Teekuppiarki

Aamun ensimmäinen tee juodaan aina kirkkaana ja maustamattomana, ilman hunajaa ja teenlehtiä. Nielaistaan alas unesta rohtuneiden huulten välistä ja kuvitellaan, kuinka aurinko nousee sateen takaa, vaikka tummat pilvet ovat levänneet maiseman yllä jo viimeiset kolme viikkoa. Katsotaan, kuinka usva lepää maiseman yllä ja villiviinit punertavat talojen seinustalla syksyn airueina, vaikka kesä yhä yrittää hengittää tukahdetuilla keuhkoillaan ilmaa, joka seisoo meidänkin keuhkoputkissa.

Toinen kuppi teetä juodaan aina pilalle haudutettuna vihreän ja rooboiksen eri sävyillä. Niellään alas ja toivotaan, että olisi jossakin muualla. Sellaisessa paikassa, jossa tee haudutetaan oikein ja ajatukset saavat lepattaa syystuulessa kuin ne puista jo irronneet lehdet, joita ei vielä pitäisi olla, mutta jotka pyörteilevät pölyisillä kaduilla tuulen juostessa autioissa kaupungissa, joka ei koskaan nuku. Hengitetään koneiston palkeina ja pyöritetään sitä omaa hoijakkaa, joka on sekin pysähtynyt jo vuosia sitten, kun kotikylä jäi taakse ja sanakin unohtui merkityksen myötä.

Vasta kolmas kuppi juodaan täydellisenä. Upotaan ruohoon ja kesään, raikkaaseen kuulauteen, jossa kuuluvat menneiden aikakausien hitaat rytmit. Unohdetaan, ettei aurinko ole noussut aikoihin ja että sydänkin on pysähtynyt hiljaisuudesta, unohtanut melkein, kuinka lyödä silloin, kun ei tarvitse juosta - pakoon itseä tai elämää. Unohdetaan, että koskaan oltiinkaan muuta kuin osa hetkeä, hengittämässä ilmaa keuhkoihin asti ilman, että se takertuu keuhkorakkuloihin kipeinä muistoina lauseista, joita sanottiin liikaa ja ei lainkaan.

Pysähdytään miettimään mitä oli, mitä jäi ja missä nyt ollaan - mitä kuvaa katsotaan ja mistä kulmasta. Tarkennetaan katsetta, jotta nähtäisiin paremmin kaikki ne yön aikana muodostuneet tummat pilvet ja niiden hopeareunukset, jotka puhaltavat meihin vauhtia silloinkin, kun omat jalkamme eivät enää jaksaisi ponnistella eteenpäin tässä tivolissa, joka seuraa perässä minne ikinä kulkeekin. Pysähdytään näkemään, kuinka monta kiitosta käveli ohitsemme, kun olimme liian kiireisiä väittämään, ettei kukaan työstä kiitä, kun ei kissakaan kiitoksella elä. Pysähdytään katsomaan omia jälkiämme ja kysymään itseltämme, annoinko minä itse tänään armoa tai kiitosta, itselle tai muille.

Yritetään ymmärtää, että toisinaan ne kiitokset ovat piilossa keskellä arkea, pienissä teoissa ja asioissa, hetkissä, joissa oma mielentila estää niitä huomaamasta. Pysähdytään muistamaan niitä kiitoksia, jotka asuvat oksennukseen hautautuneissa tekohampaissa, hymyssä joka välähtää arjen keskellä, kädessä, joka pitää kiinni kädestä ja sydämestä, korvissa, jotka kuuntelevat ja suussa joka puhuu niitäkin asioita, joita emme aina osaa kysyä, mutta jotka ovat meille yhtä tärkeitä kuin kertojalle.

