20190609

Tiedän mitä teit viimekesänä

Olen todennut muistin olevan mielenkiintoinen asia siinä suhteessa, että sen määrittelemät seikat ovat usein hyvinkin puutteellisia tai muuten vain vääristyneitä, etenkin jos kyseessä ovat eilistä vanhemmat asiat. Toisinaan muistin pätkimistä voi aiheutua myös saman päivän aikaisissa asioissa, mutta se kohdallani lienee usein taktista unohtamista tai pelkkää huolimattomuutta. Kaikessa reikäisen sateenvarjon kapasiteetillisuudessaan muistissa on kuitenkin yksi hyvä puoli – kaikista liukumatodellisuuksistaan huolimatta se on olemassa juuri sellaisena kuin sen on itse luonut. Osatotuuksien ja muiden todellisuuksien kannalta ei kuitenkaan ole kovin imartelevaa, että muistettavien asioiden kasvot riippuvat oman subjektiivisen kokemuksensa ytimestä. Onneksi on kuitenkin asioita, joiden suuret linjat menevät useimpien samassa hetkessä eläneiden ihmisten kanssa samalla muistiraidalla. Yksityiskohdista ja niiden merkityksestä voidaan toki väitellä loputtomiin ja niistä riitoja kehitellä, mutta se korostaisi vain pikkumaisuuden merkitystä nyky-yhteiskunnassa, joten olen jättänyt saivartelun viime aikoina vähemmälle.

Saivartelun vähentäminen sai alkunsa päätöksestäni viettää yksi viikko provosoitumatta ja provosoimatta. Se vaikutti kerrassaan yksinkertaiselta tehtävältä – hymyile ja vastaa kiltisti kysyttäessä niin rationaalisesti kuin voit, kertoen totuus mitään siitä poistamatta tai mitään siihen lisäämättä niissä rajoissa, kun se on sille hetkelle ja kysyjälle tarkoituksenmukaista. Älä takerru sanamuotoihin tai pilkkuvirheisiin, äläkä ainakaan missään tapauksessa näytä sitä, että olet eri mieltä, vaan rakenna kehittävä keskustelu silloinkin, kun haluaisit sanoa ne kolme sanaa: Miten et tajua?!

Täytyy myöntää, että se viikko oli piinavan pitkä. Olen liian tottunut käyttämään aivojani ja sanojani todellisuuden rakentamiseen, joten todellisuuden pysäyttäminen nähtävillä ja koettavilla olevaan hetkeen ilman lisätulkintoja tuntui olevan pelkkää ajan ja aivojen tuhlausta. Suurimman haasteen loi kuitenkin erinäisten tilanteiden käsittely ilman sanoista tulevaa turvaverkkoa. Oli uskomattoman vaikeaa työstää tilanteita niin, että sanojen takana ei ollut lukuisia sivupolkuja, joille harhautua ja harhauttaa. Ja vielä vaikeampaa oli olla takertumatta niihin sanoihin, joilla tökkiä kaveria enemmän ja vähemmän hellästi.

Provokaatioviikkoni aikana seurasin aktiivisesti myös sosiaalista mediaa ja siellä käytäviä keskusteluja useammastakin asiasta. Luin psyykkisten vampyyrien ja haaskojen hyökkäyksiä ja mietin, millaisia petoja tämä maailma meistä oikein tekee. Tarkastelin kieltä, joka rönsyili joka paikkaan ja aloin kaivata entistä vahvemmin aikaan ennen matkapuhelimia ja internetiä. Alkoi myös tuntua, että seuraava viikko, jonka otan, on digipaastoviikko. Digipaastoviikko voi työni kannalta olla astetta haastavampi, mutta ehdottomasti yrittämisen arvoista sekä töissä että vapaa-ajalla – vain pakolliset kosketukset tietotekniikkaan, eikä mitään muuta, ei turhia someiluja tai uutisten lukemisia.

