Hiljaisuuslakko

Tänään se alkoi, hiljaisuuslakko. Tai oikeastaan se alkoi jo eilen. Sillä vaikka neljä vuotta sitten ystäväni lähdön jälkeen puoli tosissani päätin, että en enää ota toista takkia roikkumaan naulaan takkini viereen, enkä toisia kenkiä kenkieni rinnalle, otin silti.

Nyt eteisessä kesäkenkieni vieressä seisovat pitkävartiset saappaat ja takkini ja aikidovaatteideni välissä tekokarvalla reunustetun hupun omaava takki. Olohuoneen lipaston ylin laatikko ei enää sisällä pöytäliinakattausta eikä servettipinoja, vaan minulle sopimattomia vaatteita, jotka yksitellen ja monistellen päätyvät pyykkikoriini vaatteitteni seuraksi. Tiskialtaan reunallakaan ei enää ole hajanaisia kaakaohuolia yhdessä mukissa, vaan sen seurana on lasi, jossa maitohuurut koristavat lapsenviivaisia ihmiskuvia. Viikonloppuisin ei voi enää nousta viideltä ja laittaa musiikkia soimaan, koska olohuoneen hyyryläinen haluaa nukkua edes silloin. Musiikkia on kuunneltava pimeässä huoneessa kuulokkeilla, kunnes olohuone yskäisee luvan herätä (toisinaan kaksi peräkkäistä peiton kahahdusta kello kahdeksan aikaan saattaa riittää).

On myös keskusteltava, oltava perillä itsestään ja toisesta; pitää tietää milloin menee ja tulee, moneltako herää ja haluaa nukahtaa, onko syönyt vai tarvitseeko ruokaa, entä tehtävät ja konetarve, eväät, pyykit, lenkit, astiat, suihkuvuorot, salama-analyysit, televisiosarjat ja netflix.

Kuten huomata saattaa, ei hiljaisuuslakko siis todellakaan tarkoita sitä, että alkaisin olla puhumatta. Minulle, joka unissaankin, jos ei nyt ihan Eino Leinoa lausu, puhuu, on äänettömyys onnellisuuden vastakirous. Hiljaisuuslakko tarkoittaa minulle sitä, että ehkä televisiota ei enää tarvita äänenlähteenä ja juttukaveriksi, vaan sitä voi keskustella aidosti elävien ihmisten kanssa virtuaalinäpyttelyn sijaan, kuten H&P kanavan eräs mainos kuuluu. Hiljaisuuslakko antaa luvan puhua ääneen tuntematta itseään seinähulluksi tyhjille seinille puhumisesta.

Se onkin hyvin jännittävää, läsnäolo. Nyt jo useamman vuoden yksin eläneenä asetelma ikään kuin pyörähtää päälaelleen, kuten amerikkalaiset joulukuuset, ja sitä joutuu tarkkailijaksi omaan elämään. Joutuu miettimään omaa arkeaan ja arjen valintoja, sopeutumaan. Ottamaan vastaan toiselta tulevia impulsseja ja luopumaan kontrollista sen verran, että myös toisella on tilaa hengittää muuallakin kuin asunnon ulkopuolella. Sitä joutuu tiukan itsetarkastelun kohteeksi, yrittäessään löytää sitä tasapainoa, joka on ollut tarpeeton kuplamuovitodellisuudessa, jossa elämää on voinut kuvata sanoilla itse, aikido, koulu, työ ja uni.


Nyt siihen pitää lisätä sana hän (oh, ja niille, jotka asiasta tietämättömiä vielä ovat, mainittakoon, että hän ei ole lemmikkieläin, kasvi tai tuntematon kadulta, vaan veljeni tytär, joka villistä pohjoisesta saapui seesteisiin etelän pakokaasuihin saastuttamaan keuhkonsa kaupunkipölyllä).


Hänen kanssaan täytyy elää elämää, jossa on järkeä: Ei lauleskella kovinkaan montaa epävireistä iskelmää väärillä sanoilla aamusiivouksen aikaan, ei kömytä nukkumaan hiljaisuudessa silloin, kun aivot eivät enää jaksa turtua televisio-ohjelmista tai kirjoittamisesta, täytyy syödä lounas ja illallinen, eikä notkua dojolla turhan pitkään tai joka päivä...


Hän vie minut ulos. Vetää pois kaavasta, näyttää elämää. Opettaa näkemään arjessa piirteitä, joita ei yksin voi nähdä. Hänet saa mukaan paikkoihin, joihin ei yksin viitsi mennä - trampoliinipuistoon, seinäkiipeilemään, taidemuseoon... Hänen varjollaan on lupa tehdä kaupunkia tutuksi, sillä kyllähän se pitää näyttää, mitä elämä on näillä kaduilla, joissa voimaeläinkorteista tuttuja hahmoja voi nähdä vain jäniksen ja oravan verran.

Suurimpana villinä korttina näin ensialkuun on kuitenkin mietittävä, aionko seuraavan kahden kuukauden ajan aloittaa aamuni sanomalla "Huomenta", vai aionko vain kolistella keittämään aamupuuron virkaa tekevän kaakaon ja alkaa jutella päivän menoista, jos niitä on, vai annanko aamuhiljaisuuden tukkia korvakäytävät aina ensimmäisen paahtoleivän viimeiseen nielaisuun asti ennen puhetulvan aloittamista.

Tänä aamuna, nyt jo kolme tuntia sängyssä lojuneena, aion aloittaa päivän ilman huomenen toivottamista, sillä se meni jo. Nyt on nyt ja se on tänään; ensimmäinen päivä kahden kuukauden sosiaalistumisurakasta, jonka sääntöjä ei lue ohjekirjoissa eikä lehtiöissä, vaan jotka pitää luoda itse, yhteistyössä toisen kanssa.

Lopputuloksena kaksi laboratoriotakkeihini pukeutuvaa aamuvirkkua tai yksi.

Vasara

Jos talossani tahtoo käyttää liesituuletinta, tapahtuu se vasaran kanssa. Seinään tai kattoon ei sillä tarpeen ole reikää tuuletuksen takaamiseksi iskeä, vaan riittää hakapään käyttö käynnistysvivun vääntämiseen. Tonget olisivat ehkä kätevämmät ja uusi nappi käytännöllisempi, mutta tonkia en omista ja mitä sitä hyvää vaihtamaan, etenkään, kun pitäisi itse ottaa yhteyttä huoltomieheen ja korjausta pyytää. Parempi on vain vasaroida menemään.

Elämässäni vasarointia vaatisivat myös vuorokaudet, niiden tunnit ja aikasisältö. Kalenterissani on kyllä jäljellä päiviä, mutta lähes jokaisen niistä kohdalla lukee kiire. Lyhenevät päivät odottavat jo pidentyviä iltoja ja aivosotatantereeni koulun lupahakemuskaavakkeita vastaan hiipuu tähtipölyksi. Elämäni luo skorpionin nahkaansa, eikä minulla ole siihen mitään sanomista.

Vielä kolme viikkoa sitten kuvittelin, että vietän tämän vuoden viimeiset kuukaudet leikkien verellä automaatiolaboratoriossa, mutta toisin kävi. En sairastunut tai tullut raskaaksi, mutta sain tarjouksen, josta en halunnut kieltäytyä. Minua kysyttiin töihin, suoraan kotisohvalta. Vastasin tietenkin tulen mielelläni, mutta.

