Oikeus olla

En yleensä harrasta sosiaalisessa mediassa avointa keskustelua, sillä olen kyllästynyt ihmisten kykyyn ottaa henkilökohtaisesti niitäkin sanoja, joilla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä ihmisen kanssa, vaan jotka ovat pala minun maailmaani, jota jostain syystä haluan muille avata; ehkä saadakseni ymmärrystä, ehkä antaakseni ymmärrystä. Jotta heidän olisi helpompi nähdä, kuka minä todella olen. Alku kuusta koin kuitenkin pakottavaa tarvetta kirjoittaa muutaman rivin myös sosiaaliseen mediaan. Kirjoitin seinälleni muutaman sanan yhteentörmäyksistä ja niiden merkityksestä. Sanat valikoituivat tuolloin oheisenlaisiksi:

Yhteentörmäyksissä on kyse siitä, kun kaksi eri suuntaan liikkuvaa elementtiä kohtaa toisensa samalla liikeradalla, mutta myös siitä, kun liikkeelle laitettu elementti kohtaa jo pysähtyneen tai hitaamman elementin. Se on vastakkainasettelun muoto, jossa väistämättä tulee vaurioita, joiden määre ei ehkä enää fyysiseksi jäljeksi taivu, vaan on enemmän henkistä laatua.

Eilen Helsinki Prideen osallistuneena näin monia yhteentörmäyksiä. Vaikka maailman ajatuskanta onkin yleisesti ottaen muuttumassa avoimemmaksi ja hyväksyvämmäksi, on epäkohtia jäljellä vielä paljon. Trendi tuntuukin olevan tietoisuuden kautta lisääntyvä arvokilpailu, jossa omien näkökulmien vaaliminen oikeuttaa toisten ajatuksien kieltämisen. Omien ajatusten oikeutuksen hakemisesta onkin osittain tullut julkinen pakko, jossa pitää paljastaa kaikki ja enemmänkin, mikäli mielii hyväksyntää ja ymmärrystä saada.

Olenkin huomannut, että ajatus ja oleminen ei ole enää kuin ennen. Omaa itseään ja ajatuksiaan pitää perustella jatkuvasti. Olemassa ololle ja sen muodolle täytyy esittää syitä, joiden esittäminen täytyy tehdä tietyllä tavalla, ettei vain tule loukanneeksi ketään. Tai jos loukkaa, niin loukkaa ainakin asialliselta vaikuttavalla tavalla. Tällaiset ulostulorituaalit aiheuttavat pahennusta yhteentörmäyksen molemmissa osapuolissa, sillä molemmat ovat yhtä mieltä siitä, ettei niin pitäisi olla, mutta taustalla olevat syyt tähän ovat varsin erilaisia.

Ajatukset törmäävät molempien halutessa pitää oikeutensa ajatuksiin ja olemassa oloon. Ristiriita syntyy, kun heteronormatiivinen yhteiskunta ja sen edustajat kohtaavat heterokriittisen yhteiskunnan edustajia, joille sukupuolineutraalit wc:t ovat yhtälailla ihmisoikeuskysymys kuin translain uudistaminen tai oikeus avioitua kirkollisin menoin.

 Ristiriita syntyy tarpeesta saada olla oma itsensä.

Tällaista varsin heteronormatiivista näkemystä olen Helsinki Priden heterokriittisyyden vastapainoksi menossa seuraamaan muutaman tunnin ajaksi Ääneskosken suviseuroihin tietoisen provosoivasti Have a gay day -kassi olallani roikkuen. Siellä uskonnollisten kriteereiden verkostossa olen asiallinen loukkaus heidän näkemyksiään kohtaan. Poissa silmistä, ei aina pysy poissa mielestä.

Kirjoitukseni herätti sekä äänellistä että äänetöntä närää lähipiirissäni yksimielisen positiivisen muminan lisäksi. Etenkin negatiivissävytteinen palaute sai minut hyvin tyytyväiseksi tekstini sisältöön, sillä ne osoittivat minun olevan oikeilla jäljillä ja asialla. Ne todistivat, kuinka pienestä ihmisten maailmat järkkyvät ja kuinka paljon vielä on tehtävää, ennen kuin maailma on valmis ja avoin.