 

Neljäs kuppi juodaan hiljaisuudessa maistellen päivän pölyjä. Niellään alas sillä maulla, joka päivästä on jälkeen jäänyt. Toivotaan sen maistuvan hyvältä, oli se sitten liian laimeaa tai vahvaa, pilalle haudutettua tai kesken jäänyttä. Suunnitellaan seuraavaa kupillista, seuraavaa aamua ja päivää, sitä mitä tapahtuu, kun tee jää väliin tai on väärän makuista. Pohditaan pohjamutia ja lammen taustoja, vaikkei oikeasti edes muisteta, montako kertaa teki mieli väärissä kohtaa irvistää, montako hymyillä. Katsellaan, kun se pilvien takana yhä piilossa oleva aurinko laskee, vaikkei mitään nähdäkään, kun ollaan jo matkalla kohti talvea, toppavaatteita ja lyhyitä unia lämpimän peiton alla. Hymyillään silti, kun tiedetään, että talven jälkeen on kevät ja taas uusi kesä.

 

Vaikka mikä vika talvessakaan olisi. Tee maistuu aina paremmalta syksyn sateiden aikaan, talvella vielä mehukkaammalta. Lämmittää, kun sormet viilenevät pakkasaalloista ja sydäntä kylmää ne mustat toppahousut, jotka pitäisi laittaa jalkaan, vaikkei tahtoisi, mutta ilmankaan ei tarkene. Maistuu paremmalta, kun sytyttää kynttilät ja antaa itselleen oikeuden olla, pysähtyä hetkeen ja nauttia siitä tunteesta, kun on edes hetken oman itsensä herra. Se ihminen, joka sanoo - tämä on minun todellisuuteni, minun hetkeni, minun täydellisyyteni.

 

Sillä toisinaan täydellisyyteen ei vaadita kuin kuppi hyvää teetä ja hiljaisuus.

 

Ja niiden kuppien ja hiljaisuuksien varaan minun teekuppiarkeni rakentuu. Se arki, joka vie minut joka päivä uudelle matkalle, uuteen seikkailuun tutkimaan maailmaa ja ajatuksia. Ja se on kaunis maailma, jos sen antaa olla. Ja kun muistaa, että on itse se ihminen, joka päättää tyhjän ja täyden väliltä silloinkin, kun lasi on puolillaan.

Lähdön askeleet ovat keveät

Lähdön hetkellä sitä harvemmin huomaa, kuinka paljon elämä painaa. Ei muista tulevia eilisiä eikä menneitä huomisia, tuntee vain lähdön ohuesti koskettavien sormien hyväilyn, joka kertoo hiljaisin siivin, että elämä jatkuu, vaikka tie ei jatkuisikaan. Silloin sitä muistaa vain rakkauden, pelon tuon rakkauden menettämisestä. Tunteen siitä, kuinka jotain itseä suurempaa on aivan käsien ulottuvilla ja kuinka se jokin on lipumassa hiljaa pois. Astumassa sumuiseen lauttaan, viemässä menneen ja tulevan mukanaan omaan taivaaseen. Sinne, mihin meillä muilla ei ole pääsyä – ei tänään, eikä huomenna, ei ehkä ikinä, mutta jossa on hyvä olla. Paikkaan, jossa yksikään huoli ei enää olkapäitä paina, sillä ei rakkauden sylissä ole aikaa murheelle.

Tänään minun ja usean meistä olkapäillä painaa useampi huoli, vaikka rakkaus sitä keventää yrittääkin. Rakkaudesta ei kuitenkaan ole taistelemaan kunniavieraan kanssa, sillä rakkauskin kumartaa sen edessä. Ilman rakkautta, ei olisi suurta surua. Ilman rakkautta, me emme tuntisi menetyksen aaltoilua, emmekä kuulisi lähdön muuten niin äänettömiä askelia. Ilman rakkautta me emme olisi mitään. Ja siksi me olemmekin nyt kasvokkain suuren onnen ja suuren surun kanssa, sen todellisuuden, jossa on liikaa vaihtoehtoja, mutta vain yksi lopputulema: Meidän rakkautemme oli – on – niin vahvaa, niin suurta, että lähdön hetkellä me pystymme suremaan, sillä onnekkaina olemme saaneet jakaa yhteistä, arvokasta elämää.