Ihan niin kuin ennen vanhaan, silloin kun autoon istuessaan ei ajatellut ajettuja tai jäljellä olevia kilometrejä, ei lähtemistä tai palaamista, ei edes jäämistä, ei tulevia risteyksiä tai perille pääsyä, ei tiessä olevia kuoppia tai mitään muutakaan itse matkaan liittyvää. Istui vain tyytyväisenä kyydissä juoden mangomaitoa ja syöden niitä huoltoasemalta ostettuja jo lämmenneitä nakkeja, eikä mikään ollut sitä elämää parempaa. Kaipaan niitä hetkiä välillä todella kovasti.

Kaipaan sitä huolettomuutta, mikä niissä ajoissa oli. Sitä tunnetta, kun aurinko maalasi taivasta kaikilla väreillä ja tie oli tyhjä ja avoin. Kaipaan jopa sitä ektoplasmaa hiuksissa, jota jossakin pohjoisen pikkukylän parkkipaikalla irroteltiin vesipullon ja kynsien avulla. Kaipaan niitä hiljaisuuksia, äänekkäitä väittelyitä etupenkkivuorosta, savuisia Hessu-mökkejä ja järviuinteja. Kaipaan vaivattomuutta, joka silloin istui olkapäällä ja viitoitti tietä risteyksestä toiseen. Kaipaan niitä kesäiltoja, jolloin meistä jokainen oli vapaa ja viaton, valmis kaikkeen mitä maailmalla oli antaa.

Meidän todellisuuteemme ei silloin mahtunut avioeroja, alkoholiveroja, huvipuistoja, rajan ylityksiä, mielenterveysongelmia eikä edes lapsilisiä. Meidän maailmassamme ei ollut mahdollisuuksia murheille, kun me käännyimme teiden mukaisesti ja katsoimme kullankaivajien totuuksia siinä missä saamelaisten kulttuuriakin oman mukavuusalueemme sisäpuolelta. Tuolloin meidän maailmamme oli niin valmis ja niin täydellinen, ettei koulun Kirjoittakaa kirjoitelma aiheesta mitä teitte viime kesänä tehtäväkään jaksanut meitä stressata, sillä meillä oli siihen täydellinen vastaus – Vietin laatuaikaa perheen kanssa.

Näin vanhanliiton ihmisenä jaksankin yhä ihmetellä, mitä meille kävi. Mitä kävi meille ja meidän lapsillemme ja lastemme lapsille, sille sukupolvelle, joka on täällä meidän ansiostamme, meidän jälkeemme. Missä vaiheessa lomista tuli kaupallista synergiaa tavoittelevia matkamuistokokoelmia, jossa Eiffel torni on jotain hienompaa kuin Tampereella oleva lintutorni. Missä vaiheessa me ratkesimme luulemaan, että me tarvitsemme muiden rakentamia elämyksiä, emmekä omia. Missä vaiheessa me kiedoimme ympäristömme siihen luuloon, ettei meillä ole sydäntä.

Kyllä meillä on. Meidän sydän on siellä, missä metsä kukkii ja linnut laulavat, meistä useimmat ovat vain jo sen unohtaneet. Meidän sydämemme on siellä, mistä meidän muistimme alkaa ja mihin se loppuu.

Siksi tunnenkin välillä lähes pakottavaa halua pakata laukkuun viikon verran tyhjyyttä, ottaa matkaan siskoni ja isäni ja hypätä sen auton kyytiin, jonka mittarissa lukee kauas ja jonka sisäisessä kartassa ei ole etelää tai pohjoista, länttä eikä itää, vaan jonka suunnissa lukee kuulostaa kivalta. Haluan käteeni sen kellon, josta puuttuvat viisarit ja jonka taulussa on tasan yksi aika – Nyt. Haluan korvakäytäviini ne vanhat iskelmät ja hölmöt sanaleikit, joita pelasimme satoja kilometrejä. Tahdon käsiini sen kameran, joka tallensi niitä hetkiä, joita yhä kannan matkassani. Tahdon mieleeni sen saman keveyden, joka sai nousemaan ja menemään maate hymyillen mitään ja kaikkea odottaen. Mutta ennen kaikkea tahdon takaisin sen läheisyyden, ne hetket, kun oli helppo olla, kun ei tarvinnut yrittää.

