Olen viimeaikoina julkisilla
kulkuvälineillä matkatessani alkanut kaivata turvavöitä. Linja-autojen korkeat
selkänojat, ahtaat penkkivälit ja tiukkoja jarrutuksia tekevät kuskit huutavat
tapaturma-alttiutta tietyömaamutkissa ja Mannerheimintien ruuhkahuipuissa,
puhumattakaan Itäväylästä ja kehistä.
Vielä suuremmilta
liikenneonnettomuuksilta välttyneenä, en sellaiseen tieten tahtoen joutua
tahdo, joten pyöräily ja kävely ovat alkaneet tuntua potentiaalisilta
liikennöintitavoilta.
En ole kuitenkaan järin
tankkaavaa tyyppiä ja vajaa 20 kilometrin kävely päivittäin saattaisi viedä
neljää leipää ja puuroa enemmän energiaa, etenkin niinä päivinä, jolloin
matkaani rikastuttamassa on urheilukassillinen eri painoista päälle pantavaa ja
muutama satunnainen muu -kategoriaan luokiteltava esine, ja edessä tunnin tai
kolmen aikidourakka.
Siinä eivät paljon
välipalabanaanit ja –smoothiet auta, kun energiavaje kuljettaa hitaasti, mutta
varmasti kohti fyysistä loppuunpalamista. Saattaisi tuo kyllä minun
tapauksessani henkinen kantti loppua ennen fyysistä, sillä toisinaan sille
lähimmälle 1.3 kilometrin päässä olevalle bussipysäkillekin käveleminen tuntuu
pakotetulta köydenvedolta ja ovelta hakeva palvelutaksi maan mainiolta
keksinnöltä.
Harrastetason pyöräilynkään en
ongelmaan ratkaisuksi saa taivutettua, sillä energiavajeen se sekin aiheuttaa
jopa tehokkaammin kuin pohjattomilla kengillä kävely, sillä yleensä kolmivaihteinen
pyöräni sisältää vain kaksi vaihetta: maitohapoille täysillä tai ei liikettä
lain. Lisäksi pyöräilykulttuurin hulluus näillä seuduilla näkyy autoteillä
polkevina pikakiitureina sekä virallisten pyöräteiden puuttumisena. Pyörällä jo
kerran törmänneenä, ilmalentoa ottaneena ja siitä rytäkässä leukaani tikit
saaneena, ei sanonta: pyörällä olisit jo
perillä, aivan kamalasti lohduta.
Omalta osaltani pyöräilyn
mielettömyyttä puoltaa myös pyöräni alimitoitus. Yläasteelle hankittu
kaksipyöräinen ei sekään ihannemitoissaan ole, vaikka pituutta käyttäjään ei
noista vuosista ole milliäkään lisää tullut. Asentovammat ovat kuitenkin
pitkänmatkan pyöräilyssä sillä taatut, vaikkakin kardiovaskulaarista tehoa ei
kieltäminen käy.
Pyöräilyn ja kävelyn sulkeminen
pois liikennöintikuvioista jättää jälkeensä vain yksityisautoilun, moottoroidut
kaksipyöräiset sekä muut ihmistä liike-energianaan käyttämättömät menijöt.
Mahdottoman näistä vaihtoehdoista kuitenkin tekee niiden olemassa olemattomuus
sekä tienkäytölliset seikat. Vaikka yksityisautoilu ratkaiseekin
turvavyöongelman, tuo se mukanaan monta uutta ja vanhaa päänvaivaa: ajotaito,
ruuhkahuiput, parkkitila ja toki yhä ne äkkijarrutukset, unohtamatta
ilmansaasteita ja yleistä sivistymättömyyttä kanssa-autoilijoissa.
Kaksipyöräiset taas näen teiden surmanloukkuina, joihin ajotaitoni ei
moottoriurheilun saralta onneksi yllä. Hiljasen myötätunnon nekin saavat
parkkitilan ja ruuhkan auvoisista hermopinteistä.
Julkisilla matkustamisen parhaita
puolia onkin teiden sankarien aiheuttamalta mielipahalta ja suuttumukselta välttyminen.
Toisen kyydissä ollessa sitä voi huoletta kirjoittaa tietärinöisiä tekstejä
vihkoonsa jättäen liikenneraivon muille, yrittäen itse pysyä tuulihousuineen
penkillä. Toisinaan jopa uneksuminen on mahdollista ja työ- sekä
koulumatkakooma tuudittaa väsyneen istujan uneen vain havahduttaakseen
hänet jarrutus- ja nukahdusosumilla milloin ikkunan, milloin selkänojan kanssa.
