Muutama kappale tosi ystävyydestä

Olen kyllästynyt ihmissuhdestatuksiin, etenkin siihen surullisen kuuluisaan mainintaan tosi ystävistä. Olen kyllästynyt lukemaan ja kuulemaan lauseita elämästä, jossa tyttöystävät, poikaystävät, naisystävät, miesystävät, ihan vaan kaverit, tuttavat, puolitutut, läheiset, toverit ja mitä näitä nyt on, lasketaan kuuluvaksi eriäviin porukoihin, joissa kaikissa on omat velvollisuutensa, vastuunsa ja vaateensa. Olen kyllästynyt maailmaan, jossa ihmissuhdestatuksesi määrittelee sen, miten sinun tulisi toimia ja reagoida missäkin tilanteessa.

Ennen kaikkea olen kyllästynyt lukemaan ja kuulemaan sen tuskallisen lauseen: ”Menetin paljon läheisiä ihmisiä lähipiiristä, niitäkin, joita olin luullut ystäviksi, kun… mutta selvisi ainakin, ketkä ovat tosi ystäviä!” lukuisia variaatioita. Olen kyllästynyt siihen, kuinka asioiden ilmituomisen ja -tulemisen nähdään olevan yhteydessä ihmisten sijaintiin sosiaalisissa ympyröissä. Yhä useampi kokee ihmisten hylkäävän heidät, kun he kertovat jotain itsestään ja elämästään, oli se sitten ”kaapista ulos tuleminen”, mielenterveyshäiriöstä kertominen tai ihan mitä tahansa yksilötasolla vaikuttavaa. Yhä useampi pelkää sanoa asioita ääneen, koska odottaa tulevansa hylätyksi, jätetyksi, halveksutuksi ja paheksutuksi. Yhä useampi unohtaa, että sanomalla asioita ääneen, ei yksilö itse muutu, vaan ympäristön oletukset muuttuvat.

Olen itse ollut aina siitä onnellisessa asemassa, että elämääni ei ole näitä tilanteita juurikaan mahtunut. Minut on aina hyväksytty sellaisena kuin olen. En tiedä, onko kyse siitä, että varautuneena ihmisenä olen osannut valita ympärilleni ihmisiä, jotka ovat kuin minä – hyväksyviä. Vai onko kyse siitä, että en ole koskaan pyrkinyt tekemään asioista numeroa, vaan olen elänyt elämääni kuin jokainen piirre minussa olisi itsestäänselvyys ja arvostettu sellaisenaan, minua rikastavana. Ehkä kyse on siitä, että en ole koskaan yrittänytkään mahtua mihinkään muottiin, vaan olen elänyt elämääni vahvasti sen mukaan, mitä koen olevani. En ole piilotellut, enkä salaillut, vaikkakin olen jättänyt useita asioita sanomatta. Mutta ne ovat niitä asioita, joiden sanomisella ei ole merkitystä, joiden sanomisen arvo ei ole selittävä, eikä täydentävä. Niiden sanominen ei rikastuta minua, eikä muita.

Sanoisin kuitenkin, että tuossa kivuliaassa tosi ystäviä koskevassa lauseessa, puhuu joka kerta järkytys, kipu ja pelko yksin jäämisestä, mutta ennen kaikkea katkeruus. Näiden tunteiden valtameri saa yksilön kuitenkin kompensoimaan itseään korostamalla jäljelle jääneiden merkitystä nimeten heitä tosi ystäviksi, vaikka kyse on siitä, että he vastaavat sillä hetkellä parhaiten juuri siihen tarpeeseen, jota kokee. He ovat niitä ihmisiä, jotka sattuvat sillä hetkellä ajattelemaan, tuntemaan ja kokemaan samalla tavalla tai edes ymmärtämään.

Näissä tilanteissa ihmiset kuitenkin usein unohtavat oman roolinsa ja osuutensa. On helppoa olla katkera heitä kohtaan, jotka eivät osallistu talkoo porukalla järjestettävään talon maalaukseen tai ota sinua avosylin vastaan sinun ilmoittaessasi kumppanisi olevan samaa sukupuolta kanssasi. On helppoa syyttää heitä hylkäämisestä, jättämisestä ja halveksunnasta, ja unohtaa, missä itse seisoo.

