikana. Kohotin ainoastaan henkisesti kasvojani, sillä hetken aikaa, minä olin joku - olin oikeasti tarvittu, oikeasti haluttu. Olin syöttötuoli, keinutuoli, Linnanmäen vispilöivä laite, musiikkisoitin, CD, syöttökone, puhekaveri, inspiraattori. Olin täti, olin sisko, olin ystävä.

Silloin en kaivannut edes tietokonettani... No, hyvä on. Myönnetään. Kaipasin vähän. Kaipasin sitä jatkuvaa tietotulvaa, musiikkia, jopa niitä hölmöjä ihmisiä, jotka barbaarista luolamiesseksismiä viljellen toivottavat hyvän huomenen sijaan maukkaita hetkiä makuuhuoneissa, eivätkä he lausahduksellaan tarkoita mansikoita, eivätkä päärynöitä. Jonkin verran ikävöin myös sitä kommunikaatiota, joka teollisen maailman ulkopuolelta tarinoi vuosisatojen takaa ninjojen ja samuraiden aikakaudelta. Kaipasin niitä oman elämäni vakauttajia, jotka poistavat minulta sen ylimääräisen ajan, estäen minua ajattelemasta hypoteettisen teoreettisen maailman kaukorakkaudelisia mysteerejä.

Luultavasti olisin kaivannut konettani enemmän, mikäli puhelimeni ei olisi omannut jatkuvaa, kehityksen mukana kasvavaa älyä. Tämä keinoäly poisti minun tietotekniikkariippuvuuteni aiheuttamia sivuoireita ja puutostiloja juurikin sen verran, ettei tappavan sykkivä päänsärky saanut minusta otettaan ennen tiistai-iltaa. Onneksi on särkylääkeet, joiden tehon kyseenalaistaen, turvaudun uneen.

Tuon jakson aikana, minä ymmärsin, kuinka paljon ihminen menettää hukuttautuessaan töiden ja arjen kiireeseen. Luulen ymmärtäneeni sen syyn, minkä takia on jo vuosia sanottu, että jokaista päivää tulisi elää kuin se olisi viimeisesi. Vielä nytkin, minä sen muistan, mutta entä huomenna? Ehkä.

Tämän maailman kieroutunut hulluus on juurikin siinä, että löytämäsi asiat pyrkivät aina katoamaan. Löydettyäsi jotain uutta, jotain kiiretöntä, jotain arkeesi sitoutumatonta, kadotat jotain muuta, ja huomaat muuttaneesi arkeasi. Yhtäkkiä se, mikä näytti silmissäsi niin kauniin valoisalta, näyttääkin pimeän puolensa ja pakottaa sinut hankkiutumaan siitä eroon.

Miksi me emme vain pyrkisi sopusointuihin? Miksi emme antaisi niiden asioiden olla? Sulauttaisi niitä omaan elämäämme, opettelisi elämään niiden kanssa. Miksi kaiken aikaa koetamme pyrkiä täydellisyyteen, jota ei ole. Miksi me emme pysty ymmärtämään elämän olevan tässä ja nyt - ei kulman takana, ei huomenna, ei työvuosien ja uran takana. Kieltäydymmekö me kerta toisensa jälkeen ymmärtämästä tätä seikkaa vain siksi, että se pakottaisi meidät hyväksymään oman kuolevaisuutemme? Pakotammeko me itsemme unohtamaan, jotta voisimme elää?

Minä osittain toimin juurikin päinvastoin. Pyrin välttelemään elämässäni niitä poijuja, jotka hilaisivat minut valoon ja onneen. Uin uimataidottomana kauemmaksi aavalle, vain jotta tuntisin kivun, vain, jotta muistaisin, miltä tuntuu elää. Kerta toisensa jälkeen, minä avaan silmäni ja näen kaiken tämän hulluuden läpi, kieltäytyen kuitenkin helpotuksesa. Kerta toisensa jälkeen, minä piilotan sydämeni.

Ehkä tänä jouluna, tämän vuoden jälkeen, minä opin muistamaan unohtaen. Ehkä tämä joulu muuttaa kaiken ja tuo minulle pysyvämmäksi sen ymmärryksen, tiedon siitä, ettei yksikään ihminen ole yksinäinen saari.

Minä tahdoin olla.

Siitä huolimatta en osannut.

