Hymyjen muistomerkillä minä näin kuolleen kiitollisuuden

Aamut ovat nykyään niitä hetkiä, jolloin kellon kumartaessa puoli kuuden varhaisempaa puolta, utuiset silmäni tahtovat jo raottua uuteen päivään, mieli tuntuu väsyneeltä, keho ahtaalta ja rajoittavalta. Silti kiedon peiton ympäriltäni ja lasken jalat viileään lattianpintaan ja kerään hymyn tyhjiltä seiniltä, joissa pöytäliina ja käpertynyt juliste japanilaisesta elokuvasta. Puuteriusva silmissä kävelen kylpyhuoneeseen, jossa lopulta herään arkeen. Mieli on edelleen ahdas, mutta peilistä heijastuu pieni hymy, taustavire, joka on tullut tyhjän bussi-ilmeettömyyden taakse.

Olen vaihtanut kertakäyttöelämän elämään, jota tahdon elää. Olen pakottanut itseni ryhdistäytymään ja antanut itselleni luvan elää – tarttua tilaisuuteen. Vaikka hetkellisesti tunsinkin purjehtivani tuuliajoilla vailla määränpäätä, tavoitetta, tähtäintä, olen sen nyt löytänyt ja asettanut. Se on pieni sana isolla sisällöllä ja sillä on kliseinen lopputuntuma: onnellisuus, onni.

Olen päättänyt elämän olevan liian lyhyt onnettomana olemiseen ja murehtimiseen. Olen jo nähnyt ne kasvot. Olen nähnyt ne tuulet, jotka jäätävinä pureutuvat niihin poskiin, joilla puna on häpeää, kipeää tuskaa menneisyydestä ja tulevaisuudesta.  Olen kuullut niiden korppikotkien huudon, jotka kiertelevät murentuneen elämän ympärillä nauttien siitä paatuneesta alakulosta, joka itseään toteuttavana ennusteena mädännyttää onnen kukat ennen kuin ne ehtivät nousta edes alulle. Olen haistanut kaiken sen kireyden, joka stressin säteillä valettuna jämähtää sydämen päälle, pakottaen sen tiputtamaan rytmistään lyöntejä kaupassa, kirjastossa, töissä, koulussa, kotona. Olen aistinut kaiken sen kylmyyden ja kerran ilolla sen vastaan ottanut.

Olen kerran ollut se ihminen, huomasin sen eilen löytäessäni itseni tilanteesta, jossa kiitollisuuden osoittaminen oli ainoa asia, jota minulta vaadittiin, eikä minulla ollut siihen kuin yhden sanan verran tekoa, joka ei tuntunut edes riittävän – ja joka sekin, oli pitkän ja vaikean henkisen kamppailun takana saada sanottua. Olen kai pitänyt liikaa asioita itsestäänselvyytenä. Luottanut liikaa siihen, että aina käy niin kuin käy.

Vaikka viimeiset vuodet olenkin elänyt onnellisten tähtien alla peläten tähteni sammuvan, en ole todellakaan hyväksynyt totuutta. Ei se ole taivaankappaleiden ansiota, miten kukakin elämäänsä elää. Minä olen tehnyt hyviä ratkaisuja, oikeita ratkaisuja, kenties jopa vääriä ratkaisuja, mutta ne ovat yhtäkaikki tuoneet minut tähän hetkeen. Ne ovat antaneet minun mielelleni siivet.

Silti en osannut kuin epäröiden sanoa hataran kuusikirjaimisen sanan entiselle työkaverilleni hänen kertoessaan puhuneensa myös minun puolestani paikkoihin, jotka ovat olleet yhteydessä häneen työn jatkuvuuden merkeissä. Pitkien pohdintojen jälkeen sain sanottua hänelle sen: Kiitos, että olet puhunut myös minun puolestani.

