Tänään se alkoi, hiljaisuuslakko. Tai oikeastaan se alkoi jo eilen. Sillä vaikka neljä vuotta sitten ystäväni lähdön jälkeen puoli tosissani päätin, että en enää ota toista takkia roikkumaan naulaan takkini viereen, enkä toisia kenkiä kenkieni rinnalle, otin silti.
Nyt eteisessä kesäkenkieni vieressä seisovat pitkävartiset saappaat ja takkini ja aikidovaatteideni välissä tekokarvalla reunustetun hupun omaava takki. Olohuoneen lipaston ylin laatikko ei enää sisällä pöytäliinakattausta eikä servettipinoja, vaan minulle sopimattomia vaatteita, jotka yksitellen ja monistellen päätyvät pyykkikoriini vaatteitteni seuraksi. Tiskialtaan reunallakaan ei enää ole hajanaisia kaakaohuolia yhdessä mukissa, vaan sen seurana on lasi, jossa maitohuurut koristavat lapsenviivaisia ihmiskuvia. Viikonloppuisin ei voi enää nousta viideltä ja laittaa musiikkia soimaan, koska olohuoneen hyyryläinen haluaa nukkua edes silloin. Musiikkia on kuunneltava pimeässä huoneessa kuulokkeilla, kunnes olohuone yskäisee luvan herätä (toisinaan kaksi peräkkäistä peiton kahahdusta kello kahdeksan aikaan saattaa riittää).
On myös keskusteltava, oltava perillä itsestään ja toisesta; pitää tietää milloin menee ja tulee, moneltako herää ja haluaa nukahtaa, onko syönyt vai tarvitseeko ruokaa, entä tehtävät ja konetarve, eväät, pyykit, lenkit, astiat, suihkuvuorot, salama-analyysit, televisiosarjat ja netflix.
Kuten huomata saattaa, ei hiljaisuuslakko siis todellakaan tarkoita sitä, että alkaisin olla puhumatta. Minulle, joka unissaankin, jos ei nyt ihan Eino Leinoa lausu, puhuu, on äänettömyys onnellisuuden vastakirous. Hiljaisuuslakko tarkoittaa minulle sitä, että ehkä televisiota ei enää tarvita äänenlähteenä ja juttukaveriksi, vaan sitä voi keskustella aidosti elävien ihmisten kanssa virtuaalinäpyttelyn sijaan, kuten H&P kanavan eräs mainos kuuluu. Hiljaisuuslakko antaa luvan puhua ääneen tuntematta itseään seinähulluksi tyhjille seinille puhumisesta.
Se onkin hyvin jännittävää, läsnäolo. Nyt jo useamman vuoden yksin eläneenä asetelma ikään kuin pyörähtää päälaelleen, kuten amerikkalaiset joulukuuset, ja sitä joutuu tarkkailijaksi omaan elämään. Joutuu miettimään omaa arkeaan ja arjen valintoja, sopeutumaan. Ottamaan vastaan toiselta tulevia impulsseja ja luopumaan kontrollista sen verran, että myös toisella on tilaa hengittää muuallakin kuin asunnon ulkopuolella. Sitä joutuu tiukan itsetarkastelun kohteeksi, yrittäessään löytää sitä tasapainoa, joka on ollut tarpeeton kuplamuovitodellisuudessa, jossa elämää on voinut kuvata sanoilla itse, aikido, koulu, työ ja uni.
Nyt siihen pitää lisätä sana hän (oh, ja niille, jotka asiasta tietämättömiä vielä ovat, mainittakoon, että hän ei ole lemmikkieläin, kasvi tai tuntematon kadulta, vaan veljeni tytär, joka villistä pohjoisesta saapui seesteisiin etelän pakokaasuihin saastuttamaan keuhkonsa kaupunkipölyllä).
Hänen kanssaan täytyy elää elämää, jossa on järkeä: Ei lauleskella kovinkaan montaa epävireistä iskelmää väärillä sanoilla aamusiivouksen aikaan, ei kömytä nukkumaan hiljaisuudessa silloin, kun aivot eivät enää jaksa turtua televisio-ohjelmista tai kirjoittamisesta, täytyy syödä lounas ja illallinen, eikä notkua dojolla turhan pitkään tai joka päivä...
Hän vie minut ulos. Vetää pois kaavasta, näyttää elämää. Opettaa näkemään arjessa piirteitä, joita ei yksin voi nähdä. Hänet saa mukaan paikkoihin, joihin ei yksin viitsi mennä - trampoliinipuistoon, seinäkiipeilemään, taidemuseoon... Hänen varjollaan on lupa tehdä kaupunkia tutuksi, sillä kyllähän se pitää näyttää, mitä elämä on näillä kaduilla, joissa voimaeläinkorteista tuttuja hahmoja voi nähdä vain jäniksen ja oravan verran.
Suurimpana villinä korttina näin ensialkuun on kuitenkin mietittävä, aionko seuraavan kahden kuukauden ajan aloittaa aamuni sanomalla "Huomenta", vai aionko vain kolistella keittämään aamupuuron virkaa tekevän kaakaon ja alkaa jutella päivän menoista, jos niitä on, vai annanko aamuhiljaisuuden tukkia korvakäytävät aina ensimmäisen paahtoleivän viimeiseen nielaisuun asti ennen puhetulvan aloittamista.
Tänä aamuna, nyt jo kolme tuntia sängyssä lojuneena, aion aloittaa päivän ilman huomenen toivottamista, sillä se meni jo. Nyt on nyt ja se on tänään; ensimmäinen päivä kahden kuukauden sosiaalistumisurakasta, jonka sääntöjä ei lue ohjekirjoissa eikä lehtiöissä, vaan jotka pitää luoda itse, yhteistyössä toisen kanssa.
Lopputuloksena kaksi laboratoriotakkeihini pukeutuvaa aamuvirkkua tai yksi.
