20170811

Julkisen kulkuneuvon verran elämää




Olen viimeaikoina julkisilla kulkuvälineillä matkatessani alkanut kaivata turvavöitä. Linja-autojen korkeat selkänojat, ahtaat penkkivälit ja tiukkoja jarrutuksia tekevät kuskit huutavat tapaturma-alttiutta tietyömaamutkissa ja Mannerheimintien ruuhkahuipuissa, puhumattakaan Itäväylästä ja kehistä.

Vielä suuremmilta liikenneonnettomuuksilta välttyneenä, en sellaiseen tieten tahtoen joutua tahdo, joten pyöräily ja kävely ovat alkaneet tuntua potentiaalisilta liikennöintitavoilta.

En ole kuitenkaan järin tankkaavaa tyyppiä ja vajaa 20 kilometrin kävely päivittäin saattaisi viedä neljää leipää ja puuroa enemmän energiaa, etenkin niinä päivinä, jolloin matkaani rikastuttamassa on urheilukassillinen eri painoista päälle pantavaa ja muutama satunnainen muu -kategoriaan luokiteltava esine, ja edessä tunnin tai kolmen aikidourakka.

Siinä eivät paljon välipalabanaanit ja –smoothiet auta, kun energiavaje kuljettaa hitaasti, mutta varmasti kohti fyysistä loppuunpalamista. Saattaisi tuo kyllä minun tapauksessani henkinen kantti loppua ennen fyysistä, sillä toisinaan sille lähimmälle 1.3 kilometrin päässä olevalle bussipysäkillekin käveleminen tuntuu pakotetulta köydenvedolta ja ovelta hakeva palvelutaksi maan mainiolta keksinnöltä.

Harrastetason pyöräilynkään en ongelmaan ratkaisuksi saa taivutettua, sillä energiavajeen se sekin aiheuttaa jopa tehokkaammin kuin pohjattomilla kengillä kävely, sillä yleensä kolmivaihteinen pyöräni sisältää vain kaksi vaihetta: maitohapoille täysillä tai ei liikettä lain. Lisäksi pyöräilykulttuurin hulluus näillä seuduilla näkyy autoteillä polkevina pikakiitureina sekä virallisten pyöräteiden puuttumisena. Pyörällä jo kerran törmänneenä, ilmalentoa ottaneena ja siitä rytäkässä leukaani tikit saaneena, ei sanonta: pyörällä olisit jo perillä, aivan kamalasti lohduta.

Omalta osaltani pyöräilyn mielettömyyttä puoltaa myös pyöräni alimitoitus. Yläasteelle hankittu kaksipyöräinen ei sekään ihannemitoissaan ole, vaikka pituutta käyttäjään ei noista vuosista ole milliäkään lisää tullut. Asentovammat ovat kuitenkin pitkänmatkan pyöräilyssä sillä taatut, vaikkakin kardiovaskulaarista tehoa ei kieltäminen käy.

Pyöräilyn ja kävelyn sulkeminen pois liikennöintikuvioista jättää jälkeensä vain yksityisautoilun, moottoroidut kaksipyöräiset sekä muut ihmistä liike-energianaan käyttämättömät menijöt. Mahdottoman näistä vaihtoehdoista kuitenkin tekee niiden olemassa olemattomuus sekä tienkäytölliset seikat. Vaikka yksityisautoilu ratkaiseekin turvavyöongelman, tuo se mukanaan monta uutta ja vanhaa päänvaivaa: ajotaito, ruuhkahuiput, parkkitila ja toki yhä ne äkkijarrutukset, unohtamatta ilmansaasteita ja yleistä sivistymättömyyttä kanssa-autoilijoissa. Kaksipyöräiset taas näen teiden surmanloukkuina, joihin ajotaitoni ei moottoriurheilun saralta onneksi yllä. Hiljasen myötätunnon nekin saavat parkkitilan ja ruuhkan auvoisista hermopinteistä.

Julkisilla matkustamisen parhaita puolia onkin teiden sankarien aiheuttamalta mielipahalta ja suuttumukselta välttyminen. Toisen kyydissä ollessa sitä voi huoletta kirjoittaa tietärinöisiä tekstejä vihkoonsa jättäen liikenneraivon muille, yrittäen itse pysyä tuulihousuineen penkillä. Toisinaan jopa uneksuminen on mahdollista ja työ- sekä koulumatkakooma tuudittaa väsyneen istujan uneen vain havahduttaakseen hänet jarrutus- ja nukahdusosumilla milloin ikkunan, milloin selkänojan kanssa.