Olen vain tietotekniikkaan kätkeytyävä, keinoälyyn luottava, paranoidisen maailman tuote, joka jokaisena iltana silmänsä luottavaisesti sulkien tietää heräävänsä seuraavaan aamuun, mutta joka ei järkyttyisi, vaikka ei heräisikään.

Tänä aamuna minä vielä heräsin. Heräsin ja venyttelin vain istuakseni orjuuteni keskukseen. Kaivelin kohmeisia aivojani ja aloin kirjoittaa. Ja mitä sain aikaan - komedisen muiston menneestä.

Luontaisesta optimistisuudestani ja ilostani huolimatta, huomaan kerta toisensa jälkeen kirjoittavani tekstejä, joissa teemana on jollakin tavalla kuun pimeä puoli. Huomaan, että kidutettu kuolema on helpompi käsittää kuin ilo. Löydän itseni jokaisen kirjoituksen jälkeen tuijottamasta näyttöä ja ihmettelemästä, miten en tälläkään kertaa kirjoittanut siitä, kuinka ihanaa elämä onkaan.

Miksi?

Siksi, koska tässä maailmassa, minun aivoni palkkamurhaavat itsensä päivä toisensa jälkeen. Muiden seurassa minä nauran, minä puhun, minä pakenen. Mutta itseni seurassa, minä hymyilen, minä itken, minä piiloudun.

Ja tämän joulun, minä vietän kotonani. Vietän sen likipitäen kolmenkymmenen muun ihmisen seurassa nauraen, puhuan ja paeten, paeten totuutta. Enkä minä edes, vietä joulua.

20141025

Näyteikkunalapsi



Tahtoisin lausua kohteliaan kiitoksen, ennen kuin kieltäydyn ystävällisyydestä. Tahtoisin kiittää hyvästä ajatuksesta, kantavasta teosta, ennen kuin kieltäydyn säälistä. Tahtoisin kiittää muistamisesta, ennen kuin kieltäydyn unohtumasta. Tahtoisin… ettei minua enää kutsuttaisi niihin saleihin, jotka ovat tulvillaan minulle vieraita ihmisiä, minulle vieraita tilanteita, minulle vierasta sosiaalisuutta.

Tahtoisin oppia ymmärtämään olematta paikalla. Tahtoisin, että voisin jonakin aamuna klikata kutsuun sanan ”Kyllä” ja kiittää kohteliaasti kutsusta ja mennä. Tahtoisin, ettei minun jokaisena kertana tarvitsisi vaivautuneesti vastata ”Ehkä” ja sitten jättää menemättä.

Näissä kutsuissa, näissä saleissa, minun ”ehkä” on puolikohtelias tapa sanoa: ei, en ole tulossa. Vaivaan aivojani viikkoja miettimällä, kuinka voisin kieltäytyä, vaikka tiedän, ettei kukaan edes muista minun harkinneen tulemista, vaikka kukaan tuskin edes odottaa minun tulevan paikalle.  He kutsuvat minut kerta toisensa jälkeen paikalle kohteliaisuudesta, etiketin pakosta, tulevaisuuden menneisyyden kuiskauksen vuoksi. He kutsuvat minut syystä, jota en ymmärrä.

Jälleen sain kutsun juhliin tai bileisiin, kuten he itse näitä yltiösosiaalisia tapahtumiaan nimeävät. Juhliin, joihin ei ole tarkoituskaan mennä omana itsenään, vaan pukeutuneena joksikin muuksi, joksikin, jota ei ole. Sain kutsun Halloween bileisiin. Vastasin, ehkä. Tuskin olen menossa.

Nämä juhlat, tämä tapahtuma, antaisivat minulle mahdollisuuden olla joku muu olemalla samalla minä itse. Se antaisi minulle luvan pukeutua mustaan, maalata kasvoni valkoisella ja sekoittaa hiukseni tuulenpesäksi. Se antaisi minulle mahdollisuuden olla synkän iloinen takametsien kirvesmurhaaja, joka ei koskaan lakkaa jahtaamasta omaa itseään niistä silmistä, joista ilahtuneena juo elämän. Se antaisi minulle mahdollisuuden olla se kiljuva takapenkin teini, joka en koskaan ollut. Se antaisi minulle mahdollisuuden tehdä jotakin, jota en ole koskaan tehnyt.

