Välittävän inhimillinen rakkaus

Ostan yhden vadelmahillolla täytetyn, uppopaistetun, sokerikieritetyn pullapallon kaupasta. Pakkaan sen paperipussiin ja kannan kotiini muiden ostosten kanssa. Kannan sen kotiini liukasta, liejuista metsäpolkua pitkin ja mietin, osaavatko sammakot hymyillä. Päätän, että osaavat ja tunnen oman hymyni matkivan sammakon hymyä koettaessani olla hymyilemättä koko hammasrivistölläni. Ajatus naurattaa minua entistä enemmän jalkojeni lipsahdellessa lietteisellä oikoreitilläni. Läpsyttelen kengänpohjiani iloisesti mutaan ja näen, miten sininen muuttaa sävyään ruskeahkoksi. Jaloistani lähtee keveän litisevä ääni kostean maa-aineksen hiertyessä kengänpohjan välissä. Olo on keväisen aurinkoinen.

Kotona täytän jääkaapin valkoisella nesteellä ja pöytätason vaalealla vaahtokumimaisella massalla. Munkin ja suklaarusinat lasken tietokoneen eteen odottamaan vuoroaan. Tummat vaatteeni pudottelen yksi toisensa jälkeen pyykkipussiin ja sujautan päälleni lähes ihoni sävyisen mustasankaisen mekon, jota en juuri koskaan pidä. Käynnistän tietokoneeni ja kaadan jo viikon käyttämääni lasiin maitoa. Lasin asetan tietokoneen eteen punaiselle kukanmuotoiselle lasinaluselle.

Tietokoneeni näytölle aukeaa tänään yhdeksän ikkunaa: totutusti ja automaattisesti sekä Facebook että YouTube. Lisäksi avaan koulun sähköpostin, OneDrive-pilvipalvelun, projektityön kirjallisen raportin sekä neljä luettavaksi tarkoitettua artikkelia. Ja ennen kuin ehdin lukea yhtäkään sanaa tietokoneen näytöltä, on vadelmatäytteinen munkkini jo kadonnut.

Kahden tunnin ajan keskityn täydentämään projektiraportin osia potilaan ohjaus sekä näytteenotto ja viljely. Kirjoitan näppäimistö kuumeten näytölle sanoja, jotka kertovat siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen. Kerron tulevan ammattini negaatiosta, jossa ei ole kuin vääriä vastauksia ja toimintatapoja. Saivartelen paperille sanamuotoja, joita ei voi tulkita väärin ja jotka silti tarkoittavat montaa asiaa samaan aikaan ja totean, että minun päässäni ei ole lähdeviitteitä.

Minun päässäni on vain ajatuksia, jotka ovat tulleet jostakin ‒ muodostuneet hiljalleen kokonaisuudeksi kaikesta vuosien varrelta kuulemastani, näkemästäni, lukemastani ja kokemastani. Aivojani täyttävällä surinalla ei ole taustateoksia eikä jäljitettävää historiaa, on vain tyhjyydessä leijuva varmuus omasta opitusta, omasta tiedosta, omasta totuudesta. Välillä on hiipuneita muistojälkiä lähteistä, etäisiä ajatuksia siitä, että ehkä luin joskus jonkun artikkelin, jossa psykoanalyysia kuvattiin alla olevan tekstin kaltaisella kielikukkasniityllä:

Ilman psykoanalyysia emme olisi koskaan saaneet tietää, että ajatus jota ajattelemme, ei ole se ajatus jota ajattelemme, vaan ajatus joka saa meidät luulemaan, että ajattelemme ajatusta jota luulemme ajattelevamme.

Tai ehkä kuulin sen joltakulta muulta, joka ehkä oli lukenut sen jostakin artikkelista. Mutta itse en sitä ainakaan keksinyt. Tiedän, että se on jonkun muun ajatus, vaikka se tuntuu jo omalta, kun sitä on toistanut jo niin monen monta kerta ‒ kertonut eteenpäin aina uudelle ihmiselle täysin uutena juttuna, ymmärtämättä sitä täysin edes itse.