Tämä jaettu elämä on kuitenkin kaiken aikaa vain pelkkä lainaa, ohikiitäviä hetkiä, joihin tarttua, maailmojen matkoja, joita taittaa yhdessä ja erikseen, ja joissa jakaa hyvät ja huonot hetket niiden ihmisten kanssa, joiden katseen alla on aina kaunis, aina rakastettu. Tämä elämä on seitin ohut kudelma yllätyksellisyyttä, jossa ei koskaan voi tietää, millasta huomista se tarjoaa. Voimme vain katsoa ja nauttia kudelman muodostumisesta ja tuoda siihen lisää värejä ilon ja onnen kautta, paikata sitä rakkaudella ja läheisyydellä, tarjota muille omia kuteitamme neuletta jatkaamaan.

Toisinaan käy kuitenkin niin, että jokin kudelanka katkeaa tai loppuu yllättäen. Sillon elämän kudelangat menevät hetkellisesti perusteellisesti solmuun. Solmun avaaminen vie toisinaan tunteja, toisinaan päiviä jopa kuukausia tai vuosia. Toisinaan sitä ei edes tiedä, mistä aloittaa sen solmun purkamista. Helpion keino on tietysti yrittää ymmärtää, mistä se solmu muodostuu. Mikä kudelanka on nyt poissa ja miten se meihin oikeastaan vaikuttaa. Solmun ytimen ymmärtämisen kautta meidän on mahdollista ymmärtää, kuinka kuteen saa taas toimimaan oikein ja millä tavalla me pystymme sen katkenneen langan päättelemään oikein meidän sydämimme maisemakudokseen.

Omalla kohdallani viimeisimmän kudelmien solmun aiheutti äkillinen kudelmien katkeaminen. Terävästi leikatut langat singahtelivat kiinniolevien kudelmien joukkoon kietoutuen menneeseen ja tulevaan niin tiukasti, että en enää itsekään kyennyt ymmärtämään, mistä mikäkin lanka alkaa ja mihin se loppuu – missä välissä hymy vaihtui kyyneliin, kun menneestä tuli tulevaisuus, jota ei enää ole. Missä vaiheessa kynnykselle ei enää jäänyt niitä yhtiä kengänjälkiä, jotka aina iloisesti askelsivat. Missä vaiheessa rakkaus pysähtyi, ennen kuin aloitti taas vyörymisen hallitsemattomina purkauksina.

Aikataulullisesti se kaikki tapahtui lauantaina, jolloin perheeltäni vietiin täysin yllättäen pois jotain hyvin tärkeää ja isoa. Elämässämme vahvasti vaikuttanut ihminen avasi viimeisen sivun elämänkirjastaan ja luki lukunsa loppuun. Vain viidessä minuutissa isä oli poissa. Valtavan hieno mies oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen, niiden porttien taakse, jonne kukaan ei vielä ole nähnyt.

Viidessä minuutissa me jäimme lakkaamattomaan hiljaisuuteen, jossa sydämemme jysähtelivät rintakehissä jyrkästä epäuskosta. Viidessä minuutissa kudelmamme olivat solmussa, ja me jäljelle jääneet hengitimme sisäämme tuulia, joissa kirsikankukkien terälehdet lentelivät hänen muistonsa merkiksi. Katselimme äänettömiä valokuvia ja muistelimme sitä aikaa, kun yhdessä purjehdimme elämän tuulissa tunnustellen ja aistien elämää. Kävimme päämme sisällä läpi muistoja ja kuuntelimme, kuinka vanhat viisaudet hehkuivat koivujen hiirenkorvissa ja kesäisissä grillin tuoksuissa, vaikka emme ymmärtäneet hetkeen edes omaa nimeämme.

