Minun tietokoneeni alkaa olla
tiensä päässä. Se ei enää pysy sormieni matkassa. Päästä sormiini valuva teksti
ilmestyy näytölle usein pitkinä pätkinä pienellä viiveellä. Lämpötilaansakin
kone osaa nostaa lähes vaarallisiin lukemiin ja itsensä ja koneen välille
tarvitseekin laittaa lämpöeriste ennen kirjoittamisen aloittamista. Samaa vikaa
on kyllä myös minun aivoillani. Eivät enää meinaa pysyä minun matkassani. Rämpivät
jossain menneisyyden syvissä soissa, eivätkä taida itsekään enää tietää,
millaisessa futuristisessa scifissä tässä todellisuudessa oikein eletään.
Kuumenevatkin nykyään nollasta sataan nopeammin kuin ennen, etenkin jos on
jäänyt kierrokset päälle jostakin sellaisesta, mitä ei ole itsekään suvainnut
ymmärtää.
En kyllä tiedä onko sillä
lopunperin edes väliä, vaikkei tiedäkään, missä sitä tällä hetkellä mennään ja
mitä tai kenen todellisuutta eletään. Hetken käsite kun pakkaa olemaan melko
lavea. Se on niitä käsitteitä, joista aina medioissa puhutaan ja hyvinvointivalmennuksissa
paasataan. Pyydetään ja vaaditaan elämään hetkessä, nauttimaan siitä, että on
olemassa nyt ja tässä. Silti pyydetään heti seuraavassa lauseessa tekemään kestäviä
ratkaisuja niin, että maailmaa olisi jäljellä meidänkin jälkeen. Pyydetään,
että huomioidaan oma itse, muut ja sitten vielä se toinen puoli – ne jotka
menivät, ne jotka jäivät ja ne jotka tulevat. Elä siinä sitten hetkessä, kun
hetki sisältää kolme eri todellisuutta – menneen, nykyisyyden ja tulevan.
Olenkin omaa ajatustani alkanut hiljalleen
muutamaan niin, että hetkellä ei ole väliä, vaan sen kestävillä seurauksilla.
Olen alkanut rakentaa todellisuuttani sille pohjalle, että jos tänään lähden,
lähden kunnialla. Lähden niin, että voin sanoa eläneeni hyvän elämän. Sellaisen
elämän, jossa ei ole katumista tehdyistä eikä tekemättömistä teoista. Sellaisen
elämän, jossa hyvä on laitettu kiertämään omasta ja muiden toimesta. Olen
yrittänyt saada itseni tekemään tekoja, jotka tuovat minulle hyvää mieltä.
Eivät siksi, että ne egoistisesti palvelisivat vain omaa etuani tai joita minun
on käsketty tekevän, vaan joista on iloa myös muille.
Voisinkin tämän pohjalta sanoa,
että entinen pessimisti minussa on ottanut hieman positiivisuutta alleen.
Optimistia ei minusta edelleenkään saa tekemälläkään, mutta realistisen
pessimistin sentään. Olen opetellut näkemään, että hyvyydellä on pitkät jäljet,
pahuudella vielä pidemmät. Ja koska pahuus muistetaan pidempään, onkin parempi
tehdä monta hyvää ja kaunista, jotta jälkiä on mahdollista seurata kaikkien
ajanmääreiden läpi. Ehkä näin saadaan lopulta muodostetuksi maailma, jossa
kaikilla on sijansa, aikansa ja paikkansa.
Täytyy kyllä myöntää, että
pessimistisyys iskee välillä aina melko lujasti läpi. Kai se vain niin on, että
tottumuksistaan on vaikea eroonkaan päästä. Silloin sitä ajattelee, että sama
se, miten minä tämänkin kiven käännän, kun ei se kuitenkaan käännettynä pysy.