Jotta julkisilla liikkumisen kuva ei liian ruusuiselta kuitenkaan vaikuttaa alkaisi, on julkisen liikenteen huonoksi puoleksi vielä lausuttava niillä matkustavat ihmiset. Perisuomalaiseen tapaan yksilöistujana on bussissakin ihan mukavaa silloin, kun puolityhjää bussia kansoittaa ihmismäärä, jossa kaikille halukkaille on oma kahden istuttava paikkansa. Silloin saa rauhassa lyllyä, hyllyä ja kolista matkassa mukana ilman, että jonkun muun reisi osuu reiteen tai käsivarsi käsivarteen tai tuoksu nenään. Silloin ei haittaa, vaikka vähän nukahtaa tai nauraa itsekseen vitsille, jonka kuuli jo viikko sitten, mutta tajusi vasta nyt.

Vierustoverin kanssa se haittaa. Sitä ajattelee, että mitähän se ajattelee. Lukeekohan se minun viestit ja katsoo, mitä kirjoitan. Haistaakohan se, että aamusuihku jäi väliin, ja ei kai se vaan huomaa, että minä olen se, joka noita asioita miettii ja toisessa näkee ja löytää. Ja sitten sitä koettaa istua mahdollisimman pienenä, mutta ryhdikkäänä, olla hengittämättä liian kuuluvasti ja haistavasti, vaikka nenän syrjät vain vipattavat yrittäessään paikallistaa hajujen alkulähdettä.

Suurimmaksi osaksi julkisilla matkustaminen on kuitenkin tyhjä ja turhanpäiväinen seikkailu ihmisiin. Sitä näkee saman muurahaispesämäisen illuusion joka päivä ja miettii toisinaan ohimennen, kuka keksi tämän elämän ja soppakauhat sekä haaveilee kuntourasta, mutta astuu silti bussiin tai metroon huolimatta äkkijarrutukista, ruuhkista, kanssamatkustajista tai tietärinöistä tietäessään olevansa vain matkalla, hetken aikaa liikkeellä ja sitten taas perillä.

Lopunperin se kai on ihan siedettävää. Kaikki ne köhisevät, tuhisevat, raapivat, kahisevat, tuoksuvat, haisevat, puhuvat, hiljaiset, tehokkaat ja tehottomat ihmiset aamu- ja iltapäiväruuhkissa ovat kuin pikakelaus elämän eri piirteisiin. Silloin ympärillään näkee lukuisia elämiä, joista mikä tahansa voisi olla se oma, jos jokin asia vain olisi jossakin vaiheessa mennyt toisin tai jollaiseen voi parhaillaan olla tietämättään matkalla.

Ehkä sitä pitäisikin suhtautua elämään kuin julkisilla kulkuvälineillä matkustamiseen: Ensinnäkin, se tulee jos on tullakseen ja silloin kuin tulee, eikä seuraavalle pysäkille käveleminen matkaa nopeuta tai siitä erityisemmin viihdyttävämpääkään tee. Välillä sitä saa, välillä joutuu istumaan yksin. Välillä vieressä on joku, jolle haastella, välillä joku, jota tuskin huomaat, joku jota et voi olla huomaamatta. Toisekseen, välillä sitä kallistutaan mutkissa ja jarrutetaan suorilla, turvavöillä tai ilman. Tulee punaisia ja vihreitä valoja, keltaisiakin. Välillä pysähdytään, mutta lopulta matka kuitenkin jatkuu. Kunnes bensa loppuu, jokin osa pettää, hajoaa lopullisesti ja menijö on lukuisten huoltopäiväkirjamerkintöjen jälkeen unohdettavaksi leimattu elementti.

Ehkä elämä todellakin on kuin linja-auto ihmisineen: täynnä mahdollisuuksia ja erilaisia kohtaloita, joista kuitenkaan ei mieleiseensä valita voi. Voi vain poistua yhdestä ja nousta seuraavaan tai olla nousematta. Voi jatkaa tutulla linjalla tai etsiä toisen, kokeilla ja katsoa, minne päätyy, kun vain ottaa aikaa ja antaa itselleen luvan hengittää tätä hetkeä, kaikkia niitä käsillä olevia elämiä. Ja toivottaa ihmiset tervetulleeksi oman elämänsä linja-autokyytiin, jossa ei ole turvavöitä, eikä reklamaatiomahdollisuutta.

Sillä ei elämälle voi reklamaatiota kirjoittaa.

20170806

Ruoste

Minun mustekynäni kuulakärki on ruostunut kirjoittamisen puutteesta. Se köhii ja sylkee epämääräisiä musteläiskiä kirjainten alkuihin ja loppuihin sotkien entisestään kaoottista tekstityyliäni. Kesken jääneet tekstit ja runot kertovat sielutonta tarinaansa leväten kylmenneinä jälkinä olemattomassa pöytälaatikossani. Olen tuhrinut niitä kirjekuorien taustapapereihin, vihkoihin, autioihin Word-pohjiin ja mainoksiin, kiusannut niillä veljeäni haastaen sopertelemaan omia vastaaviaan sekä jättänyt hautumaan mieleeni. Olen saanut aikaan eriasteisia hiljaisuuksia, joilla jokaisella on minun kasvoni, mutta ei nimeäni.