Projektissamme meidän tulee käyttää lähdeviitteitä. Täytyy perustella ajatukset, joita me ajattelemme, jonkun toisen ajatuksella. Täytyy muistaa, kenen ajatuksen on ottanut omakseen ja mahdollisesti jopa se, kuka sen ajatuksen alun perin keksi. Täytyy myös hahmottaa, mitkä olivat saman ihmisen ajatuksia, mitkä erin tai olivatko ne useamman ihmisen keksimä ajatusyhdistelmä, jossa jonkun roolina on ollut olla pilkku. Täytyy havaita ja havainnoida koostaen ja pysyä ajan hermolla.

Ja silti löydän itseni kuusikymmentäluvulta.

Huomaan yhtäkkiä kirjoittamisen keskeltä havahtuvani mustavalkoiseen musiikkiin, jossa nainen laulaa menetetystä rakkaudesta. Hänen pehmeällä äänellään lausumat sanat ovat minulle tutut, mutta niin vieraat. Niissä on sellaista hehkua, jota ei nykyajan pop-kappaleista enää liiemmälti löydy. Niissä on sellaista positiivisuutta, jota nykyajan riutumislauluissa korvataan masennuksen syvillä huokauksilla.

Masentuneesti huokasin minäkin tänään metrossa, ennen kuin muistin, että minun kuuluisi olla vihainen, eikä säälivä. Ja ennen kuin Kamppi oli vaihtunut Itäkeskukseen, olin jo ehtinyt liukua vihasta halveksuntaan ja takaisin sekä miettiä, mihin tämä maailma onkaan menossa. Tänään nimittäin törmäsin metrossa yhteen oman maailmankatsomukseni suurimmista synneistä: välinpitämättömyyteen.

Oma historiani ja kotikasvatukseni on opettanut minulle vanhempien kunnioitusta. Minut on kasvatettu antamaan ja tekemään tilaa itseäni heikoimmille, niille, jotka tarvitsevat tukea. Minut on opetettu hyväksymään ja huomioimaan erilaiset lähtökohdat ja nykytilanteet. Olen sisäistänyt maailman, jossa vanhuudella on arvoa ‒ maailman, jossa ovia availlaan ja istumapaikkoja luovutetaan niitä tarvitseville.

Metrossa ollut nainen oli sisäistänyt maailman, jossa hänen egonsa oli ympäristön tilavuutta suurempi. Hänen hahmotuskykynsä rajoittui omaan tilaansa, vaikka hän katsoi kohti heikkoutta. Hänen silmänsä eivät nähneet samaa kuin minun. Hänen nenänsä sai vainun ja päänsä päätti, että ei tänään.

Minun viereeni istui valkohiuksinen nainen, jonka kamelin väristen sukkahousujen läpi pystyin näkemään pitkien vuosien painavan suonikohjuja kalpean ihon pintaan. Hänen lempeässä hymyssään asui rakkaus hänen katsoessaan ahavoituneen miehensä kasvoja. Hänen äänensä oli yllättävän vahva, hänen kehottaessa miestä istumaan itseään vastapäätä.

Nainen metron oranssilla penkillä rypistää nenäänsä ja tuijottaa vanhaa miestä katseessaan pahan karma. Mies istuu hänen viereensä, eikä nainen liikuta tavaroitaan. Hän istuu paikallaan aristokraattisesti leuka laskettuna ja katse puhelimessa. Mies istuutuu ja sanoo leppeästi istuvansa sitten puolella kankulla, joka sekin on parempi kuin seistä huojuvassa vaunussa.

Minä katson naista ja irvistän henkisesti. Puren hänelle hammasta ja koetan painostavalla katseellani saada hänet huomioimaan vieressään lojuvat kassit ja vanhan miehen, jonka ihon uurteissa asuu väsymys. Nainen ei huomaa katsettani, eikä mikään muu kuin nenän aavistuksen omainen nyrpistys kerro hänen huomanneen vierustoveriaan.