Kääntää joku sen kohta uudelleen, ellen sitten minä itse jopa. Koska mistä minä
sen nyt tietäisin, oliko tämä edes se oikea kivi käännettäväksi, vai olisiko
pitänyt kääntää se viereinen, kun ei onni ollutkaan sateenkaaren päässä tai
vieressä. Ei sitä tainnut edes olla, samalla tavalla jonkun keksimä asia kuin
rakkauskin.
Silloin, kun se
epäilys iskee, kaikki alkaakin mennä täysin väärin. Silloin sitä huomaa
tuijottavansa omaa peilikuvaansa ja sanovansa itselleen, että kuka se minäkin
olen määräämään miten elämäänsä elää, kun joku on jo ne säännöt keksinyt.
Sitten sitä kiipeää takaisin rooliinsa, käy töissä ja treeneissä ja tekee
kaiken niin kuin pitääkin, mutta vailla yhtään intohimoa mihinkään. Tekee niin
vain, koska niin kuuluu tehdä. Koska joku on määrittänyt sen olevan hyvä elämä –
asunto, työ, perhe ja ystävät. Riittävästi rahaa Rivieralle.
Kuitenkin, jos
elämää katsoo toisten arvojen valossa saa huomata olevansa lopulta solmussa,
josta ei enää osaa ulos ilman apua. Siinä solmussa on liikaa päitä ja häntiä,
mutta ei yhtään alkua tai loppua. Sen solmun punomiseen on kyllä saanut
menemään aikaa, mutta sen avaamiseksi saakin sitten kuluttaa aikaa vielä
enemmän. Sen kerämäisen rakenteen purkamiseksi kun on mietittävä, mistä
langasta se kaikki lähtee purkautumaan hallitusti, eikä niin, että sitä huomaa
katsovansa lattialla levällään olevaa silppua, josta ei enää saa mitään aikaan –
ei ehjää eikä rikkinäistä, koska sitä ei ole.
Olen oman
elämäni solmuja viimeajat keskittynytkin purkamaan. Olen yrittänyt hahmottaa,
miksi minulle kaipaus on jotain käsittämätöntä. Jotain sellaista, jolla ei ole
kasvoja tai nimeä, ja jota ei vain osaa ajatella omalle kohdalleen itsensä tai
toisen kokemana.
Erittäin hyvä
esimerkki kaipuun suhteettomuudesta minussa oli viimeisin vierailuni kotona. En
ollut kotona käynyt sitten lasten pikkujoulujen, jonne menin lähinnä
tottumuksesta. Siksi, että onhan se nyt
kiva nähdä kaikkia ja lapsillekin niin tärkeä, että tulee. Nyt sitten
jouluksi saavuin kotiin sisareni kodin kautta. Siellä pari päivää asuneena
laskeuduin norsunluutornistani siihen keltatiiliseen omakotitaloon hiljaisella
kyläraitilla. Astuin sisään niistä ovista, joista olen kahdeksantoista vuotta
aikoinaan kulkenut lähes päivittäin. Astuin sisään ovista, joiden taakse olen
laittanut määritteen koti.
Kotona on
nykyään jo vieras tuoksu. Sellainen tuoksu, jota en muistoistani löydä. Se on
vanhan talon tuoksu, jossa on ripaus ullakkohuoneistoa ja pysähtyneisyyttä.
Jotain käsin kosketeltavan haurasta, jonka pelkkää rikkoutuvan, jos sinne
saapuu sellaisena kuin on. Siitä ovesta astuessa ei olekaan enää vuosiin
astunut se sama ihminen, joka sieltä lähti. Niistä ovista astuu nykyään aina se
joku, joka ei ole muuta kuin lapsi ja sisko. Ihminen, jolla on omat roolinsa
siinä yhteisössä, jonka pysyvyyttä ovat viime aikoina sairaudet horjuttaneet,
ja jonka pariin ajatukset harvemmin palaavat juuri siksi, että se on jotain
niin tuttua ja vahvasti olemassa olevaa.