Tiedän kuitenkin, miten se menisi. Se tuskin menisi kovin hyvin. Menisin paikalle liian ajoissa, tervehtisin emäntäparia kohteliaasti ja vetäytyisin sopivan pimeään kohtaan katsomaan ympärilleni. Hymyilisin vaivautuneena paikalle saapuville ihmisille, joita en tunne. Nyökkäisin heille kohteliaasti, ehkä sanoisin nimeni, ehkä en. Katsoisin heitä tunnin, ehkä pari syrjästä ja toteaisin olevani väärässä paikassa. Poistuisin ääneti kenenkään huomaamatta, sillä kuka huomaisi, kuinka yksi varjo mustuudesta katoaa?

Jälkeenpäin istuisin kotona lattialla katsomalla televisiosta huonoa kauhuelokuvaa ja miettimässä kuluneita kahta tuntia – miettimässä, kuka kumma keksi pakata samaan tilaan liian paljon, liian outoja ihmisiä. Kuka keksi tapahtumat, joissa olisi tarkoitus viihtyä ihmisten keskellä, kun ei kuule edes omia ajatuksiaan? Kuka keksi vääntää musiikin liian isolle, puhua liian kovaa, nauraa liian äänekkäästi? Kuka keksi, ihmisnukketeatterin?

Vaikka toisenaan haaveilenkin kumppanuudesta, elämän jakamisesta, suurten seikkailujen alusta – ei minusta ole kansankynttiläksi, ei edes naapurintytöksi. Olen omaan itseeni piiloutunut sateinen sää, sirpaloitettu unelma, jonka kokoaminen ehjäksi on mahdottomuus, sillä puolet paloista ovat jo palaneet.

Minä olen näyteikkunalapsi. Olen paikalleni jähmettynyt muistomerkki niistä ajoista, jolloin seinäruusut kukkivat kauniimmin. Olen sosiopaattisen mielen heijastuma, äänetön kuiskaus pimeässä. Olen tarkkailevat, vakavat silmät, jotka analysoivat ympäristönsä kiihtyvyyttä. Olen tanssistaan luopunut yöperhonen, joka ei koskaan nouse kohti valoa. Olen jokaisen nurkkapöydän hiljainen haamu, kuiskaukseton aamu. Salattujen salien muistamaton menneisyys, joka rikkiviisaasti tietää oman arvonsa.

Ja ihmiset. He voisivat lakata kutsumasta minua tilaisuuksiin, joihin en tahdo mennä. Mutta ehkä, jonakin päivänä, minun ehkäni onkin kyllä, ja minä menen. Sitä aamua, sitä päivää, sitä iltaa… minä odotan.

20140908

Aamiainen minun luonani



Lukuisista yrityksistäni huolimatta en ole vielä löytänyt sitä ainoaa oikeaa suuntaa, johon polultani astella. En voi sanoa olevani täysin tyytyväinen nykyiseen suuntaani, mutta en voi sitä myöskään katua. Olen pysähtyneen hetken laella, jolloin sitä vain odottaa jotain tapahtuvaksi, tiedostaen kuitenkin kaikkien tapahtumien olevan kurkotuksen päässä. Tietäen, ettei mitään tapahdu, ellei itse soita kelloa.

Silti arastellen siellä laella ympärilleen katsellen, omia ratkaisujaan punniten, sitä katsoo jähmettynyttä jäämaisemaa kykenemättä hahmottamaan todellisuutta. Se on pieni ihminen sen mäen huipulla. Se on pieni mäki sen metsän keskellä. Se on pieni metsä sen maapalan laidalla. Ja se maapala on pieni pala sen suuremman maapalan läheisyydessä. Se on suhteellisuusteorian ensimmäinen askel, riippumattomuuden keveä kosketus, kyvyttömyys nähdä omia ongelmiaan pidemmälle. Se on sulkeutuneen maailman ensimmäinen portti, josta pois pääseminen on usein vaikeampaa kuin sinne saapuminen.

Sitä on niin käsittämättömän helppoa unohtaa, hukuttautua omaan itseensä, katsoa maailmaa sen tiukan putken läpi ja nähdä vain sen, minkä tahtookin nähdä. On helppoa sulkea silmänsä ja kumartaa omaa peilikuvaansa, luomatta silmäystäkään olan taakse. Miksi vaivautua, kun maailma on tehty jo valmiiksi, eikä parannuksilla tehdä enää muuta kuin hiota särmiä pois.