Erityisesti yksi epäsuoraan minulle kantautunut kommentti tuntui tiivistävän koko tekstin sanoman paremmin kuin hyvin. Tekstin luettuaan oli veljeni sanonut, että: kun sillä on taas noita ajatuksia.

Lauseessa paino ja koko olemus oli sanoilla noita ajatuksia. Niillä ajatuksilla veljeni tarkoitti kykyäni nähdä maailmat ja niiden erot, seistä niiden välissä ja hyväksyä ne. Hän paheksui ajatuksistani sitä osaa, joka ojentaa kätensä ja sydämensä ihmiselle, ei yhteiskunnan normeille ja arvoille. Hän paheksui minua. Minun tapaani rakastaa elämää, rakastaa ihmistä ja monimuotoisuutta ympärillämme. Hän ei voinut hyväksyä ajatusta lapsensa päätymisestä minun ajatusteni vaikutusvallan alle. Vaikka en minä ihmisiä muuttaa yritä tai edes voisi.

Sillä hetkellä meidän ajatuksemme törmäsivät toisiinsa aiheuttaen ikävän aaltoliikkeen, joka ei pysähtynyt vain meihin. Se liikkui minun kauttani niihin ihmisiin, joihin luotan kuin itseeni ja veljeni kautta niihin ihmisiin, joita hän villiltä maailmalta suojella halusi. Se palautti mieleeni myös aiheesta vuosia sitten hänen kanssaan puhelimessa käydyn keskustelun, jossa hän kyseenalaisti oman tuntemuksensa minun suhteen, kuulosteli minua kuin vierasta miettien, kuka on tuo ihminen ja mistä tullut. Ja joka päättyi hänen osaltaan melankolisiin sanoihin: En voi kaikkia sinun valintoja hyväksyä ja jos voisin sinun puolesta valita, niin kyllä eri tavalla valitsisin.

Tuolloin sanat loukkasivat minua enemmän kuin halusin myöntää. Tuntui vialliselta, väärältä. Aivan kuin olisin yhtäkkiä muuttunut joksikin toiseksi ihmiseksi vain myöntäessäni ymmärryksen, joka ei veljeni uskonnon mukaisia kriteerejä noudata. Tuntui, kun minusta olisi viety pala, oikeus olla minä.

Vastaukseni hänelle silloin, ja nyt on, että minä ymmärrän. Minä ymmärrän, että me katsomme maailma eri silmin, arvostamme eri asioita ja tunnemme hyväksyntää ja onnea eri asioista. Minä ymmärrän, että jollekin minä olen juuri se, josta äiti varoitti. Mutta siltikään me emme saisi tuomita.

Ei meillä ole siihen mitään oikeutta, oli sitten kyse rakkaudesta tai mistä tahansa. Sillä kuka minä olen määrittämään oikeaa ja väärää. Sanomaan, että ei käy, et voi ajatella noin, tuntea tai kokea noin. Et voi olla tuo ihminen, et voi olla sinä. Keitä me olemme sanomaan, että me hyväksymme, kun toinen on eri mieltä. Keitä me olemme vakuuttaessamme, että ovet ovat silti auki.

Omien pelkojemme peilikuvia, luulen. Käytämme näennäistä hyväksyntää ja suvaitsevaisuutta puskurina itsemme ja todellisuuden välillä, ettei meidän vai täytyisi myöntää edes itsellemme, että joskus ruoho todellakin on vihreämpää aidan takana. Ettei meidän tarvitsisi myöntää, että omista kaavoista luopuminen voisi avata meille oven kokonaan toiseen maailmaan, joka tekisi meistä paremman ihmisen.

