Uuden asuntoni yläkerrassa asuu
kantakävelijä. Hänen askeleensa hakkaavat kattooni suuntaviivoja, joista voin
päätellä, missä päin asuntoa hän milloinkin on. Kenkiä hänellä ei jaloissaan
ole, sillä ääni on matalan pehmeä isku, joka jää kaikumaan näiden yhä
puolityhjien seinien sisään. Se on vieras ääni, jota ei koskaan vanhassa
asunnossani kuulunut.
Täällä yksikään naapurini ei kommunikoi
laulamalla, ei edes alakertalainen tai ainakaan ei niin isosti, että se
kuuluisi tänne minulle asti. Oopperat, eivätkä rock soundit, kaiu iltaisin
ilmastointikanavista korviini. Vain satunnaiset viikonlopun illat täyttyvät
kaukaa kantautuvista naurun remakoista ja muutamasta läpihuudetusta iloisesta
virkkeestä, jotka nekin vaikenevat ennen kuin tajuntani lamput himmenevät unen
merkiksi.
Liikenteen hälinääkään ei täällä
voi moitteeksi asti sanoa kuuluvan, sillä parvekkeelta eteeni levittäytyy kuva,
jossa katulamput kehystävät hiljaista tietä. Taloni viereisistä rakennuksista
löytyvät palvelukoti, kirkko ja nuorisotalo. Muutaman kiinteistön päästä
löytyvät lähikaupat, R-kioski, posti ja baari. Bussipysäkeillä ympäröity sijaintini
mahdollistaa kulkemisen niin itään kuin länteenkin.
Luontoa kahlitsevat ja kumartavat
elämäntapaihmiset ovat myös perustaneet lähistölleni siirtolapuutarhan, jonka
kattomeren keskellä aukeaa vielä talven jäljiltä palautuvaa, lähes hiusteni
sävyistä, nurmea ja kuolleita kukkien varsia. Luultavasti auringon alkaessa
valaa energiaansa kasveille, tuleekin päivittäiselle reitilleni nähtäville
pienimuotoinen ihmisten rakentama kukkaisparatiisi, johon on betoniviidakon
asukkien miellyttävää mennä tarkastelemaan luonnon ihmeitä.
Täältä betoniviidakosta
huudettuna kaikki tuntuukin välillä jokseenkin lelukaupan häiltä. Villin
luonnon vapaus ei näillä kaduilla loista ja linnutkin ovat lakanneet laulamasta
kokonaisia virsiä ja urbaanistuneet visertelemään omiaan. Ja niissäkin
maapalstoissa, jossa luonto on yhä omillaan, on täällä jo jälkiä ihmisistä.
Puolihuolimattomilla silmäyksillä voi nähdä maassa roskan jos toisenkin
hautautuvan aluskasvillisuuden joukkoon. Naavattomat havupuut vaikeroivat
yrittäessään puhdistaa ilmasta hengityskelpoista. Kelottuneet rungot nojaavat
toisiaan vasten hopeisen harmaina ja kimalaisettomat, kukattomat niityt
hehkuvat alakuloista arouttaan.
Toisinaan minä jään kiinni siihen
kuvaan. Katson mitään näkemättömin silmin keltavuokkoja, jotka tunkevat itseään
läpi riitteen ja mietin, kuinka paljon me siihen luotimmekaan, että maailma
parantaa itse itsensä. Lasken heinänkorsien lakoa ja puhallan ilmaan hyytyneitä
huokauksia kauppakassi selässäni ja punnitsen mielessäni kierrättämättömän
muovin määrää reppuni sisällöstä. Enkä aina edes pysty tuntemaan huonoa
omaatuntoa siitä, etten valinnut ekologisinta vaihtoehtoa pakkauksessa ja
ruoassa. Sanon ainoastaan alistuneesti itselleni, etten sentään ottanut
muovikassia, vaan pakkasin tavarani kangaskassiin ja reppuun, koettaen unohtaa
ne liian suureen muovirasiaan ja suojakaasuun pakatut kanafileet reppuni
alaosassa.
Sellainen se on, se
kukkahattutäti minun sisälläni. Välittää yhtenä päivänä enemmän, toisena
vähemmän. Takertuu hatariin aatteisiin, joista koettaa koota yhtenäistä
palapeliä, jota voisi sittemmin esitellä muille, jotka eivät vielä sen
hienoutta ole osanneet arvostaa. Se kukkahattutäti ei osta punaista lihaa, eikä
tee muistiinpanoja paperille. Se kukkahattutäti lukee e-kirjoja ja kieltäytyy
opiskeluissaan kohteliaasti tulostamasta yhtään mitään, mitä ei ole pakko. Hän
lainaa oppikirjansa kirjastosta ja piilottaa ne keittiön pöydän alle odottamaan
lukemista myslipurkin viereen.
