Sivistyssanasoppa

Rapussa tuoksuu aamu seitsemältä pohjaan palanut kahvi ja sade. Pyykkitupa on vaitonainen ja ajanvarauskirja huutaa tyhjyyttään. Kirjoitan huoneistoni numeron kohtaan 9-11 ja kävelen avojaloin takaisin kotiin. Kiviportaat ovat kylmät ja jalkapohjia nipistelee vieraasta tuntemuksesta. Kesän kuumuudesta ei ole tietoakaan, vaikka heinäkuu on jo kohta puolessa välissä. Tämä kesä on ennakkoaavistuksista huolimatta jälleen yksi näistä sateisista ja kosteista vuodenajoista, jotka saavat Suomen neljä vuoden aikaa tuntumaan kahdelta – ikisyksy ja talvi. Mamban laulun sanoin on kuitenkin uskottava, että vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä.

Ja vaikka ei tulisi, elämä jatkuu kuitenkin samalla radallaan, sillä minun ja vuodenaikojen välillä ei ole kausaliteettia. Vuodenajat eivät tee minua, enkä minä vuodenaikoja. Huolimatta säästä, minä olen minä, ja minä olen kova arvostelemaan elämää, niin omaa kuin muidenkin. Teen sitä salaa mielessäni, toisinaan jopa avoimesti seurassa. Puren sanalliset hampaani seikkoihin, jotka saavat minut hymyilemään tai kiristelemään hampaitani, niihin asioihin, jotka herättävät minussa voimakkaita tunteita. Joskus se on kateutta, joskus hyväntahtoisuutta, joskus ihan puhdasta kaunaa. Mutta se kaikki kumpuaa minun mieleni tarpeesta luoda vakioita, kaavoja, jotka auttavat minua ymmärtämään minun elämääni ja muiden elämää.

Se kaikki arvostelu ja pohdinta nousevat minussa esiin voimakkaammin juuri silloin, kun kohtaan tilanteita, joita varten minulla ei ole toimintamallia ja joissa en osaa toimia. Ne ovat niitä tilanteita, joissa faktojen luetteleminen tietosanakirjamaisesti ei auta. Ne ovat tilanteita, joissa sosiaalisuus on avain ja kyynisyys lukko. Valitettavasti suurimman osan ajasta minun kohdallani nämä kaksi osaa eivät toisiaan täydennä. Sosiaalisuuteni normi ei kohtaa yleistä normia, eikä small talk ole vahvuuksiani. En osaa keskustella säästä enkä yleisistä ajankohtaisista tapahtumista luonnollisesti. Sään osalta keskusteluni ovat lähinnä tasoa: paistaa tai ei paista, minkäs sille voi. Yleisistä ajankohtaisista tapahtumista en tiedä mitään.

Siksi onkin helppoa valua mykkään arvostelevaan hiljaisuuteen, jossa koettaa arvioida toisen käytöksen, puhetavan ja olemuksen välisiä korrelaatiokertoimia. Se on äänettömän totuuden metsästystä, intuitioihin luottamista, jään kokeilemista kepillä. Se on hataraa kokeilemista, jolla pyritään keksimään se jokin silta, joka ei pakottaisi väsyneitä aaseja lentämään, vaan mahdollistaisi yhteyden löytymisen ohutta lankaa pitkin. Se on kuin nopan heittämistä pimeässä huoneessa, et koskaan tiedä, saitko isomman numeron kuin toinen ja onko toinen siellä edes.

Nämä tilanteet saavat minussa aikaan levottomuuden, joka kumpuaa syvältä ymmärtämättömyyden ytimestä. Mikä näissä muissa ihmisissä on sellaista, joka saa minut vetäytymään ja menettämään kaiken taitoni puhua. Mikä näissä ihmisissä pakottaa minut ulos huolella rakennetusta kaavastani. Miksi he eivät vain anna minun olla omassa kuplassani ja katsoa maailmaa näiden prismoitettujen lasieni läpi, jotka heijastavat kaikessa takaisin omaa kuvaansa – tulevaisuuden pelkoa. Levottomuus saa minut käpertymään entistä tiukemmin omiin kaavoihini ja aivoni palamaan. Se pakottaa minut hakemaan turvaa niistä vakioista, jotka olen itselle huolella rakentanut.

