Tetrispalat putoilevat näytöllä
kohti pelialustan pohjaa ja minä pohdin elämäni ja Tetriksen välistä suhdetta.
Tiputan palan väärään kohtaan ja tunnen lievää ärtymystä hetkellisesti pilalle
menneestä pelistä ja työstä, jonka joudun tekemään saadakseni tilanteen
korjattua. Maali karkaa silmistäni palan toisensa jälkeen yrittäessä hävittää
edellisiä. Tällä kertaa saan pelin loppuun neljän minuutin aikarajassa.
Jäljelle näyttöön jää sarjallinen erivärisiä paloja, jotka eivät ole enää
alkuperäisen muotoisia: Keltaisista neljän palan neliöistä ei ole jäljellä kuin
kaksi palaa hajallaan siellä täällä, punaisista neljän palan suorista on
jäljellä vain yksi pala, sinisistä L-kirjaimen muotoisista paloista vain ne
kolme suoraa. Katson pisteiden
juoksemista näytöllä ja toivon 30 000 pisteen ylittymistä, jota ei koskaan
tule, ei tälläkään kertaa. Kohautan olkiani ja klikkaan uuden pelin ja alan
pudotella paloja lähes raivokkaalla sykkeellä alas. Aivot pyörittävät paloja ja
sormet koettavat pysyä aivojen mukana, vastaanottaen käskyjä suunnista
parhaansa mukaan.
Nyökkään itsekseni ja totean,
että kyllä vain, yhtäläisyys elämääni on selvä: Minun elämäni on kuin
jättimäinen tetrispeli. Koetan päivittäin saada elämän jakamia paloja sopimaan
toisiinsa. Koetan muodostaa suoria, jotka kuljettavat minua eteenpäin. Joskus
pala ei kerta kaikkiaan sovi tekemääni työhön ja se rikkoo kaavan, pakottaa
vaihtamaan ajatuskantaa ja korjaamaan suuntaa. Ne palat ovat niitä elämän
kortteja, jotka muuttavat uskomuksiamme, muuttavat meitä. Palan tiputtaminen
väärään paikkaan ei ainoastaan levitä minuun lievää ärsytystä ja pettymystä,
vaan saa aivoni käymään kierroksilla. Se pakottaa minut miettimään hyviä puolia,
etsimään sitä jotain, joka kertoo takapakin olevan eduksi etenemiselle. Pyytää
muistamaan, että ennakoimallakaan ei voi kaikkea ehkäistä. Sillä toisin kuin
shakissa, tetriksessä ja elämässä ei ole aina apua siitä, että on kymmenen
siirtoa vastustajaa edellä. Ennakoinnista ei ole mitään hyötyä, sillä koskaan
et voi tietää, millä tavalla seuraava pala tulee muuttamaan jo saamiesi rivien
dynamiikkaa – täydentääkö se, sopiiko se, vai rikkooko se, vai eikö se sovi
lainkaan kuvioon.
Tätä peliä pelattaessa, on
muistettava, että jossakin vaiheessa, palat kuitenkin aina sopivat toisiinsa,
täydentävät toisiaan. Jos eivät heti seuraavan palan kohdalla, niin jossakin
vaiheessa tulee se ratkaiseva pala, joka muuttaa suunnan. Rivit muodostuvat
kuin itsestään ja häviävät, niin kuin ikävät muistotkin lopulta häviävät
haalistuen. Muistot korvautuvat toisilla ja elämä näyttää jälleen tasaiselta,
maali on lähempänä ja koloja on vähemmän.
Joskus näitä huonoja paloja tulee
enemmän. Teet monta huonoa ratkaisua, pari kohtalaista ratkaisua, sitten
muutaman hyvän ratkaisun. Saat lisää paloja. Pudottelet niitä kohdilleen
parhaasi mukaan ja katsot, kuinka rivi toisensa jälkeen muodostuu ja häviää.
Mietit palojen muotoja ja toteat niiden olevan omia hiljaisia muistojasi. Ne
ovat kokonaisia vain koettaessa ja muuttuvat ajan saatossa, mukautuvat,
korjautuvat, kaunistuvat. Lopulta niistä on jäljellä vain ne asiat, jotka ovat
tulleet jäädäkseen – haalistuneet varjot, tieto, että siinä kohdalla oli
jotain. Ja kun saavutat maalin, hajotat viimeisen rivin, tiedät, että jäljelle
jääneet palat ovat niitä muistoja, jotka sinä jätit jälkeesi. Viimeiset rivisi,
ne viimeiset sanasi, viimeiset muistot, jotka sinusta jäi. Jäljellä ovat sinun äänettömät ajatuksesi ja
tehdyt teot, joita et koskaan tullut katuneeksi, eikä sinun edes tarvinnut,
sillä se oli elämäsi.
Viimeaikoina minun elämäni
tetrispelissä on pudonnut monta hyvää palaa. Asiat ovat loksahdelleet
kohdalleen kuin itsestään, ilman työtä, ilman vaivaa. Elämä on ollut helppoa,
kevyttä. On ollut aikaa miettiä ja pohtia, rakentaa omaa elämäänsä, tarkastella
jo elettyä elämää, suunnitella jotain suurempaa. On ollut aikaa törmätä 25
ikävuoden kriisiin. Ja sen minä tein.
