Tahtoisin lausua kohteliaan kiitoksen, ennen kuin kieltäydyn
ystävällisyydestä. Tahtoisin kiittää hyvästä ajatuksesta, kantavasta teosta,
ennen kuin kieltäydyn säälistä. Tahtoisin kiittää muistamisesta, ennen kuin
kieltäydyn unohtumasta. Tahtoisin… ettei minua enää kutsuttaisi niihin
saleihin, jotka ovat tulvillaan minulle vieraita ihmisiä, minulle vieraita
tilanteita, minulle vierasta sosiaalisuutta.
Tahtoisin oppia ymmärtämään olematta paikalla. Tahtoisin,
että voisin jonakin aamuna klikata kutsuun sanan ”Kyllä” ja kiittää
kohteliaasti kutsusta ja mennä. Tahtoisin, ettei minun jokaisena kertana
tarvitsisi vaivautuneesti vastata ”Ehkä” ja sitten jättää menemättä.
Näissä kutsuissa, näissä saleissa, minun ”ehkä” on
puolikohtelias tapa sanoa: ei, en ole tulossa. Vaivaan aivojani viikkoja
miettimällä, kuinka voisin kieltäytyä, vaikka tiedän, ettei kukaan edes muista
minun harkinneen tulemista, vaikka kukaan tuskin edes odottaa minun tulevan
paikalle. He kutsuvat minut kerta
toisensa jälkeen paikalle kohteliaisuudesta, etiketin pakosta, tulevaisuuden menneisyyden
kuiskauksen vuoksi. He kutsuvat minut syystä, jota en ymmärrä.
Jälleen sain kutsun juhliin tai bileisiin, kuten he itse näitä
yltiösosiaalisia tapahtumiaan nimeävät. Juhliin, joihin ei ole tarkoituskaan
mennä omana itsenään, vaan pukeutuneena joksikin muuksi, joksikin, jota ei ole.
Sain kutsun Halloween bileisiin. Vastasin, ehkä. Tuskin olen menossa.
Nämä juhlat, tämä tapahtuma, antaisivat minulle
mahdollisuuden olla joku muu olemalla samalla minä itse. Se antaisi minulle
luvan pukeutua mustaan, maalata kasvoni valkoisella ja sekoittaa hiukseni
tuulenpesäksi. Se antaisi minulle mahdollisuuden olla synkän iloinen
takametsien kirvesmurhaaja, joka ei koskaan lakkaa jahtaamasta omaa itseään
niistä silmistä, joista ilahtuneena juo elämän. Se antaisi minulle
mahdollisuuden olla se kiljuva takapenkin teini, joka en koskaan ollut. Se
antaisi minulle mahdollisuuden tehdä jotakin, jota en ole koskaan tehnyt.
Tiedän kuitenkin, miten se menisi. Se tuskin menisi kovin
hyvin. Menisin paikalle liian ajoissa, tervehtisin emäntäparia kohteliaasti ja
vetäytyisin sopivan pimeään kohtaan katsomaan ympärilleni. Hymyilisin
vaivautuneena paikalle saapuville ihmisille, joita en tunne. Nyökkäisin heille
kohteliaasti, ehkä sanoisin nimeni, ehkä en. Katsoisin heitä tunnin, ehkä pari
syrjästä ja toteaisin olevani väärässä paikassa. Poistuisin ääneti kenenkään
huomaamatta, sillä kuka huomaisi, kuinka yksi varjo mustuudesta katoaa?
Jälkeenpäin istuisin kotona lattialla katsomalla
televisiosta huonoa kauhuelokuvaa ja miettimässä kuluneita kahta tuntia – miettimässä,
kuka kumma keksi pakata samaan tilaan liian paljon, liian outoja ihmisiä. Kuka
keksi tapahtumat, joissa olisi tarkoitus viihtyä ihmisten keskellä, kun ei
kuule edes omia ajatuksiaan? Kuka keksi vääntää musiikin liian isolle, puhua
liian kovaa, nauraa liian äänekkäästi? Kuka keksi, ihmisnukketeatterin?
Vaikka toisenaan haaveilenkin kumppanuudesta, elämän
jakamisesta, suurten seikkailujen alusta – ei minusta ole kansankynttiläksi, ei
edes naapurintytöksi. Olen omaan itseeni piiloutunut sateinen sää,
sirpaloitettu unelma, jonka kokoaminen ehjäksi on mahdottomuus, sillä puolet
paloista ovat jo palaneet.
Minä olen näyteikkunalapsi. Olen paikalleni jähmettynyt
muistomerkki niistä ajoista, jolloin seinäruusut kukkivat kauniimmin. Olen
sosiopaattisen mielen heijastuma, äänetön kuiskaus pimeässä. Olen tarkkailevat,
vakavat silmät, jotka analysoivat ympäristönsä kiihtyvyyttä. Olen tanssistaan
luopunut yöperhonen, joka ei koskaan nouse kohti valoa. Olen jokaisen
nurkkapöydän hiljainen haamu, kuiskaukseton aamu. Salattujen salien muistamaton
menneisyys, joka rikkiviisaasti tietää oman arvonsa.
Ja ihmiset. He voisivat lakata kutsumasta minua tilaisuuksiin,
joihin en tahdo mennä. Mutta ehkä, jonakin päivänä, minun ehkäni onkin kyllä,
ja minä menen. Sitä aamua, sitä päivää, sitä iltaa… minä odotan.