Se mutta leikki haudankaivajaa siitä ensimmäisestä hetkestä lähtien; piti selvittää, voiko harjoittelua siirtää, pääsenkö viimeiselle käymättömälle teoriakurssille, vaikka se oli jo alkanut, pystyykö kahta harjoittelua tekemään keväällä ja mitä vielä. Piti kyseenalaistaa koko henkilökohtainen opetussuunnitelma, taas. Vasaroida sitä toisenlaiseksi ja aloittaa jälleen toivominen.

Nyt viimeiset kaksi viikkoa tuo mutta on jo ollut kadoksissa. Tilalla ovat täysin uudet mutat ja jossit. Automaatiolaboratorion tekniset maisemat ovat vaihtuneet lystikkäiden naisten seuraan mikrobiologian yksikössä sekä teoreettiseen opiskeluun koulun harmonisissa luokissa. Alkuviikkoni tunnit ovatkin varattuna aamu kuudesta ilta yhdeksään kaivaten lähes täyttä suorituskapasiteettia. Loppuviikon osalta ei yli  12 tunnin ajatusmaratoneja sentään ole tarpeen vetää, vähän vähempikin riittää. Vasaroida voisinkin loppuviikolta tunteja alkuviikkoon tai ainakin ajatusta - saisi kiire väljemmän käsitteen ja urakeskeiset selkälihakset suoremman selkärangan.

Nikkarointitaitoni ovat kuitenkin olemattomat ja kellon siirtokyvyt sitäkin olemattomammat. Tunteja ei vuorokauteen saa syntymään lisää ainakaan ajan tehokkaalla käytöllä, eikä tekemättömyyskään niitä lisää luo, vaikka siltä välillä tuntuu. Ajan optinen illuusio huijaakin minua monesti uskomaan, että aika on suhteellinen käsite. Ei se kyllä taida olla; 24 tuntia on vuorokausi ja siinä kaikki.

Minua voisikin omalla tavallaan luonnehtia tällä hetkellä vasaraksi ja elämääni naulaksi - joskus sitä lyö huti kovaa ja korkealta niin, että oma peukalo jää väliin, kun taas toisinaan lyönti toistensa jälkeen osuu napakasti kohteeseensa. Tällä hetkellä lyönnit ovat osuneet maaliinsa jopa silmät sidottuina ja naula on uponnut hyvin edeten kohti varrettomuutta.

Tälläkin kertaa vertaukseni on kyllä varsin ontuva, sillä en osaa itsekään sitä sanoa, mitä se sitten muka tarkoittaa, kun naulasta varsi loppuu. Saavuttaako silloin jotain? Onko perillä? Löytääkö suuremman totuuden? Aikuistuuko? Menettääkö merkityksen tai löytääkö uuden?

Silti nakuttelen hiljakseltaan menemään kuin rikkinäinen kellonkoneisto. Ajattelen liikaa, sympatisoin asioita kivistä kantoihin ja männynkäpyihin asti, unohtamatta virtuaalista vertaistukirinkiäni, jossa jaan elämän viisauksia niitä tarvitseville ja kuuntelen niitä itse. Siinä puuhassa ei paljoa vasaraa tarvita, edes silloin, kun kysyy kaikki oikeat kysymykset täydellisen väärään aikaan. Silloin käyttöä on enemmänkin kukille ja suklaalle, eikä niitäkään tarvita, sillä jokainen meistä tietää, että vasaralla lyötyyn peukaloon on turha puhaltaa.

Arki ja puolitoista

Se aamu on kylmä. Syksyinen viima lyö kasvoille kovaa ja käsiäkin palelee hieman. Nenä alkaa punoittaa ensimmäisen viiden minuutin jälkeen ja kasvoilla leikkivät väreet hivelevät poskille punaisuutta, joka leviää korviin henkäyksen lailla. Tahtotilan tahaton raukeus tunkee kätensä taskuun, ei puhu eikä pukahda, mutta seurailee lehtimaratoneja ja pilvimyrskyjä aina hiljaisin silmin. Sadepisaroiden satutunti jää välistä, vaikka taivas on reikäisen harmaa ja suorastaan vaatii pisaroiden joukkoliikennettä alkavaksi.

Sen päivän puolentoista tunnin opiskeluviehätys on kalpeampi kuin aamu ja pakon sävyttämä. Sitä on raahautumassa rahisevin jaloin lähes toiselle puolelle kaupunkia vain velvollisuuden tunnosta, istuakseen tarjottuun tuoliin kuunnellen merkityksettömiä sanoja mukavista ja joustavista työyhteisöistä ja moniammatillisista tiimeistä, joissa ei ole luokkaeroja. Siellä sitä kätkee haukotukseen huokaukseen ja korvan taakse hiuksia siirtävän käden taakse yrittäen kirkastaa katsettaan kulmia kohottamalla.

Puolentoista tunnin pitkästymistalkoiden jälkeen siirtymävaiheen kautta julkisilla kauppaan mummovuoroon ihmettelemään joka toisessa mutkassa ja takasuorilla laukeavia ostoskärryansoja kestohymy kasvoillaan. Katse maahan painettuna sitä vain kipittää hyllyltä toiselle koettaen olla osumatta kärryihin ja korimummoihin suonmittaamisaskelluksellaan.

Siellä sitä mittailee hyllyjen etäisyyksiä ja arvioi tuotteita kulutusyhteiskunnan merkkipaalulla ja miettii, miksi omaa lempituotetta ei tänään hyllyssä olekaan, yrittäen löytää oman täydellisen pienen arjen luksuksensa vertaillen hintoja ja kovuuksia. Tilapäisessä mielenhäiriössä saattaa harkita ostavansa sen päivän korin sisällön erilaiseksi, mutta ei kuitenkaan uskalla poiketa kaavasta, vaan täyttää korin niin kuin aina ennekin: takalaitaan viikkomaidot, sitten leivänpäälliset, leipä, satunnaiset hedelmät ja salaatit päälle, ruokatarve niiden alle, jos sattuu tarttumaan matkaan (jos ei, pysyköön hyllyssä).

Kassalla kaikki kassiin ja reppuun samassa järjestyksessä, reppu selkään ja kassi pioneeriksi venyttämään, jos on. Tetris-unelmassa ei kassia ole, sillä kaikki mahtuvat reppuun vallan hyvin. Ja sen jälkeen ei enää niin rahisevat jalat ulkoiluttavat kotiin, jossa järjestys on sama kuin puolitoista vuotta sitten muuttaessa, lukuun ottamatta eilispäivän tiskejä, kuivunutta ruusua ovenkahvassa ja muutamaa uutta valokuvaa.

Repun sisältö omalle paikalleen ja sitten se alkaa – vahtiminen. Kello käy, mutta aika ei. On tunteja ja minuutteja, mutta tiskit eivät tiskaannu. Treenikassi pakkaantuu, suu mutustaa ruokaa vatsaan asti, kappale vaihtuu toiseksi liian monta kertaa (Yölinnusta Pasi Kaunistoon), jalat liikkuvat levottomasti, hampaat peseytyvät, viestejä lähtee ja aika sen kuin matelee, se vain m a t e l e e… Kunnes viimein se saavuttaa kohdan, jossa japanilaista tekoa oleva kelloni ilmoittaa ajanmääreeksi NYT; Vaatteet päälle, treenikassi selkään ja rennosti lompsien toisen elämän pariin.

