Teelusikallinen iloa

Halusin kirjoittaa iloisen tekstin, mutta totesin, että en oikeastaan osaa. Osaan viljellä viiltävää sarkasmia, mustaa huumoria ja jonkin asteen tilannekomiikkaa, mutta ilo – en usko, että minulla on siihen riittävästi sanoja, joita käyttää tai tilanteita, joista sillä sävyllä kirjoittaa. Sillä ne tilanteet, joissa ilo asuu, ovat sitä arkea, jota me elämme. Niitä ovat lohenpala jääkaapissa, keiko-gi eteisen naulassa, bokken pöydällä, täysvillainen matto lattialla ja yukata päällä. Ne ovat rauhaa ja hiljaisuutta sisällä, siellä missä normaalisti jokin helisee. Ne ovat hetkiä, jolloin oma peilikuva ei kysy kuka sinä olet, vaan hymyilee takaisin niin kuin oven pieleen istutettu narsissi ojentaa kasvojaan kohti aurinkoa – varmana omasta onnestaan.

Ne ovat niitä hetkiä, joista kirjoittaminen on vaikeampaa kuin alavireisestä synkkyydestä runoileminen, sillä ilon takana ei asu samaa määrää kompleksisia ajatuksia. Lisäksi ilo vain syntyy ja on. Sillä ei ole monia kasvoja kuten melankolialla. Se ei käy kimppuun punamustaruudullisen flanellipaidan nähdessä, eikä purista keuhkoja kasaan joka kerta, kun syksyn pudonneet lehdet pelaavat näkymätöntä ristinollaa taivaan nuottiviivastolla. Se ei hehku kadun kulmien kodittomissa eikä uutisissa, vaan on siellä, missä sydän ja mieli ovat avoinna.

Minun luo ilo saapuu aina varkain. Silloin se pyyhkii huolet nurkista kuin pölyt, tomuttaa ajatukset ja avaa verhot sekä ikkunat päästäen raikkaat tuulet sisään. Se puhaltaa lipun liehumaan, istuu alas ja keittää teetä, eikä sillä ole kiire mihinkään. Se keventää askeleen ja vie matkalle toisenlaisiin maisemiin. Niihin kuviin, joissa silmien edessä ei ole huolen verhoja eikä vakavuuden vaakuna korista rintapieltä.

Elämässäni näitä ilolla kyllästettyjä hetkiä ovat selkeimmin ne hetket ihmisten keskellä kahviloissa, kotona ja dojolla, joissa liike, puhe tai kynä vie minut pois siitä maailmasta, jossa LIITU-tutkimuksen paljastama todellisuus on liian kova ja julkisen terveyden huollon tila huolestuttaa. Ne ovat niitä hetkiä, jolloin aivoillani ei ole aikaa ja energiaa keskittyä maailman murheisiin. Niitä hetkiä, jolloin minun ei tarvitse yrittääkään laastaroida tai parantaa maailmaa, koska se on jo riittävän hyvä. Noissa hetkissä en muista edes sitä, mitä tapahtuu, kun ilo jättää.

Kun ilon riisuu, unohtaa naulaan tai narikkaan, sitä jälleen kuule, kuinka sisällä helisee.

Siellä helisevät isän kyyneleet, oma hiljaisuus, kasviverkkoon takertunut lintu… Siellä helisevät eilisen murheet ja huomisen huolet, eikä sille miinakentälle tahdo sotaan lähteä. Sen sodan kyllä tietää.

Siinä loputtomassa sodassa sitä yrittää ratkaista samaa ongelmaa aina samalla tavalla pääsemättä koskaan eteenpäin. Sitkeästi väittää itselleen, että kyllä se näin on ja nyt se onnistuu, vaikka tietää, ettei se ratkea tänään tai huomenna, eikä ehkä ikinä. Ja silti sitä haluaa jatkaa, antamatta itselleen rauhaa ja ilolle tilaa.