Jotta julkisilla liikkumisen kuva
ei liian ruusuiselta kuitenkaan vaikuttaa alkaisi, on julkisen liikenteen
huonoksi puoleksi vielä lausuttava niillä matkustavat ihmiset. Perisuomalaiseen
tapaan yksilöistujana on bussissakin ihan mukavaa silloin, kun puolityhjää
bussia kansoittaa ihmismäärä, jossa kaikille halukkaille on oma kahden
istuttava paikkansa. Silloin saa rauhassa lyllyä, hyllyä ja kolista matkassa
mukana ilman, että jonkun muun reisi osuu reiteen tai käsivarsi käsivarteen tai
tuoksu nenään. Silloin ei haittaa, vaikka vähän nukahtaa tai nauraa itsekseen
vitsille, jonka kuuli jo viikko sitten, mutta tajusi vasta nyt.
Vierustoverin kanssa se haittaa.
Sitä ajattelee, että mitähän se ajattelee. Lukeekohan se minun viestit ja
katsoo, mitä kirjoitan. Haistaakohan se, että aamusuihku jäi väliin, ja ei kai
se vaan huomaa, että minä olen se, joka noita asioita miettii ja toisessa näkee
ja löytää. Ja sitten sitä koettaa istua mahdollisimman pienenä, mutta
ryhdikkäänä, olla hengittämättä liian kuuluvasti ja haistavasti, vaikka nenän
syrjät vain vipattavat yrittäessään paikallistaa hajujen alkulähdettä.
Suurimmaksi osaksi julkisilla
matkustaminen on kuitenkin tyhjä ja turhanpäiväinen seikkailu ihmisiin. Sitä
näkee saman muurahaispesämäisen illuusion joka päivä ja miettii toisinaan
ohimennen, kuka keksi tämän elämän ja soppakauhat sekä haaveilee kuntourasta, mutta
astuu silti bussiin tai metroon huolimatta äkkijarrutukista, ruuhkista,
kanssamatkustajista tai tietärinöistä tietäessään olevansa vain matkalla,
hetken aikaa liikkeellä ja sitten taas perillä.
Lopunperin se kai on ihan
siedettävää. Kaikki ne köhisevät, tuhisevat, raapivat, kahisevat, tuoksuvat,
haisevat, puhuvat, hiljaiset, tehokkaat ja tehottomat ihmiset aamu- ja
iltapäiväruuhkissa ovat kuin pikakelaus elämän eri piirteisiin. Silloin ympärillään
näkee lukuisia elämiä, joista mikä tahansa voisi olla se oma, jos jokin asia
vain olisi jossakin vaiheessa mennyt toisin tai jollaiseen voi parhaillaan olla
tietämättään matkalla.
Ehkä sitä pitäisikin suhtautua
elämään kuin julkisilla kulkuvälineillä matkustamiseen: Ensinnäkin, se tulee
jos on tullakseen ja silloin kuin tulee, eikä seuraavalle pysäkille käveleminen
matkaa nopeuta tai siitä erityisemmin viihdyttävämpääkään tee. Välillä sitä
saa, välillä joutuu istumaan yksin. Välillä vieressä on joku, jolle haastella,
välillä joku, jota tuskin huomaat, joku jota et voi olla huomaamatta.
Toisekseen, välillä sitä kallistutaan mutkissa ja jarrutetaan suorilla,
turvavöillä tai ilman. Tulee punaisia ja vihreitä valoja, keltaisiakin. Välillä
pysähdytään, mutta lopulta matka kuitenkin jatkuu. Kunnes bensa loppuu, jokin
osa pettää, hajoaa lopullisesti ja menijö on lukuisten huoltopäiväkirjamerkintöjen
jälkeen unohdettavaksi leimattu elementti.
Ehkä elämä todellakin on kuin
linja-auto ihmisineen: täynnä mahdollisuuksia ja erilaisia kohtaloita, joista
kuitenkaan ei mieleiseensä valita voi. Voi vain poistua yhdestä ja nousta
seuraavaan tai olla nousematta. Voi jatkaa tutulla linjalla tai etsiä toisen,
kokeilla ja katsoa, minne päätyy, kun vain ottaa aikaa ja antaa itselleen luvan
hengittää tätä hetkeä, kaikkia niitä käsillä olevia elämiä. Ja toivottaa
ihmiset tervetulleeksi oman elämänsä linja-autokyytiin, jossa ei ole turvavöitä,
eikä reklamaatiomahdollisuutta.
Sillä ei elämälle voi
reklamaatiota kirjoittaa.