Siellä ne kirjat ovat tälläkin
hetkellä: 510 sivuinen anatomian ja fysiologian kirja ja 1261 sivuinen patologian
kirja. Odottavat siellä näitä kahta pientä kättä, jotka ottaisivat ne
haltuunsa. Odottavat näitä aivoja, jotka viimeaikoina ovat ajatelleet lähinnä
tunteita ja niiden ilmaisemisen vaikeutta. Sanoja, jotka ovat minulle tuttuja,
mutta niin vieraita.
Patologian kirjaa olen kyllä
lukenut parhaan yritykseni mukaan sen vaaditut 370 sivua busseissa ja koulun
käytävillä, mutta anatomian kirja lojuu nyt jo toista viikkoa koskemattomana siinä
sijallaan, mihin sen kotiin tullessani laskin. Patologian tenttiin pitäisikin
itsensä pelottomasti ulkoiluttaa jo perjantaina. Luetun tiedon sisäistämistä
olenkin viimeiset päivät harrastanut. Tai niin minä itselleni olen vakuuttanut.
Vakuutin silloinkin, kun istuin sohvalle patologian kirjan viereen ja katsoin
televisiosta tulevia lastenohjelmia. Sivuakaan en kirjasta saanut käännettyä,
mutta opin, että velhon muisti on smurffeissa yhtä hyvä kuin minun seitsemän
sekunnin muisti sen suhteen, että kiertely ei ole sallittua.
Sillä kiertelyn, jos jonkun, minä
hallitsen. Epäsuorat totuudet ovat maailma, jossa maitopurkin värikin kalpenee
eriksi silloin, kun en sitä mainita tahdo. Kuulinkin erään ystäväni toteavan,
minun olevan niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan lakkaa kiertelemästä. Minun
ymmärtämiseeni ei hänen mukaansa tarvita kuin yksi ajatus: Mitä kryptisempi
lause, sitä varmemmin tahdon siitä puhua, mutta en osaa.
Totuuden siemenen voin nähdä
asuvan hänen sanoissaan. Olen lähes epätoivoisen huono puhumaan asioista, jotka
ovat suoraan yhdistettävissä minuun. Se tuntuu hieman hullulta, kun tarkastelee
noita kolmeakymmentäkuutta vajaan parin vuoden aikana kirjoittamaani
blogitekstiä. Niiden sisään on mahdutettu paljon tunnetta ja paljon asiaa, eikä
niiden kirjoittaminen ole tuottanut minulle sen suurempia vaikeuksia. Ne ovat
lähes aina soljuneet sormistani näytölle kuin hiekka sormien välistä.
Silti, kun pitäisi tai oikeastaan
ei edes pitäisi, vaan tahtoisi, sanoa jollekin ne kaksi sanaa, joilla on
oikeasti merkitystä, ei niitä sanoja enää ole. Kun harkitseekaan sanovansa
yhtään kenellekään, olet tärkeä,
lakkaa pää ajattelemasta ja tyhjenee täysin. Se sanoo, ettei niin voi tehdä. Et
voi sanoa sitä, ellei sinulla ole hätää, ellet ole menossa pois, lähtemässä,
ellei jokin ole vialla.
Mutta vaatiiko se todella sitä?
Pitääkö aina odottaa, että on lähes liian myöhäistä tai että on jo liian
myöhäistä. Onko järkeä odottaa ja luottaa, että kyllä hän tietää, kyllä he
tietävät. Minun aivojeni mielestä pitää odottaa. Sillä kertominen, sanominen,
on sellaista itsensä jakamista, johon minulla ei ole koulutusta. Se on sellaista itsensä avaamista, joka saa
minut pelkäämään.
Mutta pelkäämään mitä?
Pelkäämään sitä, että muut ajattelevat
minun olevan sekaisin. Pelkäämään sitä, että muut ajattelevat minun tekevän
jotain harkitsematonta. Pelkäämään, että huolestuttaisin muut. Pelkäämään, että
minun pitäisi myöntää, etten ehkä sittenkään omista teelusikan tunneskaalaa,
vaan ruokalusikan. Pelkäämään, että muut näkevät minun pelkäävän. Sillä vahvat
tytöt ja pojat eivät pelkää. He purevat hammasta hiljaa ja sanovat itselleen,
ettei kaatumisella ole väliä, vaan sillä, että nousee ylös. He nielevät
pettymykset irvistelemättä ja tietävät, että positiivinen asenne on ainoa
asenne, jolla voi eteenpäin päästä.
Ja sen asenteen minä olen alkanut
hiljalleen löytää. Tiedän varsin hyvin, että en ehkä täytä normeja tai edes
mahdu peruskaavaan. Tiedän, etteivät ihmiset ole tottuneet kuulemaan, mitä
pääni sisällä liikkuu. Olen myös tottunut siihen, että ihmiset näkevät sen,
mitä haluavatkin nähdä. Olen tottunut siihen ihan jo omalta kohdaltanikin.