Vanha nainen katsoo naista ja sanoo hänelle kohteliaasti, että hän voisi nostaa laukkunsa syliinsä siksi aikaa, että he ovat oikealla pysäkillä. Hänen äänestään kuuluu väsymys ja pienen pieni harras toive saada ymmärrystä. Ymmärrystä ei hänelle, eikä miehelle heru. Nainen liikuttaa kassiaan hieman itseensä päin.

Ja minun päässäni murisevat ukkosen kymmenet pilvet. Mietin jo nousevani itse ja luovuttavani paikan miehelle. Miehellä on kuitenkin asiaan ratkaisu. Hän nostaa piknikin kassin syliinsä ja sanoo, että hän voi pitää tätä matkan ajan.

Hymy karkaa kasvoilleni. Välinpitämättömyyteen ei vastattu välinpitämättömyydellä, vaan suoruudella. Nainen rypistää otsaansa ja ojentaa kätensä ottaakseen kassinsa, mutta mies ei ole huomaavinaankaan. Hän istuu oranssilla metron penkillä ja säteilee väljähtäneen virtsan hajun lisäksi elämäniloa. Vanha nainen hymyilee hänelle yhä ja heidän välillään on sellainen yhteys, jossa keskenäinen ymmärrys on jo korkeammalla tasolla. Heidän hymyissään lepää rauha ja kiintymys.

He poistuvat metrosta ennen minua. Mies laskee kassin penkille paikalleen ja kiittää. Hymyilee naiselle ystävällisesti, vaikka nainen ei edes kohtaa hänen katsettaan, ei välitä kohdata. En tiedä, onko nainen häpeissään, moukka vai muuten vain omassa kuplassaan elävä, mutta hän ei todellakaan näytä välittävän. Hän jatkaa puhelimensa selaamista ja minä jatkan vihaista tuijotustani. Syyllistävä katseeni seuraa häntä aina Herttoniemeen asti, jossa hän poistuu.

Itse poistun Itäkeskuksessa, josta ostan yhden vadelmahillolla täytetyn, uppopaistetun, sokerikieritetyn pullapallon kaupasta. Pakkaan sen paperipussiin ja kannan kotiini muiden ostosten kanssa. Kannan sen kotiini liukasta, liejuista metsäpolkua pitkin ja mietin, osaavatko sammakot hymyillä. Päätän, että osaavat ja tunnen oman hymyni matkivan sammakon hymyä koettaessani olla hymyilemättä koko hammasrivistölläni. Ajatus naurattaa minua entistä enemmän jalkojeni lipsahdellessa lietteisellä oikoreitilläni. Läpsyttelen kengänpohjiani iloisesti mutaan ja näen, miten sininen muuttaa sävyään ruskeahkoksi. Jaloistani lähtee keveän litisevä ääni kostean maa-aineksen hiertyessä kengänpohjan välissä. Olo on keväisen aurinkoinen.

Ärtymys haihtuu ulkoilmassa, mutta mietin yhä kotona koneella istuessani, miten maailma nykyään makaa. Neljän Ruusun Valuvaa taivasta lainatakseni: ”Oliko ennen kaikki paremmin/ mistäpä mä sen tietäisin./ Maailman muuttuneen sanotaan/ siltikin tullaan ja kadotaan.”

Sen minä kuitenkin tiedän, että välinpitämättömyys on yksi yhteiskunnan syövistä.  Se lepää siellä piilossa ja rakentaa metastaasejaan. Ja kohta me huomaamme katsovamme silmästä silmään omaa rappiotamme, emmekä jaksa enää edes välittää. Sitä ruokkii itsekkyys ja egoismi yhdessä pessimistisyyden kanssa, eikä sen lannistamisesi ole mitään muuta keinoa kuin oppia ajattelemaan, oppia näkemään, että elämän pienet ilon hetket ovat niitä kantavia hetkiä, joilla arjesta tulee elämisen arvoista.

Ne hetket ovat kuin se yksinäinen munkki repussa rahkapurkin päällä, auringon laskut horisontin takana, keskustelut puhelimessa ja kasvotusten… ne hetket ovat rakkaus elämään. Rakkaus inhimillisyyttä kohtaan.