Siinä me seisoimme, ja seisomme kai yhä, katsomassa sitä autioituvaa maisemaa sydän hukassa kaiken surun keskellä. Ymmärrys ei ole vielä saavuttanut meitä. Kaiken aikaa tuntuu lähinnä kuin jokin verho olisi laskeentunut todellisuuden eteen. Peittänyt alleen kaiken sen rakkaan ja pyhän, jonka nimeen joka aamu vannottiin. Tuntuu kuin maailma olisi nyrjähtänyt uomistaan, heiluisi malttamattomana ja odottaisi sitä kuuluisaa viimeistä niittiä – golfmailaa, joka pyyhkäisisi pallon liikenteeseen. Sen pallon, joka me olemme. Pallon, joka on niin täynnä tuskaa ja surua, että yksikin pieni kosketus voi sen sirpaleiksi säräyttää.

Ja silti sen kaiken alla me olemme käsittämättömän kiitollisia. Olemme kiitollisia siitä, että saimme kokea kaikki ne hetket, jotka ovat tehneet meistä meidät. Saimme kuulla ne sanat, jotka rohkaisivat ja kannustivat, veivät meitä eteenpäin silloinkin, kun omat jalkamme eivät enää kantaa jaksaneet. Olemme kiitollisia siitä, että niinäkin päivinä, kun sadepilvien hopeareunukset puuttuivat meidän silmistämme, hän antoi ne meille. Olemme kiitollisia kaikesta siitä, jolla hän opetti meitä elämään täydellä sydämellämme, rakastamaan täydestä sydämestä ja uskomaan, että kaikesta huolimatta elämä voittaa.

Sillä sitä hän meille oli – unelmien peili, tavoite mitä kohden pyrkiä, rauhallisuutta, johon nojata ja elämäniloa, jota nauttia, lapsuuden heinäpeltojen kohinaa. Hän oli meille rikkumaton peruskallio, joka vahvana ja niin vääjämättömänä tuki, ja jonka pinnalla me uupuneet saimme levätä. Hän oli meille ensimmäinen ja viimeinen, elämänviisauksien kehto, jonka kanssa keskustellessa tiesi aina tulleensa kotiin. Hänen sydämensä ja sylinsä oli aina avoin sitä tarvitseville, eikä hän vain antanut, hän myös osasi ottaa.

Tästä todisteena kotitalomme pöytäpintoja koristavat nyt lukuisat kukkakimput muistona hänen elämästään. Ne kertovat omaa tarinaansa siitä, kuinka monen ihmisen elämää hän liittyi, kuinka montaa kudelmaa väritti. Minulle kaikki ne kukat ovat muistoja mennestä, kutsuja tulevaan. Ne muistuttavat, että lopullisetkaan lähdöt eivät ole viimeisiä. Ne ovat vain välimatkapisteitä, hetkiä, jolloin on aika pysähtyä miettimään omaa matkaansa ja niitä merkkipaaluja, joita on oman elämänsä polulle yhdessä ja yksin rakentanut. Se on hetki, jolloin katsoa taakseen ja nähdä, kuinka paljon rakkautta on saanut ja on vielä käyttämättä. Se on hetki, jolloin voi todeta, ettei rakkaus koskaan lakkaa olemasta, se vain muuttaa muotoaan.

Aivan kuten mekin.

Ajatuksesta muistoksi ja takaisin, kunnes lopulta jäljlelle jää vain pehmeä kaipaus, tunne. Ymmärrys siitä, että jokaisena hetkenä rakkaus määrittää sen, keitä me olemme ja minne me menemme. Ja vaikka hänen rakkautensa on meiltä nyt pois, se silti elää yhä. Se elää meissä. Ja meidän tehtävämme on jatkaa sitä, käyttää sitä oikein ja rohkeasti, parantaen maailmaa, tehden siitä kaikille rakkaillemme yhtä täydellisen, kun hän teki maailmastaan meille.