Kotiin minä
saavunkin lähestulkoon aina tottumuksesta. Siksi, että se on tärkeää jollekulle,
ajattelen jonkun sitä odottavan, jotain siitä saavan. Saavun, koska niin kuuluu
tehdä. Saavun, koska en osaa olla saapumattakaan. Mutta harvemmin osaan
ajatella, että kaipaisin sinne, että kaipaisin kotiin. Tai että minua
kaivattaisiin kotiin.
Nyt kuitenkin veljeni
kanssa lenkillä käydessäni, äitini kanssa veritaudeista keskustellessa, isäni
kanssa vieritysten istuessa, minä ihan pienen hetken mietin, että ehkä he
todella kaipasivat minua. Kaipasivat minua kotiin, lähelle. Kaipasivat nähdä,
että kaikki viesteissä sanottu on totta, että elämän on kohdellut minua hyvin
ja minä elämää. Ehkä veljeni puheliaisuus kertoi vain sitä, mitä hän ei osannut
ääneen sanoa; minulla oli sinua ikävä.
Ehkä. En tiedä,
sillä en sitä tunnetta osaa tunnistaa tai jakaa. Luulenkin olevani kuin se
laulun henkilö, joka oli sitä mieltä, että kaipuun ymmärtääkseen täytyy ensin
menettää. Että ilman menetyksen tuomaa tuskaa, ei voi tietää mistä nykyään jää
paitsi.
Osittain uskon,
että se kertoo vain arvostamattomuudesta. Siitä, että ei osaa oikeasti olla iloinen
ja ylpeä siitä, mitä on. Pitää itsestään selvyytenä sitä, että on perhe ja
koti, jonne voi aina palata. Luottaa siihen, että mihinpä se menisi, kun se on
aina ollut. Eikä siten osaa lainkaan hyväksyä sitä todellisuutta, että ei elämä
ole pysyvää, vaan hyvinkin ohut lanka kynttilän päällä vain odottamassa
katkeamista.
Siinä sitä
sitten omassa kuplassaan luulee, että kaikki on hyvin. Uskoo, että on. Tietää,
että on. Jatkaa päivästä päivään hyvien tekojen tekemistä omassa elämässään,
jakaen maailmaansa kaikille siitä vähäkään kiinnostuneille, avaten oviaan
tutuille, kutsuen sisään koskaan kunnolla päästämättä. Siellä sitä omassa
maailmassaan saapuu kutsuttuna ja poistuu pyytämättä. Kiittää tullessa ja
mennessä, vaikka ei edes tiedä miksi.
Ja unohtaa,
että elämässä paras teko on olla läsnä. Olla läsnä niitä ihmisiä varten, jotka
välittävät. Jotka ovat siellä kantamassa ja kannattelemassa, kulkemassa
vieressä ja perässä. Tottumusta tärkeämpää pitäisikin olla huolehtiminen niistä
ihmisistä, joiden tietä tahtoo olla katsomassa ja tukemassa, kulkemassa
yhdessä. Pitäisikin opetella näkemään, ettei elämä ole itsestäänselvyys,
etteivät ne ihmiset elämässä myöskään ole. Pitäisi oppia kiittämään siitä, että
on saanut näinkin hienon elämän elettyä ja saa sitä yhä heidän kaikkien kanssa
elää.
Ehkä nyt onkin
aika kysyä itseltään taas se vaikein kysymys; mitä minä oletan elämän olevan?
Onko se valmis
maailma, jossa toisten sääntöjen noudattaminen tuo onnen? Onko se todellisuus,
jossa toisten odotusten mukainen oleminen on ainoa ratkaisu? Onko elämä
elämistä meitä vai itseään varten? Onko elämä oman päänsä sisällä arvokkaampaa
kuin se elämä, jota muiden kanssa voi elää? Onko elämä vain sanoja sanojen
jälkeen, vai yhdessäolon kaunis sinfonia? Mitä se on, mitä sen pitäisi olla?
Oikeaa
vastausta tuskin on olemassakaan. Mutta minulle elämä on onnen tavoittelua
yhdessä toisten kanssa itseään varten, kaikkien niiden sääntöjen rajoissa,
joilla tätä todellisuutta koossa pidetään.