Julkisilla keskustaan, keskustasta laidalle, kahdeksastakymmenestä lähes sataan porrasta yläkertaan, vaatteet vaihtoon ja dojolle. Samat kumarrukset kuin edellisenä päivänä – ovelta, tatamilta, tyhjälle, opettajalle, opettajalle, parille, opettajalle, parille… ja poistuessa käänteisesti. Puu-ukkona sätkynukkeilee mahtavassa marionettinäytelmässä unohtaen olevansa itse päähenkilö. On tekniikkasolmut aivoissa, kaksi väärää jalkaa, vapaa käsi, tarttumapeukalot ja liian monta suuntaa, joihin mennä, hikistä ylös ja alas menemistä, lyhyitä ja pitkiä ihmisiä, lukkoja, heittoja, hallintoja, lentoja, puhetta ja hiljaisuutta, analysointia ja liikettä.

Ja aika kuluu. Menee tunti, joskus kaksi ja kolmas, neljättäkin päälle. Sitä oppii ja taantuu vuoropuolin, ymmärtää vain pudotakseen kelkasta, kunnes poistuu jutteluiden, kumarrusten ja suihkun kautta kotiin, vain palatakseen takaisin noin viisi kertaa viikossa (ja kun harrastaminen ei riitä, sitä kirjoittaa tiedotteita, kouluttautuu ohjaajaksi, siivoaa dojoa ja vaihtaa kukille multia tappaen ne innokkuudellaan).

Ja kotona sitä kaatuu sänkyyn ja ajattelee, kuinka hullu tämä arki onkaan: Rutiineihin kätketty mielipuolisuus valintoja, jotka tekee joka päivä samalla tavalla. Ja kun ei tee, saa taputuksen olalle ja kysymyksen siitä, onko varmasti kunnossa.

Siinä on tiistaiaamun salama-analyysi, jolla ei ollut mitään väliä silloin, eikä sillä ole edelleenkään. Se oli, ja on, aika-avaruuden täyttöä sanahelinällä, mustetta suonissa ja aivoissa, satunnaisia todellisuuden kosketuksia liikennevalosafareiden torvikonserteissa. Se on salapoliisiton kuvaus arjestani, jossa koululaiskuuden massatappioissa ei muuta tekemistä ole kuin käydä dojolla niin paljon, että vieraat kysyvät, olenko siellä oikeasti aina ja junnut luulevat minun tekevän sitä työkseni. Se on reilu puolentoista sivun mittainen aivojen oksentama karvapallo, tervehdys täältä jostain.

Julkisen kulkuneuvon verran elämää

Olen viimeaikoina julkisilla kulkuvälineillä matkatessani alkanut kaivata turvavöitä. Linja-autojen korkeat selkänojat, ahtaat penkkivälit ja tiukkoja jarrutuksia tekevät kuskit huutavat tapaturma-alttiutta tietyömaamutkissa ja Mannerheimintien ruuhkahuipuissa, puhumattakaan Itäväylästä ja kehistä.

Vielä suuremmilta liikenneonnettomuuksilta välttyneenä, en sellaiseen tieten tahtoen joutua tahdo, joten pyöräily ja kävely ovat alkaneet tuntua potentiaalisilta liikennöintitavoilta.

En ole kuitenkaan järin tankkaavaa tyyppiä ja vajaa 20 kilometrin kävely päivittäin saattaisi viedä neljää leipää ja puuroa enemmän energiaa, etenkin niinä päivinä, jolloin matkaani rikastuttamassa on urheilukassillinen eri painoista päälle pantavaa ja muutama satunnainen muu -kategoriaan luokiteltava esine, ja edessä tunnin tai kolmen aikidourakka.

Siinä eivät paljon välipalabanaanit ja –smoothiet auta, kun energiavaje kuljettaa hitaasti, mutta varmasti kohti fyysistä loppuunpalamista. Saattaisi tuo kyllä minun tapauksessani henkinen kantti loppua ennen fyysistä, sillä toisinaan sille lähimmälle 1.3 kilometrin päässä olevalle bussipysäkillekin käveleminen tuntuu pakotetulta köydenvedolta ja ovelta hakeva palvelutaksi maan mainiolta keksinnöltä.

Harrastetason pyöräilynkään en ongelmaan ratkaisuksi saa taivutettua, sillä energiavajeen se sekin aiheuttaa jopa tehokkaammin kuin pohjattomilla kengillä kävely, sillä yleensä kolmivaihteinen pyöräni sisältää vain kaksi vaihetta: maitohapoille täysillä tai ei liikettä lain. Lisäksi pyöräilykulttuurin hulluus näillä seuduilla näkyy autoteillä polkevina pikakiitureina sekä virallisten pyöräteiden puuttumisena. Pyörällä jo kerran törmänneenä, ilmalentoa ottaneena ja siitä rytäkässä leukaani tikit saaneena, ei sanonta: pyörällä olisit jo perillä, aivan kamalasti lohduta.

Omalta osaltani pyöräilyn mielettömyyttä puoltaa myös pyöräni alimitoitus. Yläasteelle hankittu kaksipyöräinen ei sekään ihannemitoissaan ole, vaikka pituutta käyttäjään ei noista vuosista ole milliäkään lisää tullut. Asentovammat ovat kuitenkin pitkänmatkan pyöräilyssä sillä taatut, vaikkakin kardiovaskulaarista tehoa ei kieltäminen käy.

Pyöräilyn ja kävelyn sulkeminen pois liikennöintikuvioista jättää jälkeensä vain yksityisautoilun, moottoroidut kaksipyöräiset sekä muut ihmistä liike-energianaan käyttämättömät menijöt. Mahdottoman näistä vaihtoehdoista kuitenkin tekee niiden olemassa olemattomuus sekä tienkäytölliset seikat. Vaikka yksityisautoilu ratkaiseekin turvavyöongelman, tuo se mukanaan monta uutta ja vanhaa päänvaivaa: ajotaito, ruuhkahuiput, parkkitila ja toki yhä ne äkkijarrutukset, unohtamatta ilmansaasteita ja yleistä sivistymättömyyttä kanssa-autoilijoissa. Kaksipyöräiset taas näen teiden surmanloukkuina, joihin ajotaitoni ei moottoriurheilun saralta onneksi yllä. Hiljasen myötätunnon nekin saavat parkkitilan ja ruuhkan auvoisista hermopinteistä.

Julkisilla matkustamisen parhaita puolia onkin teiden sankarien aiheuttamalta mielipahalta ja suuttumukselta välttyminen. Toisen kyydissä ollessa sitä voi huoletta kirjoittaa tietärinöisiä tekstejä vihkoonsa jättäen liikenneraivon muille, yrittäen itse pysyä tuulihousuineen penkillä. Toisinaan jopa uneksuminen on mahdollista ja työ- sekä koulumatkakooma tuudittaa väsyneen istujan uneen vain havahduttaakseen hänet jarrutus- ja nukahdusosumilla milloin ikkunan, milloin selkänojan kanssa.

Jotta julkisilla liikkumisen kuva ei liian ruusuiselta kuitenkaan vaikuttaa alkaisi, on julkisen liikenteen huonoksi puoleksi vielä lausuttava niillä matkustavat ihmiset. Perisuomalaiseen tapaan yksilöistujana on bussissakin ihan mukavaa silloin, kun puolityhjää bussia kansoittaa ihmismäärä, jossa kaikille halukkaille on oma kahden istuttava paikkansa. Silloin saa rauhassa lyllyä, hyllyä ja kolista matkassa mukana ilman, että jonkun muun reisi osuu reiteen tai käsivarsi käsivarteen tai tuoksu nenään. Silloin ei haittaa, vaikka vähän nukahtaa tai nauraa itsekseen vitsille, jonka kuuli jo viikko sitten, mutta tajusi vasta nyt.