Olin kiitollinen, mutta en niin kiitollinen, että olisin tahtonut ilmaista spontaaneja ylitsevuotavia tunteita. Olin kiitollinen, mutta minulla ei ollut mitään keinoa kertoa sitä. Pelkkä kiitos tuntuu edelleen hyvinkin lattealta, lounaan tarjoaminen yliampuvalta, halaus vaikealta.

Sanoin kiitos ilmeettömin kasvoin, vakavin sanoin ja tarkoitin sitä. Silti en voinut olla huomaamatta, kuinka vaikeaa se minulle oli – kiitollisuus.

Kysyin itseltäni illalla nukkumaan mennessäni, onko vika minussa? Olenko pitänyt liian kauan kaikkea itsestäänselvyytenä, unohtaen kiitollisuuden? Olenko antanut itseni valua todellisuuteen, jossa kiitos on kirosana? Olenko kadonnut siihen maisemaan, jossa kiitos on ainoastaan kassahenkilökunnan ja minun välistä kommunikaatiota, jolla kerrotaan toisen tehneen työnsä niin kuin pitää?

Tein diagnoosin, että olen törmännyt tähän ilmiöön myös muualla, myös muissa ihmisissä. Nykyajan ihmisen on vaikeaa olla kiitollinen, vaikeaa olla onnellinen, vaikeaa olla muuta kuin täydellinen. Nykyisin ihmiset tuntuvat ajattelevan, ettei elämässä pärjää ilman kylmyyttä ja kyynisyyttä. Mutta pärjääkö täällä? Pärjääkö näillä kaduilla ilman epäilystä pahasta? Katoaako näille kaduille, jos hetken aikaa pysähtyy tuntemaan onnellisuutta ja kiitollisuutta? Loppuuko maailma nurkan taakse, jos sinne kerrankin kävelee heittäytyen hetkeen, koettamatta nähdä sen graniittisen kulman peittämää maisemaa? Katoammeko me, jos kerrankin olemme katkeran sävyisen vihan sijaan onnellisia ja tyytyväisiä?

Emme me katoa, emme ole menossa minnekään. Eivät ne tunteet meitä tapa, vaan se tunteettomuus, ilmeettömyys kaikkien niiden tunteiden pinnalla. Tukahdetut tunteemme painavat meitä päivä päivältä alemmaksi, saaden meidät kiemurtelemaan omassa ahdingossamme piilossa toistemme silmiltä. Päivä toisensa jälkeen sen naamion riisuminen on vaikeampaa. Ilta illalta on raskaampaa laskea se naamio pöydälle ja nukahtaa rentoutuneena. Aamu aamulta on helpompaa nostaa se naamio kasvoille. Päivä päivältä sen naamion pitäminen on keveämpää, vaikka se ei saisi olla. Sen pitäisi olla vaikeaa. Sen pitäisi olla työlästä – sitä ei pitäisi olla.

Meistä ei pitäisi tuntua missään vaiheessa, että meidän tulee aamulla herätä omana itsenämme, mutta pukeutua toisen vaatteisiin, toisen elämään. Meidän ei tulisi joutua pukemaan vaatteidemme lisäksi päällemme myös identiteettiämme. Meidän ei tulisi joutua jokaisena päivänä miettimään, millainen on ilmeeni tänään, mitä tunteita voin tänään ilmaista. Meidän ei pitäisi taistella ollaksemme ilmeettömiä. Mitä me sillä voitamme? Mitä me voitamme kumartuessamme hymyjen muistomerkille?

Emme mitään. Eilen, kumartuessani oman hymyni muistomerkille minä huomasin ainoastaan kiitollisuuden kuolleen ja makaavan hymyni vieressä siellä lakonisella pellolla, jossa siisteissä riveissä makasivat kaikki ne muutkin tunteet: rauha, uskallus, rohkeus…

Kuten Vesterinen yhtyeineen laulaa laulussaan Intiaani: ”Mä löysin paikan kultaisen, sinne tietä ei oo.”