Muistatko koskaan kysyneesi näissä tienhaaroissa itseltäsi, lähtivätkö he vapaaehtoisesti, vai koska ajoit heidät pois. Pakenivatko he sanojasi, vai sitä mitä sinusta oli pelossasi tullut. Toitko itse asian esille niin, että tarjosit pakotien, johon heidät lopulta itse ajoit. Kuka oli lopulta se, joka lähti – sinä vaiko hän. Sinä, joka ehkä pyysit apua tai oletit hyväksyntää, sitä heti saamatta. Olitko se lopulta kuitenkin sinä itse, joka käänsi selkänsä ja lähti. Kysyitkö koskaan jälkeenpäin, onko välillänne enää ymmärrystä.

Sillä joskus pienikin ymmärrys riittää. Henkisen kädenojennuksen ei tarvitse olla suuri. Toisinaan pienikin nytkähdys riittää kertomaan, että on tahtoa yrittää, halua tarttua siihen hetkeen, jossa kaikki ne menneiden aikojen lähdöt ja palaamatta jäämiset voidaan viivata yli. Toisinaan pieni ymmärryksen tuike riittää.

Ärsyyntynyttä ja suivaantunutta kirjoitustani tosi ystävistä voisi helposti pitää tekopyhänä sanaleikkinä, minun väittäessä kolmannessa kappaleessa, etten näihin tilanteisiin päätynyt ole. Mutta puolustuksekseni minun on sanottava, että valitettavasti tiedän mistä puhun. Minun tarinani eivät koskaan ole päättyneet hylkäykseen, vaikka tätä mahdollisuutta olen ihmisille tarjonnut monenlaisissa vaatteissa. Minun tarinani ovat aina päättyneet kädenojennukseen, jossa asiat on taputeltu tarpeeksi sileiksi jatkaa.

Jotta asia ei kuitenkaan jäisi kiukkuiseksi avautumiseksi siitä, kuinka maailma on epäoikeudenmukainen ihmisten luokitellessa toisiaan ahtaisiin lokeroihin, kerron hieman omasta kohtaamisestani kyseisen tosi ystäviä koskevan lauseen kanssa. En aloita alusta, sillä sitä tarinaa ei kukaan jaksaisi lukea, eikä tarkoituksenani ole kirjoittaa elämänkertaani, vaan hahmottaa nähtäville se, kuinka elämää voi ajatella ja elää monella tavalla.

Olen itse luonteeltani vetäytyvä ja tasaisen tien ajaja. Pidän siitä, että asiat ovat järjestyksessä ja tunnemerellä on tasaista ja tyyntä. Pidän ymmärryksestä, siitä, että maailmaa ei sotketa suurilla tunteilla. Rehellisesti sanottuna minä pelkään tunteita, niiden tuomia vaihtoehtoja. Tästä johtuen voisinkin sosiaalisissa suhteissa nimittää itseäni melkoiseksi giljotiiniksi ja siiliksi. Pohdin elämää ja tunteita usein laajemmasta näkökulmasta, jossa etiikka, oikeudentunto ja velvollisuudet sotkutuvat usein yhdeksi suureksi kudelmaksi, jossa on liian monta päätä ja häntää, joihin tarttua ja joita nykiä. Ja kun tunnemertani vavisuttaa pienikään tielle osunut töyssy tai mutka, on valmiina kaaos.

Kun tunnemittarini värähtää, ihan sama mihin suuntaan, on luontainen reaktioni paeta. Pakenemisen mahdollistan sanaisella sapelillani, alkaen lausua tarkkoja totuuksia itsestäni ja valaistuneita arvauksia tunnemittarin väräyttäjää kohtaan. Käperryn itseeni ja vetoan siihen puoleen itsessäni, jossa on pelkkiä särmiä ja kulmia, jotka kovin mielellään näkevät giljotiinin terän kipeän välähdyksen ajatellen, että kerran se kirpaisee, ja miksi pidentää kärsimystä, kun voi lopettaa sen tässä ja nyt. Avaan pakotien toiselle tehden itsestäni juuri sen ihmisen, joka en koskaan halunnut olla. Teen itsestäni oman itseni negaation, yrittäen saada toisen näkemään, että tällainen minä olen, ota tai jätä. Työnnän häntä kohti sitä ratkaisua, jossa hän lopulta sanoo, että ehkä on parempi, ettei enää pidetä yhteyttä. Tahdon tehdä heille selväksi, että tämä on se hetki, jolloin takavasemmalle poistuminen on sallittua, enkä minä huuda perään – ainakaan ääneen tai heidän kuullen.