Vierustoverin kanssa se haittaa. Sitä ajattelee, että mitähän se ajattelee. Lukeekohan se minun viestit ja katsoo, mitä kirjoitan. Haistaakohan se, että aamusuihku jäi väliin, ja ei kai se vaan huomaa, että minä olen se, joka noita asioita miettii ja toisessa näkee ja löytää. Ja sitten sitä koettaa istua mahdollisimman pienenä, mutta ryhdikkäänä, olla hengittämättä liian kuuluvasti ja haistavasti, vaikka nenän syrjät vain vipattavat yrittäessään paikallistaa hajujen alkulähdettä.

Suurimmaksi osaksi julkisilla matkustaminen on kuitenkin tyhjä ja turhanpäiväinen seikkailu ihmisiin. Sitä näkee saman muurahaispesämäisen illuusion joka päivä ja miettii toisinaan ohimennen, kuka keksi tämän elämän ja soppakauhat sekä haaveilee kuntourasta, mutta astuu silti bussiin tai metroon huolimatta äkkijarrutukista, ruuhkista, kanssamatkustajista tai tietärinöistä tietäessään olevansa vain matkalla, hetken aikaa liikkeellä ja sitten taas perillä.

Lopunperin se kai on ihan siedettävää. Kaikki ne köhisevät, tuhisevat, raapivat, kahisevat, tuoksuvat, haisevat, puhuvat, hiljaiset, tehokkaat ja tehottomat ihmiset aamu- ja iltapäiväruuhkissa ovat kuin pikakelaus elämän eri piirteisiin. Silloin ympärillään näkee lukuisia elämiä, joista mikä tahansa voisi olla se oma, jos jokin asia vain olisi jossakin vaiheessa mennyt toisin tai jollaiseen voi parhaillaan olla tietämättään matkalla.

Ehkä sitä pitäisikin suhtautua elämään kuin julkisilla kulkuvälineillä matkustamiseen: Ensinnäkin, se tulee jos on tullakseen ja silloin kuin tulee, eikä seuraavalle pysäkille käveleminen matkaa nopeuta tai siitä erityisemmin viihdyttävämpääkään tee. Välillä sitä saa, välillä joutuu istumaan yksin. Välillä vieressä on joku, jolle haastella, välillä joku, jota tuskin huomaat, joku jota et voi olla huomaamatta. Toisekseen, välillä sitä kallistutaan mutkissa ja jarrutetaan suorilla, turvavöillä tai ilman. Tulee punaisia ja vihreitä valoja, keltaisiakin. Välillä pysähdytään, mutta lopulta matka kuitenkin jatkuu. Kunnes bensa loppuu, jokin osa pettää, hajoaa lopullisesti ja menijö on lukuisten huoltopäiväkirjamerkintöjen jälkeen unohdettavaksi leimattu elementti.

Ehkä elämä todellakin on kuin linja-auto ihmisineen: täynnä mahdollisuuksia ja erilaisia kohtaloita, joista kuitenkaan ei mieleiseensä valita voi. Voi vain poistua yhdestä ja nousta seuraavaan tai olla nousematta. Voi jatkaa tutulla linjalla tai etsiä toisen, kokeilla ja katsoa, minne päätyy, kun vain ottaa aikaa ja antaa itselleen luvan hengittää tätä hetkeä, kaikkia niitä käsillä olevia elämiä. Ja toivottaa ihmiset tervetulleeksi oman elämänsä linja-autokyytiin, jossa ei ole turvavöitä, eikä reklamaatiomahdollisuutta.

Sillä ei elämälle voi reklamaatiota kirjoittaa.

Ruoste

Minun mustekynäni kuulakärki on ruostunut kirjoittamisen puutteesta. Se köhii ja sylkee epämääräisiä musteläiskiä kirjainten alkuihin ja loppuihin sotkien entisestään kaoottista tekstityyliäni. Kesken jääneet tekstit ja runot kertovat sielutonta tarinaansa leväten kylmenneinä jälkinä olemattomassa pöytälaatikossani. Olen tuhrinut niitä kirjekuorien taustapapereihin, vihkoihin, autioihin Word-pohjiin ja mainoksiin, kiusannut niillä veljeäni haastaen sopertelemaan omia vastaaviaan sekä jättänyt hautumaan mieleeni. Olen saanut aikaan eriasteisia hiljaisuuksia, joilla jokaisella on minun kasvoni, mutta ei nimeäni.

Näitä hiljaisuuksia ovat olleet rakentamassa kesäpäivien uuvuttava tekemättömyys, raukea laiskuus ja menneet päivät, joiden betoninharmaat melankoliakylvyt ovat tuudittaneet minua mietteiden laakeille ulapoille, joissa ajatuksen hinta on puolentoista jaardin mittaisen kirjoitelman pituinen filosofiamyrsky siitä, kuinka mustavalkoinen ajattelu on olettamisen perussynti. Niissä hitaissa leikatun nurmen ja vihreän tuoksuisissa matkamuistoissa asuu kiiltokuvamaisia harhakuvitelmia omasta kyvykkyydestäni filosofina. Niitä ajatuspolkuja seuratessani olen huomannut itseni muuttuneen:

Minusta on tullut sarkastinen tosikko.

Tai toiset ehkä sanoisivat minun aikuistuneen, ottaneen viimeinkin sen kuuluisan sädekehän pääni päältä ja ripustaneen sen naulaan alkaen nähdä, että elämä on juurikin sitä ruusuilla tanssimista - kaunista, mutta silloin tällöin satuttavaa. Tämä uusi vakavuus on saanut minut löytämään arkea runtelevan huumorin, jossa lahjomattomat elämän sankarit ovat suola ja sokeri rantakalliolla nautittavassa kinuskileivoksessa ja toisinaan se penisilliiniviljelmä aamuisen leivän päällä.

Tämä uusi tosikkomaailma näyttäytyy minulle keskinkertaisen suorituskyvyn laukkaratana, jossa kohtalainen tyytyväisyys saavutetaan elintasoleirien satama-altaissa kylpemällä: se on neljä seinää ja katto valokuituverkolla ja virastotyöajalla maustettuna. Todellista lisäarvoa näihin vesileikkeihin tuovat parisuhde ja perhe-elämä, joiden stereotyyppiset kuvaelmat saavat ihoni kutisemaan. Tavoiteltavissa oleva elämä on minulle kuin sen yksikätisen merimiehen olemattoman käden tavoittelua - turhaa.

Se käsi on minut jo jättänyt.

En tahdo työtä, jonka suurin painoarvo on sanalla elättää. Työtä, jota varten noustaan aamulla ja jota tehdään palkkapäiviä ja lomia odotellen. Työtä, jossa raha palkitsee. Tahdon työn, joka itsessään palkitsee, jonka tekeminen palkitsee. En tahdo tyytyä keskinkertaisuuteen, johon jää jumiin yhtä lahjakkaasti kuin kolmannen asteen yhtälön ratkaisemiseenkin. Tahdon jotain muuta. Jotain sellaista, missä valokuituverkko ei ole kuin sen egyptiläisen laitakaupungin lautasantennit - merkki siitä, että pärjää.