Minulla on elämässäni muutamia vakioita, jotka saavat minun hiiltyneet aivoni rentoutumaan ja laskeutumaan seesteisen harmoniseen tilaan, joka auttaa minua palauttamaan itsehillintäni. Yksi niistä asioista on musiikki. Se ei merkitse minulle uskontoa, eikä elämän ja kuoleman välikysymystä, mutta on minulle jotain sellaista, jota ei pysty korvaamaan särkylääkkeillä eikä keskusteluilla. Se on minulle yhtälailla kommunikoinnin muoto kuin puhuminen tai kirjoittaminenkin. Se on minulle mahdollisuus lainata sitä maailmaa, johon minä en ole osallinen.

Nyt kolmen päivää kestäneen päänsäryn liennyttyä, olen todennut, että musiikin lisäksi venyttely saa minun mieleni takaisin kasaan. Tasaisesti sykähtelevä lihasperäinen päänsärky ei lienny musiikilla, eikä särkylääkkeillä. Se vaatii fyysistä toimintaa. Se pakottaa vääntämään kehon kohti lattiaa ja tavoittelemaan varpaiden lisäksi sitä kauimmaista pölyhiukkasta, jonka silmäni siivoamattomalta lattialta tavoittavat. Se käskee ja vaatii taipumaan kohti mahdotonta vain voidakseen ilkkua liian kireiden lihasten kykenemättömyyttä muuhun kuin jäntevään kipuun, joka estää sinua saavuttamasta asettamaasi tavoitetta. Hyvää oloa se ei tuo mukanaan samalla tavalla kuin musiikki, mutta se antaa toivoa. Toivoa siitä, että jonakin päivänä minä yllän siihen pölyhiukkaseen.

Paitsi, että siivosin sen pois. Minä ylsin siihen kyllä, kun tartuin siivousvälineisiin ja kävin tarmokkaasti hallussani olevien neliöiden kimppuun. Lakaisin sen pois ulottuviltani, antaen uusille pölyhiukkasille mahdollisuuden muodostaa kauniimpaa kudosta. Siivosin roskiin tämän ehtymättömän luonnonvaran, joka koostuu pitkälti tekstiilikuiduista, kuolleesta ihosolukosta, paperikuiduista ja ulkoilman homeitiöistä. Puhdistin lattiat ja tasot, jotta uusi kerros tätä surullista massaa voisi vallata asuntoni heti uudelleen.

Lakkaamattoman kierteen ura on siis valmis. Minä siivoan sotkeakseni kaiken itse saman tien uudelleen, sillä jokaisena tuntina ihostani irtoaa keskimäärin 600 000 kuollutta ihosolua. Vuodessa se tekee reilut kaksi kiloa irronnutta ihoa ja 70 ikävuoteen mennessä olen ehtinyt pölyistää asuntoani keskimäärin 48 kilon verran. Kun tähän lisätään vielä päivittäin irtoavien hiusten lukumäärä, joka sijoittuu 100–150 hiuksen välille, saadaan aikaan kerrassaan hurmaavia lukuja.

Joka kerta siivotessamme siivoamme pois jälkiä omasta itsestämme, olemassa olostamme. Puremme hampaamme yhteen estääksemme pölyn näkymisen, mutta se on siellä kaiken aikaa vain odottamassa laskeutumista. Meidän kotimme eivät ole lukittuja autiotaloja, jotka tuuli siivoaa jokaisena päivänä laulaessaan irronneiden lautojen välissä. Meidän talomme eivät ole saaria, joita vesi huuhtoo päivittäin ohikulkumatkallaan. Meidän talomme ovat me itse, meidän sydämemme.