Kyse on todellakin siitä, millä tavalla asiaansa ilmaisee, millaisia tulkintoja toisille mahdollistaa. Giljotiinini ja sapelini heiluessa, voisin helposti langeta tosi ystävä -ansaan. Voisin sanoa lähteneiden olleen niitä, jotka eivät minusta tarpeeksi piitanneet, niitä, jotka eivät ymmärtäneet. Vaikka se on väärin, ehdottomasti. Kyse ei ole siitä, että he lähtivät, minä ajoin heidät pois. Viitotin heille tien, enkä antanut mahdollisuutta poistua siltä tieltä, koska olin liian peloissani, liian kauhuissani kiintymykseni määrästä.

Minun onnekseni ihmiset ympärilläni tuntevat minut kuitenkin niin hyvin, ettei sapelini enää heitä giljotiiniin aja, eikä giljotiinini täten heiltä päitä pudottele. Sitä totuutta se ei kuitenkaan poista, että nämä tilanteet sattuvat jokaiseen osapuoleen. Olenkin yrittänyt oppia olemaan pakenematta. Jääminen on nykyään minulle sallittua.  Olen ymmärtänyt, että loukkaamalla toisia, loukkaan ainoastaan itseäni. Kääntämällä heille selkäni, käännän selkäni vain omalle itselleni.

Kyse on siitä, että tosi ystävä -ansa kätkee taaksensa ylpeyden. Tarjoilemalla totuuksia itsestään yleisölle, sitä altistaa itsensä molemmin puoliselle ymmärtämättömyydelle. Sitä huomaa, että on itse toisella puolella omaa lausettaan, eikä voi hyväksyä toisen ajattelevan asiasta toisin. Ei voi hyväksyä sitä, että toinen ajattelee ja tuntee eri tavalla. Ei osaa ymmärtää.

Ymmärryksestä muodostuu tällöin helposti väärinymmärrys. Siksi sanottaneenkin, että ymmärrys ei ole sanoja, se on tekoja.  Ymmärrys itsessään ei vaadi asian ymmärtämistä ja kokemista samalla tavalla, se vaatii halua hyväksyä eri näkökulmia. Ymmärryksessä on kyse myös siitä, että tiedostaa toisen ajatusten ja tunteiden eriäväisyyden ja hyväksyy sen osana kokonaisuutta. Ymmärrys on kunnioitusta yhtälailla kuin kiitollisuuttakin. Se on kunnioitusta toista ihmistä ja hänen elämäänsä kohtaan. Se on kiitollisuutta siitä, että on olemassa eri näkökulmia, joilla omaa maailmaansa rikastuttaa.

Omasta elämästäni oivallinen esimerkki tästä on eräs puhelinkeskustelu vanhimman veljeni kanssa, jossa hän ilmaisi hyväksyntänsä ja ymmärryksensä sanoen: ”En voi väittää, että ymmärtäisin kaikkia tekemiäsi valintoja, etkä varmaan sinäkään ymmärrä minun, ja jos voisin valita puolestasi, tekisin eri tavalla.” Toisistamme poikkeavista elämäntilanteista, -tavoista ja -filosofioista huolimatta, välillämme oli, ja on yhä, ymmärrystä. Kyseisen keskustelun jälkeen meistä kumpikin olisi voinut sulkea puhelimensa ja lakata pitämästä yhteyttä todeten, että selvisipä ainakin, ketkä ovat todellisia ystäviä. Mutta me emme tehneet niin, ei meidän tarvinnut. Meillä molemmilla oli ymmärrys, kunnioitus ja kiitollisuus – tasapaino omassa itsessämme. Meillä oli tahto ja halu ymmärtää, nähdä maailma toisen silmin.

Myönnetään, kipukynnykset ovat toisinaan korkeita ja on selvää, että toisinaan ihmiset tulevat lähteäkseen. Heihin kiintyy omalla tavallaan, mutta sitten se jokin ei vain toimi. Ei ole tarpeeksi yhteistä tai on liikaa yhteistä. Nämä ihmiset ovat elämässämme läpikulkumatkalla. He tuovat jotain ja ottavat matkaan jotain, kiittävät sanoitta mennessään. He opettavat meille elämää, niin kuin me heille. Heidän sanaton ystävyytensä säilyy, vaikka he itse lähtevätkin. He tuntuvat lämpönä viilenevissä syysilloissa, jos vain antaa.