En tahdo parisuhdetta kynttiläillallisilla ja kuutamokävelyillä. Enkä henkistä armahdusta niiltä, joiden mielestä käsi, joka käteen näissä tilanteissa kuuluu, on eriä sukupuolta. En tahdo kuiskaten annettuja lupauksia, enkä huokauksiin laantuneita iltapäivän teehetkiä töistä palatessa.

Se on jonkun muun elämä.

Minun elämäni. Minun elämässäni Hakaniemen kauppahallin edustalla vahditaan tuntemattomien pyöriä, puhutaan dojolla läpi päivän polttavat ja kylmenneet, kierretään kotiin rantojen kautta, puhutaan huonoa englantia ohikulkijoille sekä samaan suuntaan menijöille ja haikaillaan menetetyn rakkauden perään. Minun elämässäni kuljetaan sinne minne elämä pysähdellen vie ja pyydetään väliin kaasua, väliin jarrua ja unohdetaan hiljentää mutkissa, mutta ei koskaan risteyksissä. Minun elämässäni järki ja tunne ovat asumuserossa toisistaan ja henkiseltä sairaslomaltaan palaava sopusuhtaisuus on jo unohtanut niiden riidan syyn.

Minun elämäni suurin ruoste ei suinkaan siis asu kirjailijan kynässäni, vaan kenkieni pohjissa ja ohjaustangossa - olettamisen perisynnissä, mustavalkoisessa ajattelussa.

Hyväksyn, suvaitsen, ymmärrän. Tahdon, uskon, haluan. Lupaan, vannon, varmistan.  Muistan, unohdan, antaudun ja taistelen. Ja siinä samassa taputan käsiäni elämän suurelle performanssitaiteelle kirjoittaen siitä lukuisia sarkastisia sanoja halukkaille luettavaksi.

Minun elämäni ruoste. Se on juuri se, joka pitää minut liikkeessä. Saa näkemään meret ja metsät, luo ajatuksiin sävyt ja kuljettaa ne kirjekuorien taustapapereihin, vihkoihin, autioihin Word pohjiin, mainoksiin ja keskusteluihin. Raudan se pilaa, mutta minusta se tekee vahvan.

Muutama kappale tosi ystävyydestä

Olen kyllästynyt ihmissuhdestatuksiin, etenkin siihen surullisen kuuluisaan mainintaan tosi ystävistä. Olen kyllästynyt lukemaan ja kuulemaan lauseita elämästä, jossa tyttöystävät, poikaystävät, naisystävät, miesystävät, ihan vaan kaverit, tuttavat, puolitutut, läheiset, toverit ja mitä näitä nyt on, lasketaan kuuluvaksi eriäviin porukoihin, joissa kaikissa on omat velvollisuutensa, vastuunsa ja vaateensa. Olen kyllästynyt maailmaan, jossa ihmissuhdestatuksesi määrittelee sen, miten sinun tulisi toimia ja reagoida missäkin tilanteessa.

Ennen kaikkea olen kyllästynyt lukemaan ja kuulemaan sen tuskallisen lauseen: ”Menetin paljon läheisiä ihmisiä lähipiiristä, niitäkin, joita olin luullut ystäviksi, kun… mutta selvisi ainakin, ketkä ovat tosi ystäviä!” lukuisia variaatioita. Olen kyllästynyt siihen, kuinka asioiden ilmituomisen ja -tulemisen nähdään olevan yhteydessä ihmisten sijaintiin sosiaalisissa ympyröissä. Yhä useampi kokee ihmisten hylkäävän heidät, kun he kertovat jotain itsestään ja elämästään, oli se sitten ”kaapista ulos tuleminen”, mielenterveyshäiriöstä kertominen tai ihan mitä tahansa yksilötasolla vaikuttavaa. Yhä useampi pelkää sanoa asioita ääneen, koska odottaa tulevansa hylätyksi, jätetyksi, halveksutuksi ja paheksutuksi. Yhä useampi unohtaa, että sanomalla asioita ääneen, ei yksilö itse muutu, vaan ympäristön oletukset muuttuvat.

Olen itse ollut aina siitä onnellisessa asemassa, että elämääni ei ole näitä tilanteita juurikaan mahtunut. Minut on aina hyväksytty sellaisena kuin olen. En tiedä, onko kyse siitä, että varautuneena ihmisenä olen osannut valita ympärilleni ihmisiä, jotka ovat kuin minä – hyväksyviä. Vai onko kyse siitä, että en ole koskaan pyrkinyt tekemään asioista numeroa, vaan olen elänyt elämääni kuin jokainen piirre minussa olisi itsestäänselvyys ja arvostettu sellaisenaan, minua rikastavana. Ehkä kyse on siitä, että en ole koskaan yrittänytkään mahtua mihinkään muottiin, vaan olen elänyt elämääni vahvasti sen mukaan, mitä koen olevani. En ole piilotellut, enkä salaillut, vaikkakin olen jättänyt useita asioita sanomatta. Mutta ne ovat niitä asioita, joiden sanomisella ei ole merkitystä, joiden sanomisen arvo ei ole selittävä, eikä täydentävä. Niiden sanominen ei rikastuta minua, eikä muita.

Sanoisin kuitenkin, että tuossa kivuliaassa tosi ystäviä koskevassa lauseessa, puhuu joka kerta järkytys, kipu ja pelko yksin jäämisestä, mutta ennen kaikkea katkeruus. Näiden tunteiden valtameri saa yksilön kuitenkin kompensoimaan itseään korostamalla jäljelle jääneiden merkitystä nimeten heitä tosi ystäviksi, vaikka kyse on siitä, että he vastaavat sillä hetkellä parhaiten juuri siihen tarpeeseen, jota kokee. He ovat niitä ihmisiä, jotka sattuvat sillä hetkellä ajattelemaan, tuntemaan ja kokemaan samalla tavalla tai edes ymmärtämään.

Näissä tilanteissa ihmiset kuitenkin usein unohtavat oman roolinsa ja osuutensa. On helppoa olla katkera heitä kohtaan, jotka eivät osallistu talkoo porukalla järjestettävään talon maalaukseen tai ota sinua avosylin vastaan sinun ilmoittaessasi kumppanisi olevan samaa sukupuolta kanssasi. On helppoa syyttää heitä hylkäämisestä, jättämisestä ja halveksunnasta, ja unohtaa, missä itse seisoo.

Muistatko koskaan kysyneesi näissä tienhaaroissa itseltäsi, lähtivätkö he vapaaehtoisesti, vai koska ajoit heidät pois. Pakenivatko he sanojasi, vai sitä mitä sinusta oli pelossasi tullut. Toitko itse asian esille niin, että tarjosit pakotien, johon heidät lopulta itse ajoit. Kuka oli lopulta se, joka lähti – sinä vaiko hän. Sinä, joka ehkä pyysit apua tai oletit hyväksyntää, sitä heti saamatta. Olitko se lopulta kuitenkin sinä itse, joka käänsi selkänsä ja lähti. Kysyitkö koskaan jälkeenpäin, onko välillänne enää ymmärrystä.

Sillä joskus pienikin ymmärrys riittää. Henkisen kädenojennuksen ei tarvitse olla suuri. Toisinaan pienikin nytkähdys riittää kertomaan, että on tahtoa yrittää, halua tarttua siihen hetkeen, jossa kaikki ne menneiden aikojen lähdöt ja palaamatta jäämiset voidaan viivata yli. Toisinaan pieni ymmärryksen tuike riittää.