Kaikesta pölystä huolimatta, meidän kotimme ovat meidän omiamme. Eilen siivotessani ja vaihtaessani vuoteeseeni lakanat, nenääni leijui vieras tuoksu – tuttu, mutta samalla niin vieras. Se ei kuulunut minun asuntooni, vaan siskoni asuntoon. Se oli siskoni pesuaineen tuoksu, joka puhtaista lakanoista minun nenääni leijui. Hetkeksi istuin vuoteelleni katsomaan ulos himmenevään iltaa, jonka tähtiloistoa verhosivat sadepilvien raskas kaiku. Istuin ja vain annoin mieleni nojata siihen tuoksuun, puhtaaseen, lämpimään tuoksuun, joka kertoi minulle tarinoita menneistä päivistä. Se kertoi yhdessä vietetystä ajasta, jonka pohjana on toveruus ja sisarrakkaus.

Vielä aamullakin vuoteessani oli tutun vieras tuoksu, joka sai hymyn kasvoilleni. Ja pienen hetken minä ymmärsin niitä ihmisiä, jotka läheisen poistuttua eivät voi luopua hänen tavaroistaan vuosiin. Ihmisen hajumuisti on yleisesti ottaen tarkempi kuin näkö- tai kuulomuisti. Tuoksumuisti säilyy, vaikka muu muisti olisikin jo heikentynyt.

Me elämme tuoksuista, rakennamme niiden varaan muistojamme ja todellisuuttamme. Minulla itselläni on muutamia tuoksuja, jotka voin nimetä suoraan paikkaan ja tapahtumaan. Toisin kuin voisi luulla, pullan tuoksu ei palauta minua muistoissani kotiin, se ei palauta minua minnekään. Herne-maissi-paprika seoksen keittopohjainen tuoksu taas palauttaa minut aina ja armottomasti Kesäkodille leikkimään Sade lyö rumpuja sienten kattoon -leikkiä. Muistan sen vesisateen ikkunan takana ja ohjaajan lausuman runon ja oman sykkyräisen asentoni. Sade lyö rumpuja sienten kattoon, rummuti-rummuti-rummut. Ja etana hiljaa viheltää, surullista virttä.

Metsän hajoavin lehtien multaisa tuoksu palauttaa minut lapsuusmetsääni, niihin leikkeihin ja peleihin, joita siellä elimme. Kuusen havuista koottuun majaan, joka sorakentän laidan puustossa loi metsään kauniin kodin. Soran tuoksu saa minut muistamaan Noidankehän ja avonaiset polvet, ikkunan takaa katsotut leikit, joihin en voinut osallistua.

Tuoksut. Muistot. Mielleyhtymät.

Ne kaikki ovat sydämessäni tallessa. Ne pyörivät siellä saaden minut hymyilemään iltaisin ja heräämään aamuun hymy kasvoillani. Ne luovat sieltä silmiini sitä sisäistä valoa, jota kutsutaan kauneudeksi. Olen sen nyt ymmärtänyt. Ne ovat halkeamia muurissa, säröjä suojauksessa. Ne ovat juuri niitä asioita, joita meidän pitäisi kerätä kumartaen. Ne ovat kiitollisuus.

Kaikki ne asiat, kaikki ne vastakkainasettelut, niillä on merkitystä. Ne ovat siellä kertomassa meille meidän tehneen jotain oikein. Me olemme ymmärtäneet sen, ettei tässä elämässä, ole mitään merkitystä niillä hämärillä hetkillä, niillä pimeillä öillä ja päivillä. Merkitystä on ainoastaan sillä, millaiseksi valintamme meidät tekevät.

Sillä vaikka me katsoisimme meren luodolta etelään jokaisena päivänä, jokaisena iltana ja koettaisimme tavoittaa jotain elämää suurempaa, me emme pystyisi suojautumaan myrskytuulilta. Me emme pystyisi pysäyttämään aikaa, emmekä hetkeä. Emme pystyisi tempautumaan tuulen mukaan ja ajelehtimaan virrassa. Eikä meidän ole tarkoituskaan.

Me hienot ihmiset, oman ihanteemme näyttelijät, me katsomme omaa peilikuvaamme päivittäin toistemme kasvoilta ja unohdamme, miten muistetaan. Ja samalla me muistamme enemmän kuin uskommekaan, muistamme rakkauden.