Mutta ovatko ne särmiä vai merkkejä elämästä? Ovatko ne raastinraudalla hiotut kasvot merkki menetetystä elämästä vai voitetusta menneisyydestä? Ovatko ne hiokset todella tarpeen vai estävätkö ne meitä vain näkemästä? Onko se kaikki turhaa?

Omalla tavallaan uskon sen olevan yhtä menetettyä kuin syksyinen lehti kertakäyttöelämässään – pudonneena ideaalitilastaan alas, koettaen vielä tavoitella jotain suurempaa. Standardisoituneena laatikkonaan se meitä vaatii joko sopeutumaan tai painumaan pohjalle, kykenemättä muuttumaan meidän mukanamme. Omaa elämäänsä jatkaen, se yhä kauemmaksi karaten, kulkee kohti loppuaan verottaen päivä päivältä omaa itseään sitä itse ymmärtämättä.

Niin mekin elämässämme teemme – me kuin pallommekin. Elämme noudattaen omaa kaavaamme, murskaten allemme ne, jotka eivät kaavaamme mahdu. Pudottaudumme jaloillemme vain omaa typeryyttämme, estääksemme itseämme loukkaantumasta. Kävelemme läpi menneen ja tulevaisuuden vain juostaksemme nykyhetkeen. Ja sen hetken pysähdyksen ajan, me voimme nähdä ainoastaan korttelien kasvojen heijastuman omilta kasvoiltamme. Kykenemme näkemään vain ne, jotka ovat kuin me ja ne, jotka eivät ole.

Tänäänkin kaupungilla kävellessäni, minä huomasin sen: Tyhjenneen katseen katsoessani muita ihmisiä, ilmeettömyyden hymyttömyyden alla ja kyvyttömyyden katsoa ketään silmiin. Huomasin oman tilani pienenneen jälleen millin verran, ajaen minua pienempään lokeroon katseilta piiloon. Kysyin itseltäni, mitä minä siellä pelkäsin – muita vai omaa itseäni?

Enkä osannut vastata.

Siispä vain kävelin eteenpäin, katsoen niitä tyhjeneviä katuja ja autioituvia ikkunoita. Mieli täynnä ajatuksia, sydän tyhjänä, kannoin harteillani taakkaa, jonka näkymättömyys teki siitä raskaimman kantaa. Katsoin ympärilleni mitään näkemättä. Hengitin keveyttä, nauttien siitä viipaleisesta onnesta, joka sormiaan naksutellen puhalsi syyskuun tuulta kasvoilleni. Mutta näkyä en sen antanut. Se oli minun onnellisuuteni, minun hetkeni, jota en tahtonut kenenkään poistavan.

Suojatessani omaa onneani muilta, tulin piilottaneeksi jotain oleellista itsestäni – elämän ilon. Tulin peittäneeksi sen ainoan asian, jolla on mitään merkitystä – sydämen. Kätkin inhimillisyyden kovan katseen alle nostaen hartiat korviini ja toivoin, ettei kukaan huomaa, kuinka sisimmässäni minä vapisen.

Ja kuitenkin koko matkan, minä haaveksuen katsoin ikkunoita edessäni. Hengitin sisääni elämää ja nautin niistä maisemista. Puhalsin pois kylmyyttä ja toivoin, että voisin hymyillä edes sille sivukujan kahvilalle, joka matkani varrella minulle niin kauniisti lausui: ”Aamiainen minun luonani.” Ja surullinen hymy minun kasvoillani, minä sille päätäni pudistaen jatkoin taivaanrantani maalaamista niillä väreillä, jotka minulla tänä päivänä matkassani olivat: sininen, musta ja harmaa – lepo, kiire ja mietteet.

Vannoin kuitenkin jossakin mieleni perällä palaavani. Joku päivä, minä tulen takaisin. Joku päivän, minä avaan silmäni ja näen. Joku päivä, minä olen kuin ne muut. Joku päivä.