Ei suostu luovuttamaan, koska uskoo ja luottaa, että jonakin päivänä jokin pala on liikahtanut niin, että vanha keino toimii. Ja jos joku päivä ongelman hetkellisesti saakin ratkaistua, ei ehdi siitä iloita, halutessaan kokeilla uudelleen toimiko se todella. Ja eihän se toimi. Ei se ikinä, sillä toimimattomien ratkaisujen uudelleen yrittäminen ei muuta niitä toimiviksi. Melankoliassa se aina toimii, alkuun palaaminen, ilossa ei.

Ilon kanssa tilanne on muutenkin eri, lähtötilanne täysin toinen. Ilossa ei ole mitään ratkottavaa, se vain on. Siksi kai siitä ei kirjoitetakaan lauluja tai sitä kuvata muutenkaan tekstin keinoin. Ilon tarttumapinta on vahva mutta liian tasainen tarttua ulkopuolelta. Sen kuvaamiseen riittää ilmaisu iloisena olemisesta. Se ei kaipaa syväanalyysejä syistä ja seurauksista, siitä miksi. Liiallinen miettiminen sen vain lukitsee laatikkoon ja sitä huomaa taas istuvansa oman ajatuskenttänsä puolustuspään vaihtoaitiossa punaisen kortin takia miettimässä, oliko pakko.

Ilon kohdalla kukaan ulkopuolinenkaan ei koskaan kysy, miksi. Tai jos kysyy, haluaa tietää vastaisuuden varalle, mistä ilo sai alkunsa. Mutta oikeastaan sen lähteellä ei ole samalla tavalla väliä, riittää kun se on. Positiivisissa tunteissa se taitaa yleensäkin mennä niin – niitä ei tarvitse selittää. Ihmisille positiivisuus on selitys itsessään, eikä sitä tarvitse oikeuttaa tai ansaita. Se on perusoikeus.

Toisin kuin melankolia tai suru, jotka tarvitsevat ja haluavat tulla selvitetyksi.

Minulle niiden nimet ja kasvot ovat liiankin tutut, sillä kuten todettu, kirjoitan paljon taidokkaammin elämän väsyneemmästä, mutta elinvoimaisemmasta puolesta kuin Ilosta, siitä tunteesta jonka kasvot kohtaan, mutta jota en kykene selittämään.

Siksi usein vertaankin emotionaalisesti itseäni teelusikkaan. Olen siihen sanontaan vuosia sitten törmännyt jossakin ja sen itselleni ominut. En minä oikeasti omaa teelusikan tunneskaala, mutta se kuvaa hyvin tapaani hahmottaa tunteita: tunnistan niitä kyllä ja koen, mutta en pidä niiden ilmaisusta. Osaan kyllä kertoakin tunteista, kunhan minun ei tarvitse puhua niistä, ei siinä hetkessä, ei ääneen. Osaan sen, kunhan saan kirjoittaa. Muuten tunnen ulkoisesti hillitysti ja ilmaisen hallitusti, eikä sisälläni olevaa merta näe kuin vasta kupin täyttyessä yli hyvässä tai pahassa.

Silloin sanani kavaltavat minut heti, ennen kuin ehdin sanoa Tunnelusikan teeskaala. Sillä tunteiden viedessä minun tavuni sotkeutuvat toisiinsa, enkä minä enää itsekään lauseen lopetettuani tiedä, mikä oli ensimmäisen ja viimeisen sanan välinen korrelaatio.

Siksi minulla onkin tapanani kantaa aina mukanani teelusikallisen verran iloa. Se ilo ei omista kasvoja tai olomuotoa, se on milloin kevään hitaasti aukeavat silmät, milloin pilven hopeareunukset, milloin smurffin väriset housut. Mutta se ilo on siellä aina minua varten, odottamassa kipinää, levitäkseen ympäristöön.

Sillä se, mikä toimii viinille, toimii myös ilolle: paranee vanhetessaan. Eivätkä silmäkulmieni rypyt ole siellä koskaan turhaan. Ne odottavat iloa, joka niihin runojaan kirjoittaa, niin kuin minä Helsingin liikkumisohjelman kanteen.