Ärsyyntynyttä ja suivaantunutta kirjoitustani tosi ystävistä voisi helposti pitää tekopyhänä sanaleikkinä, minun väittäessä kolmannessa kappaleessa, etten näihin tilanteisiin päätynyt ole. Mutta puolustuksekseni minun on sanottava, että valitettavasti tiedän mistä puhun. Minun tarinani eivät koskaan ole päättyneet hylkäykseen, vaikka tätä mahdollisuutta olen ihmisille tarjonnut monenlaisissa vaatteissa. Minun tarinani ovat aina päättyneet kädenojennukseen, jossa asiat on taputeltu tarpeeksi sileiksi jatkaa.

Jotta asia ei kuitenkaan jäisi kiukkuiseksi avautumiseksi siitä, kuinka maailma on epäoikeudenmukainen ihmisten luokitellessa toisiaan ahtaisiin lokeroihin, kerron hieman omasta kohtaamisestani kyseisen tosi ystäviä koskevan lauseen kanssa. En aloita alusta, sillä sitä tarinaa ei kukaan jaksaisi lukea, eikä tarkoituksenani ole kirjoittaa elämänkertaani, vaan hahmottaa nähtäville se, kuinka elämää voi ajatella ja elää monella tavalla.

Olen itse luonteeltani vetäytyvä ja tasaisen tien ajaja. Pidän siitä, että asiat ovat järjestyksessä ja tunnemerellä on tasaista ja tyyntä. Pidän ymmärryksestä, siitä, että maailmaa ei sotketa suurilla tunteilla. Rehellisesti sanottuna minä pelkään tunteita, niiden tuomia vaihtoehtoja. Tästä johtuen voisinkin sosiaalisissa suhteissa nimittää itseäni melkoiseksi giljotiiniksi ja siiliksi. Pohdin elämää ja tunteita usein laajemmasta näkökulmasta, jossa etiikka, oikeudentunto ja velvollisuudet sotkutuvat usein yhdeksi suureksi kudelmaksi, jossa on liian monta päätä ja häntää, joihin tarttua ja joita nykiä. Ja kun tunnemertani vavisuttaa pienikään tielle osunut töyssy tai mutka, on valmiina kaaos.

Kun tunnemittarini värähtää, ihan sama mihin suuntaan, on luontainen reaktioni paeta. Pakenemisen mahdollistan sanaisella sapelillani, alkaen lausua tarkkoja totuuksia itsestäni ja valaistuneita arvauksia tunnemittarin väräyttäjää kohtaan. Käperryn itseeni ja vetoan siihen puoleen itsessäni, jossa on pelkkiä särmiä ja kulmia, jotka kovin mielellään näkevät giljotiinin terän kipeän välähdyksen ajatellen, että kerran se kirpaisee, ja miksi pidentää kärsimystä, kun voi lopettaa sen tässä ja nyt. Avaan pakotien toiselle tehden itsestäni juuri sen ihmisen, joka en koskaan halunnut olla. Teen itsestäni oman itseni negaation, yrittäen saada toisen näkemään, että tällainen minä olen, ota tai jätä. Työnnän häntä kohti sitä ratkaisua, jossa hän lopulta sanoo, että ehkä on parempi, ettei enää pidetä yhteyttä. Tahdon tehdä heille selväksi, että tämä on se hetki, jolloin takavasemmalle poistuminen on sallittua, enkä minä huuda perään – ainakaan ääneen tai heidän kuullen.

Kyse on todellakin siitä, millä tavalla asiaansa ilmaisee, millaisia tulkintoja toisille mahdollistaa. Giljotiinini ja sapelini heiluessa, voisin helposti langeta tosi ystävä -ansaan. Voisin sanoa lähteneiden olleen niitä, jotka eivät minusta tarpeeksi piitanneet, niitä, jotka eivät ymmärtäneet. Vaikka se on väärin, ehdottomasti. Kyse ei ole siitä, että he lähtivät, minä ajoin heidät pois. Viitotin heille tien, enkä antanut mahdollisuutta poistua siltä tieltä, koska olin liian peloissani, liian kauhuissani kiintymykseni määrästä.

Minun onnekseni ihmiset ympärilläni tuntevat minut kuitenkin niin hyvin, ettei sapelini enää heitä giljotiiniin aja, eikä giljotiinini täten heiltä päitä pudottele. Sitä totuutta se ei kuitenkaan poista, että nämä tilanteet sattuvat jokaiseen osapuoleen. Olenkin yrittänyt oppia olemaan pakenematta. Jääminen on nykyään minulle sallittua.  Olen ymmärtänyt, että loukkaamalla toisia, loukkaan ainoastaan itseäni. Kääntämällä heille selkäni, käännän selkäni vain omalle itselleni.

Kyse on siitä, että tosi ystävä -ansa kätkee taaksensa ylpeyden. Tarjoilemalla totuuksia itsestään yleisölle, sitä altistaa itsensä molemmin puoliselle ymmärtämättömyydelle. Sitä huomaa, että on itse toisella puolella omaa lausettaan, eikä voi hyväksyä toisen ajattelevan asiasta toisin. Ei voi hyväksyä sitä, että toinen ajattelee ja tuntee eri tavalla. Ei osaa ymmärtää.

Ymmärryksestä muodostuu tällöin helposti väärinymmärrys. Siksi sanottaneenkin, että ymmärrys ei ole sanoja, se on tekoja.  Ymmärrys itsessään ei vaadi asian ymmärtämistä ja kokemista samalla tavalla, se vaatii halua hyväksyä eri näkökulmia. Ymmärryksessä on kyse myös siitä, että tiedostaa toisen ajatusten ja tunteiden eriäväisyyden ja hyväksyy sen osana kokonaisuutta. Ymmärrys on kunnioitusta yhtälailla kuin kiitollisuuttakin. Se on kunnioitusta toista ihmistä ja hänen elämäänsä kohtaan. Se on kiitollisuutta siitä, että on olemassa eri näkökulmia, joilla omaa maailmaansa rikastuttaa.

Omasta elämästäni oivallinen esimerkki tästä on eräs puhelinkeskustelu vanhimman veljeni kanssa, jossa hän ilmaisi hyväksyntänsä ja ymmärryksensä sanoen: ”En voi väittää, että ymmärtäisin kaikkia tekemiäsi valintoja, etkä varmaan sinäkään ymmärrä minun, ja jos voisin valita puolestasi, tekisin eri tavalla.” Toisistamme poikkeavista elämäntilanteista, -tavoista ja -filosofioista huolimatta, välillämme oli, ja on yhä, ymmärrystä. Kyseisen keskustelun jälkeen meistä kumpikin olisi voinut sulkea puhelimensa ja lakata pitämästä yhteyttä todeten, että selvisipä ainakin, ketkä ovat todellisia ystäviä. Mutta me emme tehneet niin, ei meidän tarvinnut. Meillä molemmilla oli ymmärrys, kunnioitus ja kiitollisuus – tasapaino omassa itsessämme. Meillä oli tahto ja halu ymmärtää, nähdä maailma toisen silmin.

Myönnetään, kipukynnykset ovat toisinaan korkeita ja on selvää, että toisinaan ihmiset tulevat lähteäkseen. Heihin kiintyy omalla tavallaan, mutta sitten se jokin ei vain toimi. Ei ole tarpeeksi yhteistä tai on liikaa yhteistä. Nämä ihmiset ovat elämässämme läpikulkumatkalla. He tuovat jotain ja ottavat matkaan jotain, kiittävät sanoitta mennessään. He opettavat meille elämää, niin kuin me heille. Heidän sanaton ystävyytensä säilyy, vaikka he itse lähtevätkin. He tuntuvat lämpönä viilenevissä syysilloissa, jos vain antaa.