20140815

Laatikoitu laiva ja muuttumaton maailma


Tiistaiyönä satoi. Satoi niin raskaita pisaroita, että kuulin niiden soittavan mandoliinillaan syksyisiä säveliä unenkin läpi. Kuulin sähköpurkausten räsähtelyt ilmatilassa ja laskin sekunteja välähdysten ja jyrähdysten välillä jo ennen kuin heräsin. Tiedostettu tietoisuus rikkoi tiedostamattoman tietoisuuden kaavaa unessa niin raskain askelin, että aamulla herätessäni, en voinut olla ajattelematta aivojeni toimintaa. Yöllä kuunnellessani paineaaltojen aiheuttamia jyrähdyksiä, kilometrien mittaisten salamoiden musiikkia, minä olin kaiken aikaa loogisuuden aallonharjanteella. Laskin, missä potentiaalierot kulkevat, laskin etäisyyttä ja voimaa, enkä edes tiedostanut sitä itse. Vasta herätessäni kunnolla aamuun, minä ymmärsin, mihin olin herännyt - aivojeni automaattisen laskukoneen naputukseen.

Siitä se riemu sitten alkoikin. Aurinko piiloutui todellisuudelta, eivätkä teiden pinnat enää hohkaa kuumaa kosketustaan iholle. Harmaat pilvet ympäröivät taivasta niin pitkälle kuin horisonttia jatkuu. Vaakatasoinen sade on omiaan tuomaan tunnelmaa syksystä. Syksyn kosketus saa meidät kaikki muuttumaan, unohtamaan. Eikä helteen muistoa enää viimein kukaan kunnioita. Kiireiset ihmiset ovat nostaneet jo takit harteilleen ja keskittyneet valittamaan syksyisistä vesisateista. Epäusko helteiden loppumisesta valtaa alaa hurmaavana hekumana talven kyyneleitä, raikkaalta tuoksuvina tuulahduksina menneistä aikakausista - reppujen ja haalareiden vuosikymmenistä. Sen melankolian se minussa jälleen nostattaa, vuosien takaakin se puhaltaa tuulta purjeisiin ja saa kaivamaan kynnet kämmenten ihoon, ei surusta eikä vihasta, vaan menetyksestä - lapsuuden uskon kadottamisesta.

Ei siitä nyt niin kovin montaa vuotta ole, kun aamulla herätessä mieli oli peilityyni järvi kaikessa loistossaan. Nyt se tyyneys on rikottu, eikä unikaan ole tiedostamattoman tietoisuuden ulottumattomissa, kuten huomata saattaa. Kaikkialla on vain ajatuksia, koko maailma on täynnä ajatuksia, keskeneräisiä faktoja, kysymyksiä vailla vastausta. Eikä missään näytä olevan mitään ratkaisua mihinkään. 
 
Ennen se ei haitannut, mutta nykyään sitä on niin tottunut kumartamaan omaa pientä laatikkoaan, ettei näe edes omaa peilikuvaansa.  Sillä vaikka me sen viimeiseen asti kiellämme, meillä ihmisillä on tapanamme rakentaa laatikoita: isoja laatikoita, pieniä laatikoita, suoria laatikoita, vinoja laatikoita - laatikoita yhtä kaikki. Niiden laatikoiden sisällä me seisomme, me ja ne muut. Seisomme katsellen kaikkea sitä naurua ja leikkiä, kipua ja tuskaa, joka ympärillämme riehuu, ja lokeroimme näkemämme asiat pieniin lokeroihin ymmärtämättä, että ei se, millaisen laatikon me rakennamme, meitä määritä, vaan se, minne niiden laatikoiden rajat vedämme.

Minun laatikkoni ei ehkä ole suorin mahdollinen, ei edes symmetrisin, ja se on kaikessa suuruudessaan sisäänpäin kääntynyt ja tukahtunut. Olen tehnyt itselleni turvallisen laatikon, joka ottaa paljon, mutta ei anna mitään. Olen hyväksynyt todellisuuden, jossa suvaitsevaisuus lähtee yksilöstä itsestään ja jossa ainoa oikea totuus on totuudettomuus. Olen astunut laivaan, joka kulkee purjeetta vastatuuleen. Laivaan, jonka runko on jo täynnä halkeamia ja jonka uppoaminen on täysin varmaa.