Keveästi kuin höyhen se kosketti

kutsui leikkiin

ja vei

- loppumattomaan tarinaan

pois kaikkein rakkaimman

nyt puhe ei enää riitä

ja hiljaisuus on liikaa

kun muistosi halaa minua

nopeasti takaapäin

kyynelien vuotaessa

sinun muistollesi

Lepää rauhassa, Isä

2.10.1952 – 9.5.2020

Tottumuksesta elämän kaipuuseen

Minun tietokoneeni alkaa olla tiensä päässä. Se ei enää pysy sormieni matkassa. Päästä sormiini valuva teksti ilmestyy näytölle usein pitkinä pätkinä pienellä viiveellä. Lämpötilaansakin kone osaa nostaa lähes vaarallisiin lukemiin ja itsensä ja koneen välille tarvitseekin laittaa lämpöeriste ennen kirjoittamisen aloittamista. Samaa vikaa on kyllä myös minun aivoillani. Eivät enää meinaa pysyä minun matkassani. Rämpivät jossain menneisyyden syvissä soissa, eivätkä taida itsekään enää tietää, millaisessa futuristisessa scifissä tässä todellisuudessa oikein eletään. Kuumenevatkin nykyään nollasta sataan nopeammin kuin ennen, etenkin jos on jäänyt kierrokset päälle jostakin sellaisesta, mitä ei ole itsekään suvainnut ymmärtää.

En kyllä tiedä onko sillä lopunperin edes väliä, vaikkei tiedäkään, missä sitä tällä hetkellä mennään ja mitä tai kenen todellisuutta eletään. Hetken käsite kun pakkaa olemaan melko lavea. Se on niitä käsitteitä, joista aina medioissa puhutaan ja hyvinvointivalmennuksissa paasataan. Pyydetään ja vaaditaan elämään hetkessä, nauttimaan siitä, että on olemassa nyt ja tässä. Silti pyydetään heti seuraavassa lauseessa tekemään kestäviä ratkaisuja niin, että maailmaa olisi jäljellä meidänkin jälkeen. Pyydetään, että huomioidaan oma itse, muut ja sitten vielä se toinen puoli – ne jotka menivät, ne jotka jäivät ja ne jotka tulevat. Elä siinä sitten hetkessä, kun hetki sisältää kolme eri todellisuutta – menneen, nykyisyyden ja tulevan.

Olenkin omaa ajatustani alkanut hiljalleen muutamaan niin, että hetkellä ei ole väliä, vaan sen kestävillä seurauksilla. Olen alkanut rakentaa todellisuuttani sille pohjalle, että jos tänään lähden, lähden kunnialla. Lähden niin, että voin sanoa eläneeni hyvän elämän. Sellaisen elämän, jossa ei ole katumista tehdyistä eikä tekemättömistä teoista. Sellaisen elämän, jossa hyvä on laitettu kiertämään omasta ja muiden toimesta. Olen yrittänyt saada itseni tekemään tekoja, jotka tuovat minulle hyvää mieltä. Eivät siksi, että ne egoistisesti palvelisivat vain omaa etuani tai joita minun on käsketty tekevän, vaan joista on iloa myös muille.

Voisinkin tämän pohjalta sanoa, että entinen pessimisti minussa on ottanut hieman positiivisuutta alleen. Optimistia ei minusta edelleenkään saa tekemälläkään, mutta realistisen pessimistin sentään. Olen opetellut näkemään, että hyvyydellä on pitkät jäljet, pahuudella vielä pidemmät. Ja koska pahuus muistetaan pidempään, onkin parempi tehdä monta hyvää ja kaunista, jotta jälkiä on mahdollista seurata kaikkien ajanmääreiden läpi. Ehkä näin saadaan lopulta muodostetuksi maailma, jossa kaikilla on sijansa, aikansa ja paikkansa.

Täytyy kyllä myöntää, että pessimistisyys iskee välillä aina melko lujasti läpi. Kai se vain niin on, että tottumuksistaan on vaikea eroonkaan päästä. Silloin sitä ajattelee, että sama se, miten minä tämänkin kiven käännän, kun ei se kuitenkaan käännettynä pysy. Kääntää joku sen kohta uudelleen, ellen sitten minä itse jopa. Koska mistä minä sen nyt tietäisin, oliko tämä edes se oikea kivi käännettäväksi, vai olisiko pitänyt kääntää se viereinen, kun ei onni ollutkaan sateenkaaren päässä tai vieressä. Ei sitä tainnut edes olla, samalla tavalla jonkun keksimä asia kuin rakkauskin.