Näitä hiljaisuuksia ovat olleet rakentamassa kesäpäivien uuvuttava tekemättömyys, raukea laiskuus ja menneet päivät, joiden betoninharmaat melankoliakylvyt ovat tuudittaneet minua mietteiden laakeille ulapoille, joissa ajatuksen hinta on puolentoista jaardin mittaisen kirjoitelman pituinen filosofiamyrsky siitä, kuinka mustavalkoinen ajattelu on olettamisen perussynti. Niissä hitaissa leikatun nurmen ja vihreän tuoksuisissa matkamuistoissa asuu kiiltokuvamaisia harhakuvitelmia omasta kyvykkyydestäni filosofina. Niitä ajatuspolkuja seuratessani olen huomannut itseni muuttuneen:

Minusta on tullut sarkastinen tosikko.

Tai toiset ehkä sanoisivat minun aikuistuneen, ottaneen viimeinkin sen kuuluisan sädekehän pääni päältä ja ripustaneen sen naulaan alkaen nähdä, että elämä on juurikin sitä ruusuilla tanssimista - kaunista, mutta silloin tällöin satuttavaa. Tämä uusi vakavuus on saanut minut löytämään arkea runtelevan huumorin, jossa lahjomattomat elämän sankarit ovat suola ja sokeri rantakalliolla nautittavassa kinuskileivoksessa ja toisinaan se penisilliiniviljelmä aamuisen leivän päällä.

Tämä uusi tosikkomaailma näyttäytyy minulle keskinkertaisen suorituskyvyn laukkaratana, jossa kohtalainen tyytyväisyys saavutetaan elintasoleirien satama-altaissa kylpemällä: se on neljä seinää ja katto valokuituverkolla ja virastotyöajalla maustettuna. Todellista lisäarvoa näihin vesileikkeihin tuovat parisuhde ja perhe-elämä, joiden stereotyyppiset kuvaelmat saavat ihoni kutisemaan. Tavoiteltavissa oleva elämä on minulle kuin sen yksikätisen merimiehen olemattoman käden tavoittelua - turhaa.

Se käsi on minut jo jättänyt.

En tahdo työtä, jonka suurin painoarvo on sanalla elättää. Työtä, jota varten noustaan aamulla ja jota tehdään palkkapäiviä ja lomia odotellen. Työtä, jossa raha palkitsee. Tahdon työn, joka itsessään palkitsee, jonka tekeminen palkitsee. En tahdo tyytyä keskinkertaisuuteen, johon jää jumiin yhtä lahjakkaasti kuin kolmannen asteen yhtälön ratkaisemiseenkin. Tahdon jotain muuta. Jotain sellaista, missä valokuituverkko ei ole kuin sen egyptiläisen laitakaupungin lautasantennit - merkki siitä, että pärjää.

En tahdo parisuhdetta kynttiläillallisilla ja kuutamokävelyillä. Enkä henkistä armahdusta niiltä, joiden mielestä käsi, joka käteen näissä tilanteissa kuuluu, on eriä sukupuolta. En tahdo kuiskaten annettuja lupauksia, enkä huokauksiin laantuneita iltapäivän teehetkiä töistä palatessa.

Se on jonkun muun elämä.

Minun elämäni. Minun elämässäni Hakaniemen kauppahallin edustalla vahditaan tuntemattomien pyöriä, puhutaan dojolla läpi päivän polttavat ja kylmenneet, kierretään kotiin rantojen kautta, puhutaan huonoa englantia ohikulkijoille sekä samaan suuntaan menijöille ja haikaillaan menetetyn rakkauden perään. Minun elämässäni kuljetaan sinne minne elämä pysähdellen vie ja pyydetään väliin kaasua, väliin jarrua ja unohdetaan hiljentää mutkissa, mutta ei koskaan risteyksissä. Minun elämässäni järki ja tunne ovat asumuserossa toisistaan ja henkiseltä sairaslomaltaan palaava sopusuhtaisuus on jo unohtanut niiden riidan syyn.

Minun elämäni suurin ruoste ei suinkaan siis asu kirjailijan kynässäni, vaan kenkieni pohjissa ja ohjaustangossa - olettamisen perisynnissä, mustavalkoisessa ajattelussa.

Hyväksyn, suvaitsen, ymmärrän. Tahdon, uskon, haluan. Lupaan, vannon, varmistan.  Muistan, unohdan, antaudun ja taistelen. Ja siinä samassa taputan käsiäni elämän suurelle performanssitaiteelle kirjoittaen siitä lukuisia sarkastisia sanoja halukkaille luettavaksi.

Minun elämäni ruoste. Se on juuri se, joka pitää minut liikkeessä. Saa näkemään meret ja metsät, luo ajatuksiin sävyt ja kuljettaa ne kirjekuorien taustapapereihin, vihkoihin, autioihin Word pohjiin, mainoksiin ja keskusteluihin. Raudan se pilaa, mutta minusta se tekee vahvan.