En ole siitä kuitenkaan lainkaan huolissani. Me uppoamme kaikki joskus. Uppoamme niin syvälle, että valo tuntuu olevan vain etäinen käsite jostakin, jonka olemme joskus auringon kaltaisena nähneet tähtien takaa. Uppoamme vain huomataksemme, että aina pääsee alaspäin. Ei ole olemassa pohjaa, sillä itsesääli on pohjattomin meri, jonka syvyyksistä vastaan katsoo vain ja ainoastaan omien laatikoiden pienuus - itsensä kieltämisen riemu.

Eikä minun laivani ole aikoihin itsesäälillä kulkenut. Se on ponnistellut eteenpäin ylpeydellä, ravistanut hiekat pohjasta sitkeydellä ja suunnannut kohti ulappaa voimalla, joka kumpuaa tarpeesta olla jotakin. Tarpeesta olla oma itse, minä.

Nytkin, kun sormet viestivät aivojen puolesta niitä sanoja, jotka suun tulisi kuuluville puhua, aika vain rullaa eteenpäin pysähtymättä vieden minua mukanaan. En kykene pysäyttämään aikaa, enkä ajatuksia, enkä edes kykene niitä hallitsemaan, mutta voin elää niiden matkassa. Voin kurottaa käteni ja hymyillä tai olla välittämättä laivani saamista kolhuista. Voin taistella virtaa vastaan tai luovuttaa. Voin jättää kaiken jälkeeni tai eteeni. Mutta lopulta ja viimein, se kaikki on kuitenkin edessäni.

Menneisyyteni tulevaisuus ja tulevaisuuteni menneisyys, niiden varjossa eläen, niiden valossa paistatellen, voin vain todeta itsekseni, ettei maailma tänäänkään muuttunut.

20140806

Kahdeksan sekunnin päässä tulevaisuudesta



On aamuja, jolloin ajatusten tahmainen tervaisuus vie pohjan terävimmältäkin ajatukselta. On aamuja, jolloin aivot kieltäytyvät toimimasta, ja jolloin on vain parasta juoda maitoa pelaten tetristä kohmeisin sormin. On myös näitä aamuja, jolloin jokin on liikahtanut pään sisällä väärään paikkaan ja koko maailma näyttäytyy värittömässä väriloistossaan tappiollisena kehtolauluna. Aamuja, jolloin sitä tulee miettineeksi jo kuolleiden filosofien lauseita, joissa järjettömyys asuu järjen sisällä niin voimakkaana, että sitä on jopa itse seota varmuudesta. Mutta kuka sen kieltää – varmuudesta hulluuteen putoamisen.

Mietin sitä lausetta toisinaan hieman liikaakin, lausetta vuosien takaa. Mietin ja koetan sisäistää sitä totuutta, minkä tiedostamisen psykoanalyysi on meille mahdollistanut:

Ajatus, jota ajattelemme ei ole se ajatus, jota ajattelemme, vaan ajatus, joka saa meidät luulemaan, että ajattelemme ajatusta, jota luulemme ajattelevamme.

Mietin sitä usein syvän hiljaisuuden kanssa. Sillä niin rikkumaton on se totuus, joka pyörtää meidät paikaltaan ja tekee elämästä täysin mahdottoman ja merkityksettömän. Me luulemme olevamme viisaampia kuin olemme, vaikka oikeasti olemme juuttuneet manipuloituneeseen todellisuuteen, joka lakkaa olemasta heti, kun lakkaamme ajattelemasta.

René Descartesin sanoin: Cogito, ergo sum. Ajattelen, siis olen. Entä, jos lakkaan ajattelemasta? Lakkaanko samalla olemasta?

Nukahtaessani minä luovun tietoisesta tietoisuudesta, enkä usein aamulla osaa sanoa yöstäni mitään. Näinkö unia? Liikuinko? Puhuinko? Tietoinen tietoisuuteni siis lakkaa olemasta. Entä minä? Lakkaanko minä olemasta? Jäänkö lepäämään johonkin kooman kaltaiseen tilaan, jossa olen rinnastettavissa huonekaluihini. Mitä minä silloin olen? En ole elossa, enkä kuollut. En vain hetkellisesti tiedosta itseäni.