Tiedän, ettei se nykyään enää kuitenkaan menisi niin. Me olemme muuttuneet liikaa, joka ikinen. Olemme nähneet elämän toisen puolen ja jääneet siihen kiinni, laatikoineet itsemme omaan unelmaamme ja katsomme nyt kaukaa niitä maisemia, joissa olimme onnellisimmillamme. Enkä usko, että meistä kukaan enää löytää tietä niihin maisemiin, vaikka kuinka yrittäisi.

Minä en ole edes yrittänyt.

Olen kuitenkin yrittänyt siirtää jotakin noista muistoista omaan elämääni, mangomaidon ja lämmenneet nakit. Olen yrittänyt käyttää sitä peilinä muuta maailmaa vastaan oppiakseni ymmärtämään tämän maailman tuulia ja näitä ihmisiä. Ainoa asia, jonka kuitenkin koen ymmärtäväni, on tieto siitä, mitä teit viime kesänä – surit kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka jäivät toteuttamatta, surit tekemättömiä huvipuistomatkoja ja soutamisia järvellä ihan kuin siinä OP Pohjolan vakuutusmainoksessa. Murehdit kaikkia niitä kohteita, joihin olisit voinut mennä, mutta joihin et mennyt. Ja kaiken sen murheen keskellä unohdit, että sinulla oli jo kaikki mitä tarvitsit – oma elämäsi ja sen sisältö.

Siksi aion tänä vuonna olla edellistä viisaampi ja kun vuosikalenteriini vihdoin tulee esiin se kohta, jossa lukee LOMA, minä nostan oman ankkurini, pudotan kynät työpöydälleni siistiin järjestykseen ja hautaan kahdeksi viikoksi taakseni sen todellisuuden, jossa minusta ei ole jäljellä kuin aivoni. Ja ne seuraavat kaksi viikkoa aion käyttää todistaen sanonnan Tiedän, mitä teit viime kesänä, vääräksi kaikilta osin. Sillä en aio tietää sitä itsekään ennen kuin kesä on ohi.

Ja kun kesän jälkeen palaan, minä toivon, ettei yhdenkään tapaamani ihmisen loma kuulosta siltä kuin se olisi ollut samanlainen vuosikymmeniä. Toivon, että meistä jokainen löytää tälle kesälle sen merkityksen, jonka me olemme itseltämme kieltäneet. Toivon ja uskon, että tänä kesänä meistä kukaan ei kaipaa menneeseen, sillä tämä kesä on nyt. Tämä hetki on tässä ja se odottaa meitä täyttämään itsensä kaikella sillä elämällä, mitä meillä on antaa ja jakaa.

Sillä jakaminen, ei se ole pois antamista. Se on vastaanottamista antamalla. Yhteisen hetken käsittelemistä niillä resursseilla, joita meillä kenelläkin on. Se on täydellisyyden muodostamista yhdessä, riittämistä hetkessä. Sen hyväksymistä, että toisinaan rivienväleissä ei ole asiaa sen enempää kuin riveille on laitettu.

Jakaminen, se on jotain mistä onni alkaa ja mihin yksinäisyys loppuu. Se on mahdollisuus olla ihminen yhdessä muiden kanssa.

1 kommentti:

  1. Elämä on elämistä varten, antaa norsun murehtia kun sillä on isompi pää.
    Pienet hetket elämää punoutuu helminauhaksi, josta kasvaa aika jonka elämme nyt.

    VastaaPoista