Sillä mitä se on keneltäkään pois, jos minä tai kuka muu tahansa, haluaa tarttua ojennettuun käteen epäröimättä, avaten maailmansa niille kasvoille, joiden takana on itselle niin tuttu ja vieras maailma. Haluten oppia tuntemaan koko sen kauneuden ja karuuden, kaikki ne totuudet ja valheet, sadun ja tiedon, jotka tekevät hänestä hänet. Hänet, jota tahtoo rakastaa hämärästä aamunkoittoon ja sen yli. Minkä takia meidän sitä perustelemaan käydä pitäisi, haluamme olla onnellinen, oikeuttamme olla onnellinen, oikeuttamme olla.

Sillä me olemme. Me olemme kaikki ihmisiä, vaikka se kymmenesti kiellettäisiin. Me ajattelemme kaikki hyviä ja kauniita ajatuksia yhtälailla kuin rumia ja karujakin. Me uskomme mihin uskomme – Jumalaan, tieteeseen, toisiin maailmoihin ja mahdollisuuksiin. Me elämme voittaaksemme pelkomme, tehdäksemme maailmasta paremman paikan elää, ollaksemme onnellisia.

Sillä sitä me kaikki toivomme, onnea. Ja jos meidän onnemme toisistaan eroavat, ei sen pitäisi tuomiota langettaa. Ei meidän onnemme meitä taivaaseen tai helvettiin vie, vaan ne toiset ihmiset. Heidän asenteensa ja maailmansa. Heidän maailmoissaan me yksi toisensa jälkeen lankeamme, eikä pelastusta ole muualla kuin saman kaavan noudattamisessa. Vaikka meidän tulisi oikeasti iloita siitä, erilaisuudesta. Sillä tässä maailmassa on liian paljon satuttavia yhteentörmäyksiä ja liian vähän lämpimiä kosketuksellisia ohi menoja.

Tässä maailmassa on vielä liian vähän oikeuksia jokaisella olla minä, olla itsensä ilman, että selkiä käännetään ja ovia suljetaan. Tässä maailmassa on vielä liian paljon katkeruutta.

Snobi

Kävin tänään kahvilassa, joka ei kahvitarjoilustaan huolimatta olisi läpäissyt neljä vuotiaan siskon tyttöni piinkovaa kahvilaluokitusarvostelua, kahvilasta kun ei saanut kahvin, teen ja shampanjan lisäksi mitään muuta kuin jäätelöä. Ja sitäkin vain yhdenlaista, vaniljaa, monella mausteella. Siellä jäätelöiden subwayssa minä sitten istuin suklaakuorrutettu unelma edessäni rouskuttaen sen pintaan liimautuneita krokantti ja suolakaramelli rakeita sekä salmiakkihiutaleita varsin tyytyväisenä kuluneen päivän tuomaan makunautintoon.

Seurassani minulla oli reilu parin vuoden tuttavuus opiskeluajoiltani. Ihminen, jonka kanssa tuli jaettua samoja turhautumisen ja onnistumisten tunteita koulussa, jossa epäonnistumisia eivät olleet huonot tentti arvosanat, vaan voittoja hyvät. Hänen tutkiva katseensa tiivisti minun olemukseni siinä hetkessä yhteen sanaan: snobi.

En voinut kieltää hänen sanojaan, sillä tottahan se on. Lisäksi, totuus ehkä hieman jopa paransi huollella valmistetun jäätelöni makua, sillä herkkusnobiuteni on minulle lähes ylpeyden aihe, ja olin hyvin tyytyväinen sen huomaamisesta. Jotenkin se vain on niin hienoa olla eliittiä edes jossain. Oli se sitten kaupungin parhaiden kahviloiden tunnistaminen ja tiedon armoton hyväksikäyttö oman nautinnon edistämiseksi.

Voinkin rehellisesti myöntää olevani herkkusnobi. Rakastan istua kahviloissa kellonajasta huolimatta edessäni kuppi hyvää teetä tai kaakaota, syöden jotain julkitaivaallista makeaa kuten suklaakakkua tai tuoretta korvapuustia. Voin tehdä sen yksin tai seurassa, ei väliä, kunhan paikka ja tarjoilu täyttävät vaatimukset.