Nuo hetket saavat minut heräämään paine sydämeni päällä, aavekädet viereltäni. Ne saavat minut työntämään peiton pois päältäni ja tunnustelemaan utuiselta tuntuvia etäisyyksiäni. Sen hetken verran, minä olen osa suurempaa kokonaisuutta. Tuntoaistini ei lopu ihoon, vaan on kymmenen senttiä ylempänä. Se on tunne, joka heijastuu jostakin syvältä, syvältä mielen perältä – tunne kosmisesta avaruudesta. Se tunne lakkaa kuitenkin olemasta heti, kun sitä ajattelee. Se päästää irti ja katoaa, unohtaen kertoa, näenkö sitä enää. Ja niin minä tulen jälleen uponneeksi oravanpyörään, jossa en tiedä mistään mitään.

Sitä todellisuutta sotkee varjo ajatuksen olemattomuudesta, tieto siitä, että huijaan itseäni päivittäin. Se ei ole ajatus, jota ajattelen, joten mikä se on? Kuka sen ajatuksen ajattelee? Kuka se on, joka ohjailee tätä maailmaa pelinappuloinaan? Kuka se on, joka tämän sairaan maailman luoden, luuli jotain voittaneensa? Kuka se oli, joka niin alas lankesi?

En tiedä. Eikä se kenties ole tarkoituskaan. Minulle riittää tällä hetkellä tieto siitä, että voin vielä elää jokseenkin itsenäistä elämään. Koetan parhaani mukaan unohtaa sen psykoottisen paranoian ihmisistä suurennuslasin alla, rinnakkaistodellisuudet ja kaiken irrationaalisen hypoteeseihin hukkuvan mielenmaiseman, joka pyörii katkeamattomana nauhana entä jos?  -kysymyksiä, mielessäni.

Koetan unohtaa myös sen, että emme koskaan tule saavuttamaan tulevaisuutta. Elämme kaiken aikaa menneisyyttämme, vaikka luulemme saavuttavamme tulevaisuutemme. Vaikka tekisimme kaikkemme ja enemmänkin, olemme aina kahdeksan sekuntia liian hitaita – kahdeksan sekunnin päässä tulevaisuudesta. Mitä enemmän yritämme, sitä suuremmalla todennäköisyydellä huomaamme seisovamme paikallamme, pystymättä enää ymmärtämään edes sitä lausetta, joka määrittää ihmisten ajatusten olemattomuuden:

Ei ole olemassa faktoja, vain eri tulkintoja.  Friedrich Nietzsche

20140721

Purkautumattoman lankakerän ensimmäisen murusen viimeinen pala



Viikonloppu kolmen metrin korkeudessa sijaitsevassa sähköttömässä, vedettömässä puumajassa sivistyksen toisella puolella, sai minut huomaamaan elämästäni erinäisiä seikkoja. Olen totaalisesti linnoittautunut siihen kuvaan, missä tarkat neliönmuotoiset talot lepäävät asfaltilla vuoratun kukkulan kuolleilla lehdillä. Olen hukuttautunut teollisuuden raskaisiin saasteisiin niin syvälle, että tekniikaton elämä tuntuu lähes tuskana aivojen jokaisessa sopukassa. Kuinka minä, joka ennen niin riemuiten juoksin metsään leikkimään, muutuin niin mitäänsanomattomaksi, apaattisen harmaaksi jäänteeksi jotain, joka joskus oli ihminen? Miten minä, joka ei koskaan pelännyt yrittää, yhtäkkiä muuttui lokeroiduksi stereotypiaksi naapurin hipsteristä, jonka koti on kuin menneiden aikojen muotilehden viimeisen aukeaman täytekuvasta?

Musta ja valkoinen, harmaa niiden välistä, ovat ne ainoat värit, joiden kyseenalaisuudella olen oman asuntoni vaatettanut. Olen tehnyt asunnostani maailman, joka näyttää minulta, olematta minä. Olen löytänyt elementtejä, joilla pystyn tukemaan omaa itseäni, rikkomatta kaavaa.

Kotini on teatraalisen mustavalkoinen kokonaisuus, jossa jokainen tavara on omalla kaoottisella paikallaan vain päivän viikossa. Viikon loput päivistä tavarani viettävät oman elämänsä parissa niillä paikoilla, joihin olen ne epähuomiossa pitkin viikkoa laskenut. Minun asunnolleni ei ole epätavanomaista, että silitysrauta löytyy tiskialtaasta, kynä jääkaapista tai vaatteet kylpyammeesta. Se on arkipäivän kaaosta, joka heijastuu omasta mielestäni näihin maisemiin, jossa jumitan miettien auringon nousujen ja laskujen merkityksiä. Tämän sisäisen kaaoksen kartta piirtyy pirstoutuneena näille tauluttomille seinille.

