20180825

Erakkomehiläinen

Olen aina tuntenut itseni jokseenkin sosiaalisesti rajoittuneeksi ihmiseksi, jonka mielen maisemaan on vaikea päästä käsiksi. Olen nähnyt itsessäni erakkomehiläisen piirteitä yhtälailla kuin erakkoravunkin. Meitä kaikkia kolmea henkistä lajitoveria yhdistää yksi asia, jonka olen kuullut itsestäni ja kaltaisistani niin monesti sanottavan: kun eihän silläkään ole niitä kavereita.

Kuten erakkomehiläisillä, ei minullakaan ole ympärilläni suurta lajitoverien yhdyskuntaa, jonka sosiaaliset suhteet ja normit minua määrittäisivät ja toimintakykyäni ylläpitäisivät, vaan viihdyn suurimmilta osin yksin tai pienessä seurueessa. Ja vaikka kaupungissa kerrostaloelämää vietänkin, ei kotini myöskään ole mitään muuta kuin linnani suuaukko. Erakkomehiläisten tavoin rakennankin elämäni ja kotini sinne, mihin parhaiten sopimaan mahdun ja niistä paloista, jotka ovat minulle kyliin hyviä. Lisäksi harrastan yltiöpositiivista sosiaalistumista vain harvoin ilman jonkin asteen pakkoa ja silloinkin vain omalla mukavuusalueellani. Mukavuusalueelta poistuessani erakkorapuisuus ottaa minusta vallan ja suojautumismekanismi on valmis.

Erakkorapuja tuntemattomille kerrottakoon, että luonnossa elävillä erakkoravuilla on pehmeä takaruumis, jota se suojelee toisten eläinten kuoriin mahduttautumisella ja välillä synteettisillä ympäristöönsä eksyneillä elementeillä. Toisin kuin erakkoravuilla, ei minulla tarvetta fyysiseen panssariin kuitenkaan ole, vaikka pehmeää luiden päältä löytyykin. Henkinen suojakuori minulta kuitenkin löytyy ja toiminnaltaan se on kuin erakkoravun kuori - joskus toisilta lainattu, joskus ulkopuolelta vedetty. 

Pääaineksena siinä suojakuoressa on teoriatietoon pohjaava logiikka ja aamuyöpohdinnat, jotka soivat mielessä rockoopperoiden ja iskelmien tahdissa. Siinä hampaiden kiristystä sisältävässä niskalihasjännityksessä on häivähdys sarkastista taikaa aina silloin, kun kehutkin tuntuvat uhkaukselta saaden aikaan sakset asettamisen suojakuoren eteen. Yleensä se saksi on minulla viiltävän terävä kieli, jonka hankalaksi tiedetyt sivuoireet ovat salakavalasti kimppuun hiipivät ironia- ja halveksuntapuuskat sekä hämmästyneet katumusmajakat, jotka morsettavat retorista kysymystä: oliko ihan pakko.

Ja tietystihän se oli.

Meidät erakkoravut ja -mehiläiset kun itsevarma itsevarmuuden puute saa aina laukomaan kuolevia totuuksia muille milloin itsestä, milloin maailmasta. Ne kuolevat totuudet tulevat auringon tähtinä, mutta poistuvat pölyhiukkasina. Ne ovat osa tapaamme käsitellä maailmaa ja sen vakavuutta, sitä osaa siitä, mikä ei näkemyksiemme kanssa kohtaa. Ne ovat tapamme kertoa, että jokin ei ole kohdallaan, että jossakin sauma vuotaa.

Se, mitä se ei kerro, on millainen vuoto se on. Onko se ideologinen vai vaan looginen. Onko se virhe koodissa vai uusi pala siihen. Onko se pelkoa vai rakkautta. Se ei kerro, koska se on liian kiireinen tunnustellakseen. Se vain toteaa ja jatkaa matkaa niin kuin merivirran mukana. 

Niitä vuotoja minä itse etsin päivittäin. Juutun kiinni viikkoaikatauluun, jota ei ole, kuin takiainen vaatepintaan. Noudatan kaavaa ja jos en, kysyn itseltäni mikä tuli. Ja samaan aikaan yritän sanoittaa ja kuvittaa tulevaisuuden muiden mietteitä myöten, jotta maailma olisi minulle mahdollisimman helppoa elää - Ei yllätyksiä, ei salattuja motiiveja, ei taka-ajatuksia.

Yritän kai luoda maailmaa, jossa ei ole suoranaisen dualistisesti vain hyvää ja pahaa, vaan vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia, tekoja joilla on seurauksia. Tavoittelen lienee tasa-arvoa, joka syntyy mahdollisuudesta valita, sillä tässä yli 300 päiväpäätöksen maailmassa minä ainakin tahdon vaikuttaa siihen valoon, missä minut nähdään, ja millaisena. 

Ehkä siksi olenkin kuin erakkomehiläinen. Yksilö, jonka sosiaalinen piiri on pieni, mutta toimiva. Jota joko inhotaan tai josta pidetään. Ehkä siksi minusta ei koskaan tullut ryhmäni priimusta, suosittua missään muussa kuin pesäpallossa ja sählyssä, eikä suurten juhlien seurapiirikaunotarta. Ehkä se on syy, miksi minulla ei ole niitä kavereita. 

Vaikka onhan minulla - neljä. Neljä kaveria, jos treenikavereita ei lasketa tai perhettä. Neljä ihmistä joiden kanssa viettää iltaa ja joille puhua aurinkoenergialla ja virtapiireillä. Neljä sellaista, joiden kanssa suojakuori on tarpeeton. Neljä, jotka itsekin taitavat tietää mitä on olla erakkomehiläinen. 

Ehkä se menee niin kuin koirista sanotaan; kyllä erakkomehiläinen toisen tunnistaa. Tunnistaa hiljaisuuden, kun sen näkee, ja kuulee todellisuuden painon sen vaatiessa lunnaitaan nurkan takana. Ja keskellä kaikkea sitä pyyntöjen, vaatimusten ja oletusten olomuotomantraa, sitä voi sitten heidän kanssaan levitellä raajojaan ja kysellä toisiltaan, kuka muka tarvitsee satojen mehiläisten yhdyskuntaa, kun parhaat jutut syntyvät silloin, kun katsotaan yhdessä samaan suuntaan nähden samat totuudet ja harhat silloinkin, kun selät ovat vastakkain ja liike toiseen suuntaan.

Sillä sitä me erakkolajien edustajat vain kaipaamme - oikeutta ja rauhaa hymyillä väärissä kohdissa.