Silloin, kun se epäilys iskee, kaikki alkaakin mennä täysin väärin. Silloin sitä huomaa tuijottavansa omaa peilikuvaansa ja sanovansa itselleen, että kuka se minäkin olen määräämään miten elämäänsä elää, kun joku on jo ne säännöt keksinyt. Sitten sitä kiipeää takaisin rooliinsa, käy töissä ja treeneissä ja tekee kaiken niin kuin pitääkin, mutta vailla yhtään intohimoa mihinkään. Tekee niin vain, koska niin kuuluu tehdä. Koska joku on määrittänyt sen olevan hyvä elämä – asunto, työ, perhe ja ystävät. Riittävästi rahaa Rivieralle.

Kuitenkin, jos elämää katsoo toisten arvojen valossa saa huomata olevansa lopulta solmussa, josta ei enää osaa ulos ilman apua. Siinä solmussa on liikaa päitä ja häntiä, mutta ei yhtään alkua tai loppua. Sen solmun punomiseen on kyllä saanut menemään aikaa, mutta sen avaamiseksi saakin sitten kuluttaa aikaa vielä enemmän. Sen kerämäisen rakenteen purkamiseksi kun on mietittävä, mistä langasta se kaikki lähtee purkautumaan hallitusti, eikä niin, että sitä huomaa katsovansa lattialla levällään olevaa silppua, josta ei enää saa mitään aikaan – ei ehjää eikä rikkinäistä, koska sitä ei ole.

Olen oman elämäni solmuja viimeajat keskittynytkin purkamaan. Olen yrittänyt hahmottaa, miksi minulle kaipaus on jotain käsittämätöntä. Jotain sellaista, jolla ei ole kasvoja tai nimeä, ja jota ei vain osaa ajatella omalle kohdalleen itsensä tai toisen kokemana.

Erittäin hyvä esimerkki kaipuun suhteettomuudesta minussa oli viimeisin vierailuni kotona. En ollut kotona käynyt sitten lasten pikkujoulujen, jonne menin lähinnä tottumuksesta. Siksi, että onhan se nyt kiva nähdä kaikkia ja lapsillekin niin tärkeä, että tulee. Nyt sitten jouluksi saavuin kotiin sisareni kodin kautta. Siellä pari päivää asuneena laskeuduin norsunluutornistani siihen keltatiiliseen omakotitaloon hiljaisella kyläraitilla. Astuin sisään niistä ovista, joista olen kahdeksantoista vuotta aikoinaan kulkenut lähes päivittäin. Astuin sisään ovista, joiden taakse olen laittanut määritteen koti.

Kotona on nykyään jo vieras tuoksu. Sellainen tuoksu, jota en muistoistani löydä. Se on vanhan talon tuoksu, jossa on ripaus ullakkohuoneistoa ja pysähtyneisyyttä. Jotain käsin kosketeltavan haurasta, jonka pelkkää rikkoutuvan, jos sinne saapuu sellaisena kuin on. Siitä ovesta astuessa ei olekaan enää vuosiin astunut se sama ihminen, joka sieltä lähti. Niistä ovista astuu nykyään aina se joku, joka ei ole muuta kuin lapsi ja sisko. Ihminen, jolla on omat roolinsa siinä yhteisössä, jonka pysyvyyttä ovat viime aikoina sairaudet horjuttaneet, ja jonka pariin ajatukset harvemmin palaavat juuri siksi, että se on jotain niin tuttua ja vahvasti olemassa olevaa.