Tällä hetkellä minä olen siellä, sulassa sovussa tunteitteni kanssa, valmiina ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se tulee. Olen viitoittamattomalla tiellä katsomassa menneisyyteni kuvakehystä. Olen haudannut tyynen, mitäänsanomattoman ilmeettömyyden siihen hautaan, josta hymyni kaivoin. Olen puhaltanut rikki sen hauraan naamion, jossa halveksunta asuu.

Ja tänään. En purrut itseäni kertaakaan poskeen, vaan annoin itseni hymyillä.

Järjestelmän syntipukit

Kahta asiaa en vaihtaisi: pöytähopeiden kiillotusta ja uunipeltien pesua.

Näihin arkisiin tehtäviin kiteytyy muutama minun rakastama ihmeellinen vertauskuvallinen totuus elämästä. Se on kuin aasi, joka lentää, sillaton mielleyhtymä kolmesta kulmasta katsottuna.

Tässä maailmassa kaikki on pelkkää pintaa; kiiltävää julkisivua, jonka läpi on niin kamalan vaikea nähdä, sillä ainoa, mikä edessä lepää, on oman itsensä ja ympäristönsä heijastumaa. Lukemattomat tahot kiillottavat tuota pintaa omalla toiminnallaan, piilottaen ruostetahrojen alut – korruption*. Niin monet pienet kädet pyyhkivät tuota pintaa sanoillaan, kätkien todellisuutta valheellisen harhan taakse. Koska kukaan ei koskaan tahdo nähdä sitä likaista uunipeltiä, johon rasva- ja sokeritahrat ovat palaneet kiinni mustaksi hiiltyneeksi massaksi tahmaa, joka ei lähde liottamalla, ei hakkaamalla, ei ravistamalla. Harvempi tahtoo ojentaa kätensä ja tarttua toimeen, puhdistaa sen, mikä on puhdistettavissa. Helpompaa on vain tunkea se pelti pinon alimmaksi ja jatkaa hopeiden kiillottamista.

Minä pidän käsieni likaamisesta. Minusta on miellyttävää takertua pikkuseikkoihin ja viilata pilkkua. Pidän asioiden vääntämisestä solmuun ja auki. Pidän vehkeilystä, juonittelusta, maastoutumisesta.

Kunhan ne eivät suuntaudu minua itseäni vastaan.

Eniten pidän kuitenkin suoraviivaisuudesta – aluista ja lopuista. Tapahtumaketjuista, jotka eivät kysele vaihtoehtoja eivätkä mahdollisuuksia, vaan päätyvät suoraan johtopäätöksen kautta lopputilanteeseen. Kuten kolesteroliarvot, jotka antavat vaihtoehtoja, mutta päätyvät aina samaan lopputulokseen: sitä joko on liikaa tai sitä ei ole liikaa. Yksinkertaisuus on kaunista.

Tämä yksinkertaisuus näkyy ihmisten tavassa ajatella maailmaa. Avoimin silmin kuljemme pitkin katuja, mutta pidämme mielemme suljettuna – näemme vain sen, mitä tahdomme nähdä. Näemme hopean ja kullan, mutta emme hiiliä. Näemme menestyksen ja onnen, mutta kieltäydymme näkemästä surua ja tuskaa, menetystä. Näemme reunat omalle elämällemme, mutta emme yhtään pidemmälle.

Juuri sen takia, Suomi löytyy Transparency Internationalin korruptioindeksilistan sijalta kolme. Me näemme itsemme oman ympyrämme keskellä, mutta emme näe kauemmaksi. Emme näe veroparatiiseja emmekä Hyvä veli -järjestöjä, vaikka tiedämme niiden olevan siellä. Keskitymme liiaksi oman Suomineitomme hyvinvointiin nähdäksemme näitä piileviä mutaatioita hyvinvointiyhteiskunnassamme.