Heräsin eräänä aamuna ja minulla
oli tunne siitä, että päivästä tulisi todella hyvä. Söin aamiaisen rauhassa ja
nautin kaikesta siitä ympärilläni lepäävästä hiljaisuudesta. En jaksanut
puuttua edes pöydällä lojuvaan tyhjenneeseen siemenpurkkiin, enkä tiskipöydällä
lojuviin muutamaan likaiseen astiaan. Kuuntelin radiosta sanoja, jotka ovat
minulle jo niin kovin tutut ja söin leipää, jota en jaksanut kunnolla pureskella
ennen nielaisemista, join väljähtänyttä kaakaota ja luin koneelta uutisia
maailmalta. Hymyilin ja lähdin töihin.
Ulkona ei paistanut, vaan satoi.
Veden liukuessa rikkonaisten kengänpohjieni läpi sukkiini, minä pohdin
mielessäni sateessa kävelyn olevan asenne kysymys. Listasin jonoon myös
lettujen paiston, vilkutta kääntymisen, koulussa käymisen, perunoiden
kuorimisen ja omenan syömisen kuorineen. Hetken mietittyäni listasin
asennekysymyksiin myös pyöräilemisen, kiroilemisen ja julkisen liikenteen
käytön.
Matkan puolessa välissä vasemman
jalkani kävellessä reippaasti eteenpäin ja oikean leikkiessä räpylää, minä
sitten sain sen loistavan idean: Tahdon vakityön, asuntolainan, oman asunnon ja
koiran.
No, myönnettäköön. En ehkä
varsinaisesti tahdo asuntolainaa, mutta se on välttämätön paha, joka tulee
ikään kuin kaupanpäälle, eikä sitä lienee ilman lottovoittoa voi välttää. Eikä tyhjien
rivien kerta vuoteen lottoamisella taida liiemmälti olla lottovoitosta toivoa.
Joka tapauksessa, oivallus sai minut pysähtymään sekunnin murto-osaksi ja
katsomaan edessäni aukeavaa kaupunkia tarkoin silmin. Näkymä näytti hyvältä.
Auki revitty tienpinta ei ollut sen kurjempi näky kuin uusittu asfalttikaan,
seinillä kiipeilevät villiviinit ja rappeutuvien ulkoseinäremonttia vaativien
kerrostalojen pihojen kukkaistutukset sopivat minun katseelleni täydellisesti.
Oikea jalkakin lakkasi olemasta
räpylä ja muisti jälleen, kuinka kulkea. Askel muuttui keveämmäksi ja mieli
iloisemmaksi. Henkinen minäni iloitsi voitosta, jonka se oli juuri saanut. Se
oli saanut minut haluamaan sitoutumista, jotain pysyvää, jotain, jolla on
merkitystä. Se toi mieleeni myös pelottavan ajatuksen jostakin suuremmasta,
jostakin sellaisesta, joka pakottaisi minut poistumaan mukavuusalueeltani ja
ojentamaan käteni kohti tuntematonta – kohti erilaista sosiaalisuutta.
Minä tyrmäsin sen ajatuksen ja
jatkoin kävelemistä töihin. Vesisade kiharsi siniset hiukseni ja kasteli
sukkani läpimäriksi. Housuni lahkeet imivät vettä itseensä ja tuntuivat
viileältä ihoa vasten. Pyörittelin asioita mielessäni ja totesin myös
asuntolainan olevan asennekysymys.
Kysyin itseltäni, olisinko
todella valmis siihen: sitoutumaan johonkin paikkaan seuraavaksi
kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Olisinko valmis astumaan sen sillattoman sillan
yli, jossa nuoruus vaihtuu aikuisuuteen. Järkähtämätön kyllä, oli järkytys jopa minulle itselleni.
Yhtäkkiä minä en enää tahtonut
olla seitsemäntoista kesäinen. Tahdoin olla vastuullinen aikuinen, joka tulee
tyhjään kotiin, joka on hänen omansa. Tahdoin olla ihminen, yksi niistä, jotka
laskevat senttejä, syövät hernekeittoa ja näkkileipää vain todetakseen, että
ensikuussa täytyy syödä joko näkkileipää tai hernekeittoa, sillä kulut ovat
suuremmat kuin edellisessä kuussa. Yhdessä hetkessä minä olin herännyt
huomaamaan, että en tahtonutkaan enää olla villi ja vapaa.
Jouduin siis päättelemään myös
vuokralla asumisen olevan asennekysymyksiä. Samaan ajatukseen jouduin
vastapalloon toteamaan, että minun asenteeni oli vahvasti viettämässä kohti
omistusasumista, poispäin vuokra-asumisen riemuista. Jokin minussa pakottautui
ulos puolittain hysteerisenä naurahduksena. Luulen sen olleen ainoa keinoni
minulle luonteenomaisen abstraktin asian käsittelemiseen.
En ole kuitenkaan päässyt asiasta
yli enkä ympäri päivien mittaa. Olen nyt jo kohta kuukauden sitä ajatusta
päässäni pyöritellyt ja tuntenut pakottavaa tarvetta saada se toteutetuksi.
Olen koettanut treenata ajatusta pois minusta, nauraa sitä pois minusta, puhua
sitä pois, mutta se ei lähde. Se on tullut jäädäkseen.
Ja tänään. Tänään minä ostin
uudet kengät. Hopeisella glitterillä koristellut korkokengät, joiden avulla
minustakin tulee yli satakuusikymmentäsenttinen, ja sanoin itselleni:
Vakityö, kyllä.
Asuntolaina, kyllä.
Asunto, kyllä.
Koira, ei.