Kotiin minä saavunkin lähestulkoon aina tottumuksesta. Siksi, että se on tärkeää jollekulle, ajattelen jonkun sitä odottavan, jotain siitä saavan. Saavun, koska niin kuuluu tehdä. Saavun, koska en osaa olla saapumattakaan. Mutta harvemmin osaan ajatella, että kaipaisin sinne, että kaipaisin kotiin. Tai että minua kaivattaisiin kotiin.

Nyt kuitenkin veljeni kanssa lenkillä käydessäni, äitini kanssa veritaudeista keskustellessa, isäni kanssa vieritysten istuessa, minä ihan pienen hetken mietin, että ehkä he todella kaipasivat minua. Kaipasivat minua kotiin, lähelle. Kaipasivat nähdä, että kaikki viesteissä sanottu on totta, että elämän on kohdellut minua hyvin ja minä elämää. Ehkä veljeni puheliaisuus kertoi vain sitä, mitä hän ei osannut ääneen sanoa; minulla oli sinua ikävä.

Ehkä. En tiedä, sillä en sitä tunnetta osaa tunnistaa tai jakaa. Luulenkin olevani kuin se laulun henkilö, joka oli sitä mieltä, että kaipuun ymmärtääkseen täytyy ensin menettää. Että ilman menetyksen tuomaa tuskaa, ei voi tietää mistä nykyään jää paitsi.

Osittain uskon, että se kertoo vain arvostamattomuudesta. Siitä, että ei osaa oikeasti olla iloinen ja ylpeä siitä, mitä on. Pitää itsestään selvyytenä sitä, että on perhe ja koti, jonne voi aina palata. Luottaa siihen, että mihinpä se menisi, kun se on aina ollut. Eikä siten osaa lainkaan hyväksyä sitä todellisuutta, että ei elämä ole pysyvää, vaan hyvinkin ohut lanka kynttilän päällä vain odottamassa katkeamista.

Siinä sitä sitten omassa kuplassaan luulee, että kaikki on hyvin. Uskoo, että on. Tietää, että on. Jatkaa päivästä päivään hyvien tekojen tekemistä omassa elämässään, jakaen maailmaansa kaikille siitä vähäkään kiinnostuneille, avaten oviaan tutuille, kutsuen sisään koskaan kunnolla päästämättä. Siellä sitä omassa maailmassaan saapuu kutsuttuna ja poistuu pyytämättä. Kiittää tullessa ja mennessä, vaikka ei edes tiedä miksi.

Ja unohtaa, että elämässä paras teko on olla läsnä. Olla läsnä niitä ihmisiä varten, jotka välittävät. Jotka ovat siellä kantamassa ja kannattelemassa, kulkemassa vieressä ja perässä. Tottumusta tärkeämpää pitäisikin olla huolehtiminen niistä ihmisistä, joiden tietä tahtoo olla katsomassa ja tukemassa, kulkemassa yhdessä. Pitäisikin opetella näkemään, ettei elämä ole itsestäänselvyys, etteivät ne ihmiset elämässä myöskään ole. Pitäisi oppia kiittämään siitä, että on saanut näinkin hienon elämän elettyä ja saa sitä yhä heidän kaikkien kanssa elää.

Ehkä nyt onkin aika kysyä itseltään taas se vaikein kysymys; mitä minä oletan elämän olevan?

Onko se valmis maailma, jossa toisten sääntöjen noudattaminen tuo onnen? Onko se todellisuus, jossa toisten odotusten mukainen oleminen on ainoa ratkaisu? Onko elämä elämistä meitä vai itseään varten? Onko elämä oman päänsä sisällä arvokkaampaa kuin se elämä, jota muiden kanssa voi elää? Onko elämä vain sanoja sanojen jälkeen, vai yhdessäolon kaunis sinfonia? Mitä se on, mitä sen pitäisi olla?

Oikeaa vastausta tuskin on olemassakaan. Mutta minulle elämä on onnen tavoittelua yhdessä toisten kanssa itseään varten, kaikkien niiden sääntöjen rajoissa, joilla tätä todellisuutta koossa pidetään.