Jos talossani tahtoo käyttää liesituuletinta, tapahtuu se vasaran kanssa. Seinään tai kattoon ei sillä tarpeen ole reikää tuuletuksen takaamiseksi iskeä, vaan riittää hakapään käyttö käynnistysvivun vääntämiseen. Tonget olisivat ehkä kätevämmät ja uusi nappi käytännöllisempi, mutta tonkia en omista ja mitä sitä hyvää vaihtamaan, etenkään, kun pitäisi itse ottaa yhteyttä huoltomieheen ja korjausta pyytää. Parempi on vain vasaroida menemään.
Elämässäni vasarointia vaatisivat myös vuorokaudet, niiden tunnit ja aikasisältö. Kalenterissani on kyllä jäljellä päiviä, mutta lähes jokaisen niistä kohdalla lukee kiire. Lyhenevät päivät odottavat jo pidentyviä iltoja ja aivosotatantereeni koulun lupahakemuskaavakkeita vastaan hiipuu tähtipölyksi. Elämäni luo skorpionin nahkaansa, eikä minulla ole siihen mitään sanomista.
Vielä kolme viikkoa sitten kuvittelin, että vietän tämän vuoden viimeiset kuukaudet leikkien verellä automaatiolaboratoriossa, mutta toisin kävi. En sairastunut tai tullut raskaaksi, mutta sain tarjouksen, josta en halunnut kieltäytyä. Minua kysyttiin töihin, suoraan kotisohvalta. Vastasin tietenkin tulen mielelläni, mutta.
Se mutta leikki haudankaivajaa siitä ensimmäisestä hetkestä lähtien; piti selvittää, voiko harjoittelua siirtää, pääsenkö viimeiselle käymättömälle teoriakurssille, vaikka se oli jo alkanut, pystyykö kahta harjoittelua tekemään keväällä ja mitä vielä. Piti kyseenalaistaa koko henkilökohtainen opetussuunnitelma, taas. Vasaroida sitä toisenlaiseksi ja aloittaa jälleen toivominen.
Nyt viimeiset kaksi viikkoa tuo mutta on jo ollut kadoksissa. Tilalla ovat täysin uudet mutat ja jossit. Automaatiolaboratorion tekniset maisemat ovat vaihtuneet lystikkäiden naisten seuraan mikrobiologian yksikössä sekä teoreettiseen opiskeluun koulun harmonisissa luokissa. Alkuviikkoni tunnit ovatkin varattuna aamu kuudesta ilta yhdeksään kaivaten lähes täyttä suorituskapasiteettia. Loppuviikon osalta ei yli 12 tunnin ajatusmaratoneja sentään ole tarpeen vetää, vähän vähempikin riittää. Vasaroida voisinkin loppuviikolta tunteja alkuviikkoon tai ainakin ajatusta - saisi kiire väljemmän käsitteen ja urakeskeiset selkälihakset suoremman selkärangan.
Nikkarointitaitoni ovat kuitenkin olemattomat ja kellon siirtokyvyt sitäkin olemattomammat. Tunteja ei vuorokauteen saa syntymään lisää ainakaan ajan tehokkaalla käytöllä, eikä tekemättömyyskään niitä lisää luo, vaikka siltä välillä tuntuu. Ajan optinen illuusio huijaakin minua monesti uskomaan, että aika on suhteellinen käsite. Ei se kyllä taida olla; 24 tuntia on vuorokausi ja siinä kaikki.
Minua voisikin omalla tavallaan luonnehtia tällä hetkellä vasaraksi ja elämääni naulaksi - joskus sitä lyö huti kovaa ja korkealta niin, että oma peukalo jää väliin, kun taas toisinaan lyönti toistensa jälkeen osuu napakasti kohteeseensa. Tällä hetkellä lyönnit ovat osuneet maaliinsa jopa silmät sidottuina ja naula on uponnut hyvin edeten kohti varrettomuutta.
Tälläkin kertaa vertaukseni on kyllä varsin ontuva, sillä en osaa itsekään sitä sanoa, mitä se sitten muka tarkoittaa, kun naulasta varsi loppuu. Saavuttaako silloin jotain? Onko perillä? Löytääkö suuremman totuuden? Aikuistuuko? Menettääkö merkityksen tai löytääkö uuden?
Silti nakuttelen hiljakseltaan menemään kuin rikkinäinen kellonkoneisto. Ajattelen liikaa, sympatisoin asioita kivistä kantoihin ja männynkäpyihin asti, unohtamatta virtuaalista vertaistukirinkiäni, jossa jaan elämän viisauksia niitä tarvitseville ja kuuntelen niitä itse. Siinä puuhassa ei paljoa vasaraa tarvita, edes silloin, kun kysyy kaikki oikeat kysymykset täydellisen väärään aikaan. Silloin käyttöä on enemmänkin kukille ja suklaalle, eikä niitäkään tarvita, sillä jokainen meistä tietää, että vasaralla lyötyyn peukaloon on turha puhaltaa.