En ole mitenkään erityisen hieno ihminen. En ulkoisesti, enkä oikeastaan edes sisäisesti. Olen vain aivan tavallinen ihminen, varustettuna henkisellä snobeusasteikolla. Olen tavallinen työläinen, joka jokaisesta palkastaan euroja säästäen, koettaa mahdollisimman järkevästi sekä säästää että sijoittaa. Olen itse asiassa huono molemmissa. En osaa sijoittaa, tuskin edes säästää, mutta tuhlata minä osaan!

Tuhlaamisessakaan en ole mikään mestari. Ostan varoen, harkiten, mutta silti säästelemättä. Se, minkä tahdon, tulee myös olemaan minun. Ei ehkä sillä sekunnilla, kun sen näen, mutta myöhemmin. Sen verran minä säästää osaan, että myöhemmin, muuttuu realistiseksi käsitteeksi jostakin, joka on saavutettavissa.

Pitkäntähtäimen säästäminen ei kuitenkaan ole osoittautunut olevan minua varten. Raha, niin näkymätöntä kuin se kortin takana ollessaan onkin, on aivan yhtä hilpeää katoamaan kuin se konkreettinen lompakosta löytyvä paperimallinen rahakin. Se ei pysähdy hengähtämään lompakkoon eikä kirjekuoreen, vaan katoaa kuin puhallettuna… jonnekin.

Toisin kuin minä. Minä itse en ole menossa minnekään. Olen pudonnut ikuiseen aikasilmukkaan, jossa jokaiselle ikääni kysyvälle vastaan mielessäni: ”17”, vaikka kyseinen ikä onkin minua karkuun juossut jo useamman vuoden verran. Olen jo kertaalleen saavuttanut tuon maagisen iän, joka lähes täysi-ikäsyyttä mukaillen lupasi suuria, niitä koskaan antamatta.

Ehkä siksi, en koskaan ole kokenut sitä ikää saavuttaneeni.

En ole koskaan ollut se tavallinen nuori, joka koulun välitunneilla istuessaan keskustelee muiden kanssa alkoholinhuuruisista viikonlopuista ystävien seurassa. En ole koskaan ollut se nuori, joka olisi päivät valunut kaupungilla nostattaen omaa egoaan merkkivaatteilla ja meikkauksella. Sen sijaan, olen aina ollut se nuori, joka välitunnilla tuijottaa seinää sanomatta sanaakaan, miettien oman päänsä sisällä, kuinka tähän taas päädyttiinkään? Olen aina ollut se nuori, joka ei ole välittänyt päälleen laittamistaan vaatteista muuta kuin sen, että tuulihousut ne olla pitää. Ja t-paita.

Nyt päivien taittuessa hiljenevään iltaan auringon voiman vähetessä, minä kaipaan niitä hetkiä. Kaipaan sitä ihmistä, joka peiliin katsoessaan näki täydellisen ihmisen. Kaipaan sitä ihmistä, joka ei välittänyt muiden mielipiteistä. Kaipaan sitä ihmistä, jonka mieleen oli hyvä ja turvallista nukahtaa.

Nyt mieleni ovat vallanneet pelot hylätyksi tulemisesta, halveksunnasta, torjumisesta. Ne leikkelevät mielestäni murtuneita paloja, saaden minut painamaan katseeni ja välttelemään silmiin katsomista. Minulla on enää kaksi vaihetta katseessani: joko ilmeetön mitäänsanomattomuus tai avoin vihamielisyys. En enää katso ihmisiä avoimesti ja näe hyvyyttä. Katson nyt ihmisiä sulkeutuneena, nähden pahat aikeet ja kireyden. En enää näe aurinkoa, näen pilvet.

Ne pilvet on mieleni maalannut mustaksi kuin ukkosta odottavaksi. Ne varjostavat katsettani miettiväisyydellään ja tappavat hymyn joskus niin iloisista silmistäni. Niiden pilvien takaa, näkyy sellainen maailma, jossa asuu yksi ainoa totuus seinättömässä talossa:

Ihminen on eläimistä julmin, sillä hänellä on tietoisuus aiheuttamastaan kivusta.

Minä pelkään kipua, yhtä paljon kuin sitä rakastan.