Näen, luen ja tulkitsen kaiken juuri niin kuin se minulle sillä hetkellä sopii,
vaikka se ei olisi totta, vaan totaalisen väärä tulkinta. Olen tottunut elämään
elämää omien ehtojeni mukaan, oman tulkintakykyni mukaan.
Olen tottunut elämään siinä
kuvassa, jonka olen itse itselleni maalannut.
Siksi tänään, maatessani sängyssä
katsellen auringon nousun punaa makuusoppeni seinässä, minä kaivoin mielestäni
muutaman rivin verran sanoja, jotka lähetin sille ihmiselle, jonka statuksena
mielessäni on hillitysti ihan vain
ympäripyöreitä kavereita. Kerroin hänelle niiden auringonsäteiden myötä,
hänen olevan tärkeä ja rakas, vaikka en sitä yleensä sanotuksi saa. Avasin
hänelle sen oven, jonka kiinni pitäminen ei ole koskaan vaatinut kuin yhden
sanan: mahdotonta. Ja olen yhä
hengissä.
Ja nyt, kun aurinko on jo ylittänyt
keskipäivän korkeuden taivaalla, minä mietin, muuttiko se jotain minusta.
Muuttuiko minun todellisuuteni? Heijastivatko ne sanat uhkaavuutta vai
lämminhankisyyttä? Kertoivatko ne sanat ilosta vai surusta? Menemisestä vai
paikallaan pysymisestä, läsnäolosta?
Pilviin peittyvän auringon säteet
vakuuttavat minulle, että ne kertoivat läsnäolosta. Viestivät tunteesta.
Kertovat, että ajatusten välillä on yhteys, joka kuljettaa eteenpäin. Ja minä
uskon sen olevan niin. Sillä vaikka pohjimmiltani olenkin niitä ihmisiä, joiden
mielestä teot kertovat enemmän kuin sanat, on joskus hyvä saada asioita
kirjaimiksi asti. Tiettyyn pisteeseen asti teot riittävät, mutta joskus on
tarpeen astua epämukavuusalueelle ja pukea sanoiksi niitäkin asioita, joista
normaalisti vaikenisi. Sillä niin kuin todettu, asia on yhtä monimuotoinen kuin
tulkitsijansa. Ja suoraan sanomalla on toisinaan mahdollista poistaa
väärinymmärryksen riski. Eikä se ole keneltäkään pois, sanoa niitä sanoja,
joita ajattelee. Ei sanojalta, eikä kuulijalta.
Siksi voin tämänkin päivän
aloittaa hymyilemällä elämälle. Voin hymyillä tyytyväisenä siihen, että minun
ympärilläni on ihmisiä, joista välitän ja jotka välittävät. Voin katsoa tätä
maisemaa ja todeta, että vaikka mustelmien lukumäärä kehossani lähenteleekin jo
kolmeakymmentä, on elämääni ja mieltäni suojellut positiivisuus ja rakkaus niin
pitkään kuin olen elossa ollut. Ja toisin kuin aikidossa saamani mustelmat, se positiivisuus
ja rakkaus eivät haihdu, vaikka ei sitä ääneen sanoisikaan. Se on ja se pysyy
ja valaisee sitä tietä, jota kulkemaan olen lähtenyt. Eikä minun tarvitse enää
nousta ylös yksin hammasta purren, vaan voin nojata ulkona tuuleen ja nauraa
ilmoille heleitä ääniä kirsikankukkapuistossa silloinkin, kun tuuli sekoittaa
hiukseni ja polttaa poskeni punaiseksi.
Ja kotiin palatessani voin potkia
kenkäni eteisen kenkätelineeseen ja istua keittiön pöydän ääreen juomaan teetä
tai maitoa jo viikon tai pari käyttämästäni kupista. Voin nostaa käteeni
puhelimen ja soittaa tai laittaa viestiä. Kertoa, että minä olen olemassa ja että
minä satuin ajattelemaan juuri sinua. Että ajattelin päivääni ja tahdoin jakaa
sen kanssasi. Sillä sitä se elämä on; arjen kuvausta, jota jaetaan ja eletään
yhdessä.
Tai vaihtoehtoisesti voin vain
jäädä katsomaan sitä eilen saamaani kukkaa. Se säilykeananaspurkkiin tunkemani
kukka kehuu olevansa tulilatva, jonka todennäköisesti onnisutun tappamaan
kuukaudessa. Kastelet liikaa sanovat. Mielestäni kyllä en. Ja sitten väittävät,
etten antanut tarpeeksi vettä. Tiedä näistä sitten, mutta kyllä on kovin
vaikeaa saada kukat pysymään hengissä. Ei ole minusta viherpeukaloksi, jos ei
viherpiipertäjäksikään. Mutta johonkin muuhun minusta on, varmasti.