Riidatta lähteneiden lisäksi on tietysti vielä jäljellä se kipein tosi ystävä -ansan luokka. Siihen kuuluvat riidoissa eronneet. Ne ihmiset, joiden kanssa jokin erimielisyys tuntuu liian suurelta elää. Niin suurelta, että on parempi olla olematta kuin olla. He ovat niitä ihmisiä, jotka lähtevät ovet paukkuen ja päästävät tuulen sisään. Osa heistä palaa joskus, osa ei ikinä. Mutta silloinkin, itseltään tulisi kysyä, kuka minä olen?

Olenko minä se ihminen, joka antaa tuulla sisään.

Olenko minä se ihminen, joka sulkee oven ja lukitsee sen perässään.

Olenko minä se ihminen, joka sulkee oven varovasti kutsuen takaisin sisään.

Mutta näitäkin tärkeämpänä kysymyksenä on kysyä itseltään:

Osaanko minä antaa mahdollisuuden, pyytää ja antaa anteeksi sekä itselle että toiselle?

Onko minusta pääsemään yli omasta ylpeydestäni?

Löytyykö minusta ymmärrystä, kunnioitusta ja kiitollisuutta?

Sillä ehkä se ihminen, joka sinun mielestäsi lähti, ei koskaan lähtenytkään, vaan jäi, mutta et sitä huomannut, koska olit jo jatkanut matkaa. Ehkä hän ei koskaan ehtinyt matkaasi. Ehkä sinä olit se, joka käänsi selkänsä ja käveli pois odottamatta vastausta. Ehkä sinä olit se, joka suljit toisen ulkopuolelle niillä sanoilla, joilla ei oikeasti edes ollut merkitystä.

Ystävyys, kumppanuus, kaveruus, toveruus… Ne kaikki ovat yhteispeliä. Yleistyksiä, nimityksiä jollekin sellaiselle, joka antaa merkityksen. Sen ei pitäisi olla taakka, eikä velvollisuus, vaan mahdollisuus. Ei syy katkeruuteen, eikä tekosyy päästää irti. Sen pitäisi olla syy katsoa taaksepäin ja avata sylinsä ja silmänsä sekä korvansa toiselle ihmiselle.

Siksi, älä tee sitä enää. Älä sano, että tosiystävät jäävät. Sillä myös tosiystävät voivat lähteä, eikä se tee heistä yhtään sen huonompia ystäviä kuin heistä, jotka jäivät. Näissä tilanteissa, älä anna katkeruudelle valtaa, vaan katso oman sielusi peiliin ja näe kahdet kasvosi. Vaali hyviä muistoja, sillä se tekee sinusta tosi ystävän, ei katkeruus.

Arvosanaharmistuksesta ja itsekritiikistä

Kärsin eilen tappion, todella karvaan sellaisen. Sain tentistä arvosanaksi 3. Kyllä harmitti. Enemmän harmitti kuitenkin ne kaksi täyttä ja kolmas vajaa piste, jotka erottivat minut arvosanasta 4. Ensimmäinen reaktioni oli kritisoida opettajan arvostelutapaa, koska mikä muukaan nyt olisi voinut vialla olla. Syy oli kuitenkin yksin minun: Olin tehnyt tentissä muutaman kohtalokkaan virheen, jättänyt asioita sanomatta, muistanut väärin ja ollut totaalisen tietämätön. Tästä jo toisesta samanlaisesta pistetappiosta varsin suivaantuneena päätin sitten ilmoittaa itseni uusintakokeeseen korotusmielessä. Aiempaa tappiotani en revanssiin ajanut, sillä ajattelin silloin tyytyä kokemaani epäoikeudenmukaisuuteen. Nyt kuitenkin aion kesäkuussa mennä tasaamaan tilejäni tenttimateriaalin, paperin ja sisälukutaidon kanssa.

Karvaan tappion nieleminen ei todellakaan tällä kertaa onnistunut, toisin kuin biokemian kohdalla. Nyt pettymyksen kokemusta jatkoivat vihan ja turhautumisen kokemukset, jotka pysäyttivät minut hetkeksi paikalleni miettimään, mitä olen tekemässä. Kaikki se tunnepaljous sisälläni pyysi minua polkemaan jalkaa ja valuttamaan muutamia kyyneleitä kokemani vääryyden edessä. Sen sijaan, että olisin tehnyt niin, kysyin itseltäni, mistä oikein on kyse, miksi yksi numero merkitsee niin paljon?

Selitystä sain hakea kauempaa kuin pelkistä numeroista ja kolmen pisteen symboliikasta. Lopulta paikansin kiukkuni alkujuuret ristiriitaan oman itsensä kokemisesta hyväksi. Kuten olen jo useampaan otteeseen todennut, en ole tenttiin lukevaa tyyppiä. Tenttiinlukumetodini on lähinnä ’istu luennolla ja pala’. Selvitän tentin toisensa jälkeen kuulomuistin ja pohdinnan avulla.  Ja tämän vuoksi tyhmät virheet ärsyttävät, tuntuvat loukkauksilta omaa itseä ja älykkyyttä kohtaan. Tämä kolmen pisteen tappio sai minut kuitenkin sanomaan itselleni, että lukemalla ja keskittymällä olisin saanut kokoon kaikki ne tarvittavat pisteet. Ja vaikka tiedän sen olevan valhe, se on hyvin helppo uskoa. Juuri tuo väite sai minut tuntemaan oloni riittämättömäksi, sillä en minä tahdo olla keskitasoa. Tahdon olla hyvä tai huono, rehellisesti. Tahdon olla jotain, mitä ei voi ohittaa olan tai kulmien kohotuksella. Tahdon olla se positiivisesti painotettu just, en negatiivinen.

Koko eilisen päivän koetin itselleni muiden suosiollisella avustuksella sanoa, että ei sillä ole väliä. Numeroilla nimittäin. Koetin myös vakuuttaa itseni siitä, että sietäisi olla iloinen kyseisestä arvosanasta ja keskitason koulumenestyksestä, sillä tiedän ihmisiä, joiden osalta edes koko kurssin mittainen luku- ja käsittelyprosessi ei takaa heille läpipääsyä. Heihin verrattuna tilanteeni on varsin ihanteellinen: varsinaisesti sen enempiä panostamatta ja lukematta tenteistä läpi keskitasoisesti, lähes hyvin. Pettymyksestä yli pääseminen on kuitenkin todella vaikeaa, silloin kun pettyy itseensä, sillä itsekritiikki on vaikea asia.

Omalla kohdallani itsekritiikki toimii sekä arkea ohjaavana että hallitsevana tekijänä. Se on osa jokaista hetkeä, määrittäen minua ja toimintaani ollen osa luonnettani, jota olen useasti kuullut määritettävän kolmella sanalla: kontrollifriikki, kilpailunhaluinen ja perfektionisti. Se pakottaa muiden luonteenpiirteiden kanssa minua eteenpäin, antamaan kaikkeni ja vielä vähän enemmänkin. Mutta samalla se riisuu aseista sanoen, että taistelu on turhaa siinä vaiheessa, kun tappio tai voitto on jo selvillä. Lisäksi itsekritiikkini ottaa toisinaan sekä kontrollifriikkeyden, kilpailunhalun että perfektionismin kasvot ja kertoo, kuinka ulkopuolinen maailma näkee sen kaiken toisin, ja kuinka minunkin pitäisi.