Herkkusnobin kun tunnistaa siitä, ettei hänelle mikä tahansa kelpaakaan. Kuten ystävälleni jäätelöbaarissa totesin, ei ole mitään järkeä lähteä ystävän kanssa pakasteallasjäätelölle tai euron kertakäyttökuppikahville yhtään mihinkään, kun vaihtoehtojakin on. Sillä jos haluan nopeaa ja halpaa, jään istumaan kotiin silläkin uhalla, että se tee jää hauduttamatta ja pullat pakastimesta kaivamatta. Tästä syystä en myöskään tahdo kahvilaan mennessäni saada raakapakastepullaa enkä linjastolta pusseihin lakaistua muhjuista lehtiruotiteetä. Kyllä pitää kahvilan pystyä tarjoamaan jotain parempaa. Jotain, minkä vuoksi palata. Kahvilan pitääkin pystyä täyttämään yhtälailla makuhermoni kuin aivojeni minimaalinen estetiikkakeskuskin.

Tässä, kuten monessa muussakin asiassa, on kyse itsetehdyn voimasta. Siitä, kuinka ajatus ja maku leivotaan tuotteeseen juuri siinä, juuri sillä hetkellä, eikä sitä yritetä pakata suojakaasuun ja kuljettaa valtameren yli. Kyse on yhtälailla nautinnon tavoittelusta kuin arvostuksestakin. Arvostuksesta kädentaitoja ja makuymmärrystä kohtaan. Se on kyseenalaistamista totuuden hakemisessa ja halua tukea osaajia.

Lontoolaisten raakapakasteiden maailmassa minä olenkin yrittänyt saada ihmiset arvostamaan kotimaan kahvilakulttuuria ja sen leipomojuuria. Olen yrittänyt saada heidät ymmärtämään, että on nautinto istua hyvässä kahvilassa, hyvässä seurassa jakamassa ajatuksia ja makuja. Ja sen vuoksi ihminen toisensa jälkeen nimeää minut snobiksi.

Vaikka nimitys onkin osin minulle kunnia, kuten mainittu, se laittaa myös hieman harmittamaan. Harmittavuuden kasvot ovat kääntyneet niiden puoleen, joiden kyvyt hukkuvat massatuotannon jalkoihin. Pelkään, että itsetehdyn arvostus lakkaa ja pilleriteollisuus syöttää meille maalattuja marginaalejaan rikottujen lupausten markkinoilla. Mistä minä sitten enää saan teetä ja sympatiaa ilman, että haudutan teen itse ja likaan sormeni taikinaan, vaikken edes oikeastaan osaa leipoa.

Nimityksessä harmistusta aiheuttaa myös se, etten minä edes ole yleismaallinnen snobi sanan pahimmassa merkityksessä. Olen lähinnä arvo ja laatutietoinen. Snobeuteni suuntautuukin kapea alaisiin mielenkiinnon kohteisiin, joista osaan olla jotakin perusteltua mieltä. Snobeuteni ei myöskään ole sitä sorttia, joka nostaa leukaa pystyyn ja saa halveksumaan muiden valintoja. Snobeuteni on enemmän metsäläissnobeutta, tietoisuutta hyvästä, mutta kykyä ymmärtää olosuhteet ja niiden vaikutus.

Sen vuoksi tämä metsäläissnobi elitistyy siellä, missä voi – omien maku- ja ajatushermojen keskuudessa kehitellen itselleen aina vain uusia tarinoita kerrottavaksi ja kuultavaksi. Tämä snobi nauttii vapaudesta valita hyvän ja paremman välillä, tyytyen siihen mitä saa.

Ja jos voisi yhden toiveen esittää, toivoisin, että herkkusnobi sana korvattaisiin yhteydessäni siskon tyttöni taivutustaidonnäytteellä: kahvilalainen.