Huomioon on otettava, että en toki ole poliitikko, ekonomi, korruptiotutkija, enkä minkään valtakunnan syyttäjä, saatikka sitten sovittaja, joten en valtion virkamiesten näkemystä asiaan käy puhuman, vaan puhun ainoastaan omista näkemyksistäni – oman katseeni suunnasta, kuten aina.

Meidän tavallisten ihmisten kädenpuristuksien ollessa lämmintä läheisyyttä, ystävyyttä, käydään maailmalla jatkuvaa sotaa kultaisten kädenpuristusten kanssa. Näiden kultaisten kädenpuristusten kautta kulkee sekä laillista yhteistä hyvää tavoittelevaa korruptiota että laitonta henkilökohtaista hyvää tavoittelevaa korruptiota. Siellä, missä me näemme hyvyyttä, hienosti hoidettuja asioita, tapahtuu useimmiten myös paljon muuta. Siellä haudotaan varjeltuja salaisuuksia hopealusikoiden takana, puristetaan kättä lämpimän oloisesti, kuljettaen maksullisia palveluita sen kauniin pinnan takana.

Miksi meidän yhteiskuntamme sitten on tällainen? Miksi me voitelemme suksia, joiden liike on vanhuuttaan jo pysähtynyt? Miksi me rasvaamme laakereita, jotka pyörivät heikosti väsymyksestä? Miksi me elämme yli varallisuutemme? Mihin ne nollat ja ykköset yhtäkkiä kaikki ovat kadonneet?

Söikö ne bittiavaruus? Katosivatko ne korruption aikaansaamaan mustaan aukkoon? Pyörähtivätkö ne jossakin vaiheessa väärin päin? Miten kansantalouden romahtamisesta tuli yhtäkkiä kansalaisten syy?

Miten kaikki on yhtäkkiä meidän syytämme?

Me emme ole niitä ihmisiä, jotka istuvat jakamassa hopeisia, kultaisia ja ties minkä värisiä kädenpuristuksia ympäri maailmaa. Me olemme niitä ihmisiä, jotka koettavat parhaansa mukaan elää elämäänsä ja saada varansa riittämään arkeen.

Me oman arkemme sankarit, olemme vajonneet yhdeksi tahraksi siihen pinon alimpana olevaan ruostuvaan peltiin. Meistä on tullut yhteiskunnalle taakka, joka omaa ymmärtämättömyyttään estää yhteiskuntaa toimimasta syöttämällä kapuloita rattaisiin. Sillä meidän viisautemme sotii kaikkea meidän näkökulmastamme avaruudellisissa sfääreissä kulkevia hallituksen ja talouspoliitikkojen polkuja vastaan: me säästämme silloin, kun on tiukkaa. Me säästämme silloinkin, kun rahasta ei ole puutetta. Me säästämme, koska me pelkäämme huonompaa huomista.

Onko se huonompi huominen tulossa? Onko sykleittäin kulkeva lama jo kohta uudelleen oven takana? Onko tulevaan varautuminen tyhmyyttä? Onko menneisyyteen katsominen viisautta, jos muistaa myös katsoa tulevaan?

Onko olemassa tyhmiä ihmisiä?

Uskon, että ei ole. On vain olemassa tyhmiä tekoja, ratkaisuja, jotka muuttavat kaiken. On olemassa positiivisia ja negatiivisia suuntia. Ja tällä hetkellä me olemme menossa negatiiviseen suuntaan, niin henkisesti kuin rahallisestikin, sillä me olemme jo haudanneet liian monta peltiä, kiillottaneet liian monta hopeaa, voidaksemme enää laskea sitä kaikkea käsistämme.

Me olemme päätyneet tilanteeseen, jossa meistä on tahtomattamme tullut tämän mausoleumin syntipukkeja.

*Vuoden 2014 aikana tehdyn tutkimuksen mukaan, Suomi oli kolmannella sijalla Transparency Internationalin korruptioindeksissä. Suomen pistemäärä oli 89 pistettä sadasta, osoittaen ettei Suomen korruption vastainen toiminta ole vielä riittävää.