Näissä tilanteissa koetan aina muistuttaa itseäni siitä, että yksilön kokemukset ovat kaikki subjektiivisia eli täysin riippuvaisia yksilöstä itsestään ja hänen aiemmista kokemuksistaan. Ja vaikka pyrinkin usein tiedostamattani tarkastelemaan itseäni ja tunteitani objektiivisesti ja itseni ulkopuolelta, pyrkimys objektiivisuuteen on virhe ja sen löytäminen täyttä utopiaa. Kun ongelma on yksilössä itsessään, hänen maailmankuvassaan ja tavassaan tulkita maailmaa, ei siitä voi muodostaa kaavaa, eikä siihen voi löytää ratkaisua ajattelemalla jonkun toisen aivoilla, kokemalla jonkun toisen tuntein.

Teen sitä silti. Lisäksi käännän ajatuksia ja syyllisyyttä pois itsestäni. On helpompaa syyttää virheistä ja heikkouksista muita tai edes olosuhteita kuin sanoa reilusti: Minä se olin. Minä en pystynyt siihen. Mokasin. Totuus kun tuntuu aina olevan se, että ulkopuolelta tilannetta tulkitessaan, sitä pyrkii olemaan elämän shakkipelissä askeleen edellä ja näkemään tulevat, oletettavat tapahtumat ja reagoimaan myös niihin.

Näin kävi juurikin tenttini arvosanan kanssa. Olin varsin tyytyväinen arvosanaan kolme, ennen kuin sain tietää, kuinka pienestä oli parempi arvosana kiinni. Ainoa asia, jonka tuolloin kykenin näkemään, oli arvosanojen 3 ja 4 merkitysero. Vaikka kyseessä oli muutaman pisteen ero 3:sta 4:seen, sai se mielessäni huomattavasti suuremmat mittasuhteet. Arvosana 3 kertoi mielestäni näkijälle sen, että aiheen osaa kohtalaisesti, pärjäten. Kun taas arvosana 4 kertoi mielestäni näkijälle sen, että asian hallinnan taso on hyvä ja asiasta tiedostetaan myös suurempi ja soveltuvampi kokonaisuus. Muodostamassani visiossa arvosana 4 oli vakuuttavampi kuin arvosana 3. Perustin kiukkuni, turhautumiseni ja vihani tähän illuusioon. Perustin sen siihen hetkeen, jossa joku kolme pistettä vajaata nelosta kolmosena katsoen toteaa minun olevan ihan ok, vaikka itse koen olevani hyvä. Rakensin vihani ja turhautumiseni sille kalliolle, jolla en ole vielä edes käynyt.

Siksi jouduinkin kysymään itseltäni jälleen uuden kysymyksen: Välitänkö oikeasti siitä, millaisia numeroita päättötodistukseni kantaa vai siitä, mitä olen oppinut? Tiedän kysymättäkin olevani oppimiskeskeinen. Arvosanat ovat tähän päivään mennessä olleet minulle vain numeroita, joilla teoriatiedon hallintaa mitataan objektiivisesta näkökulmasta. Ja tuohon väitteeseen perustin osittain myös turhautumiseni.

En lukisi itseäni kuuluvaksi arvostettujen kirjaviisaiden joukkoon, vaan olen enemmänkin käytännönläheinen pohtija, jonka maailmassa raja-aitoina ovat vain oman tietämättömyyden ja tiedon kasvot. Toisinaan tieto asioiden laidasta estää minua etenemästä, toisinaan tietämättömyys. Tämän vuoksi reaalilukuihin perustuva kokonaislukuarviointi tuntui itsestäni mitä suurimmalta väärinymmärrykseltä. Koin tentin kysyvän minulta lähinnä sitä, kuinka monta tietoon perustuvaa verbin sisältävää lausetta kykenen muodostamaan meille syötetyistä teoriatiedoista. Koin, ettei minua itseäni kuunnella, vaan ainoa merkitys oli sillä, miten joku muu on maailman nähnyt makaavan ja millaiseksi sen määritellyt. Olisin toivonut, että minulla olisi ollut väliä, minun ajatuksillani olisi ollut arvoa. Mutta omaksi harmikseni, on arvioinnin linja koulussamme se, että tentistä saatu arvosana määrittelee kurssiarvosanan huolimatta kaikesta siitä, kuinka hyvin tai huonosti olet käytännönosuudesta suoriutunut. Tämän vuoksi on otettava uusinta ottelu hematologian tentin kanssa. Minä pystyn siihen, pystyn saamaan ne kolme puuttuvaa pistettä ja enemmänkin.

Jouduin myös toteamaan itselleni, että koko asetelmassa oli kuitenkin lopunperin kyse ainoastaan onnellisuuden tavoittelusta. Tilanteessa itsekritiikki seisoi onnellisuuteni esteenä. Muistin kyllä, kuinka onnellinen olin tentistä poistuttuani, sillä koin sen menneen hyvin. Murskaava kolmen pisteen tappio arvosanakorrelaatiossa vei kuitenkin minulta onneni. En osannut olla iloinen saamistani 38 pisteestä, sillä itsekritiikkini sanoi, että olisin pystynyt parempaan, mikäli olisin vain yrittänyt.

Yrittänyt. Kuka sanoi, että en yrittänyt? Minä tein parhaani siinä hetkessä. Kirjoitin ylös kaikki oppimani faktaksi väitetyt asiat ja poistuin tentistä täysin tyytyväisenä. Sillä hetkellä se riitti, itsekritiikki oli hiljaa, vaikkakin kuiski taustalla, että olisit voinut yrittää vastata viimeiseen esseeseen yhden lauseen sijasta vaikka kaksi. Mutta kuinka vastata kahdella lauseella, kun mieli on autuaan tyhjä mistään ajatuksista?

Tyhjyydestä on vaikea kirjoittaa lauseita silloin, kun niiden pitää merkitä jotain. Tyhjyydestä on helppoa kirjoittaa niitä lauseita, joista muodostuu hiirenkorvilla olevia runokirjoja pöytälaatikkoon, mutta faktoiksi niistä ei ole. Ellei faktoilla sitten tilapäisesti tarkoiteta sitä, miten minä maailmaa näen, koen ja tulkitsen.

Yksi asia on kuitenkin tämänkin tenttikiukun jälkeen selvä. On tärkeää muistaa, että onnea on tarttua hetkeen ja nähdä kaikki se hyvyys ja kauneus, mikä on ympärillä. Onnea on ymmärtää, että epätäydellisyyden jatkumo on täydellisyyttä, ja että sitä kelpaa tällaisena tenttinumeroistaan huolimatta. Onnea on tarttua itsekritiikkiin ja sanoa sille: mene pois. Mene vaan.

Sillä itsekritiikki on maailman parhaita valehtelijoita.

Ja se, mitä minä yritän itsekritiikilleni tehdä, on minun oma utopiani. Yritän tehdä siitä sitä varjokuvaa, joka tanssii tuulessa kuin kynttilänliekki, on läsnä, kun sitä tarvitaan, mutta menee pois, kun on aika. Koetan tehdä siitä voimavaraa, joka kulkee onnellisuuden jalanjäljissä taputtaen lohduttavasti olalle niinäkin hetkinä, kun tenttiarvosana jää kolmen pisteen päähän paremmasta.