Riidatta lähteneiden lisäksi on tietysti vielä jäljellä se kipein tosi ystävä -ansan luokka. Siihen kuuluvat riidoissa eronneet. Ne ihmiset, joiden kanssa jokin erimielisyys tuntuu liian suurelta elää. Niin suurelta, että on parempi olla olematta kuin olla. He ovat niitä ihmisiä, jotka lähtevät ovet paukkuen ja päästävät tuulen sisään. Osa heistä palaa joskus, osa ei ikinä. Mutta silloinkin, itseltään tulisi kysyä, kuka minä olen?

Olenko minä se ihminen, joka antaa tuulla sisään.

Olenko minä se ihminen, joka sulkee oven ja lukitsee sen perässään.

Olenko minä se ihminen, joka sulkee oven varovasti kutsuen takaisin sisään.

Mutta näitäkin tärkeämpänä kysymyksenä on kysyä itseltään:

Osaanko minä antaa mahdollisuuden, pyytää ja antaa anteeksi sekä itselle että toiselle?

Onko minusta pääsemään yli omasta ylpeydestäni?

Löytyykö minusta ymmärrystä, kunnioitusta ja kiitollisuutta?

Sillä ehkä se ihminen, joka sinun mielestäsi lähti, ei koskaan lähtenytkään, vaan jäi, mutta et sitä huomannut, koska olit jo jatkanut matkaa. Ehkä hän ei koskaan ehtinyt matkaasi. Ehkä sinä olit se, joka käänsi selkänsä ja käveli pois odottamatta vastausta. Ehkä sinä olit se, joka suljit toisen ulkopuolelle niillä sanoilla, joilla ei oikeasti edes ollut merkitystä.

Ystävyys, kumppanuus, kaveruus, toveruus… Ne kaikki ovat yhteispeliä. Yleistyksiä, nimityksiä jollekin sellaiselle, joka antaa merkityksen. Sen ei pitäisi olla taakka, eikä velvollisuus, vaan mahdollisuus. Ei syy katkeruuteen, eikä tekosyy päästää irti. Sen pitäisi olla syy katsoa taaksepäin ja avata sylinsä ja silmänsä sekä korvansa toiselle ihmiselle.

Siksi, älä tee sitä enää. Älä sano, että tosiystävät jäävät. Sillä myös tosiystävät voivat lähteä, eikä se tee heistä yhtään sen huonompia ystäviä kuin heistä, jotka jäivät. Näissä tilanteissa, älä anna katkeruudelle valtaa, vaan katso oman sielusi peiliin ja näe kahdet kasvosi. Vaali hyviä muistoja, sillä se tekee sinusta tosi ystävän, ei katkeruus.

Arvosanaharmistuksesta ja itsekritiikistä

Kärsin eilen tappion, todella karvaan sellaisen. Sain tentistä arvosanaksi 3. Kyllä harmitti. Enemmän harmitti kuitenkin ne kaksi täyttä ja kolmas vajaa piste, jotka erottivat minut arvosanasta 4. Ensimmäinen reaktioni oli kritisoida opettajan arvostelutapaa, koska mikä muukaan nyt olisi voinut vialla olla. Syy oli kuitenkin yksin minun: Olin tehnyt tentissä muutaman kohtalokkaan virheen, jättänyt asioita sanomatta, muistanut väärin ja ollut totaalisen tietämätön. Tästä jo toisesta samanlaisesta pistetappiosta varsin suivaantuneena päätin sitten ilmoittaa itseni uusintakokeeseen korotusmielessä. Aiempaa tappiotani en revanssiin ajanut, sillä ajattelin silloin tyytyä kokemaani epäoikeudenmukaisuuteen. Nyt kuitenkin aion kesäkuussa mennä tasaamaan tilejäni tenttimateriaalin, paperin ja sisälukutaidon kanssa.

Karvaan tappion nieleminen ei todellakaan tällä kertaa onnistunut, toisin kuin biokemian kohdalla. Nyt pettymyksen kokemusta jatkoivat vihan ja turhautumisen kokemukset, jotka pysäyttivät minut hetkeksi paikalleni miettimään, mitä olen tekemässä. Kaikki se tunnepaljous sisälläni pyysi minua polkemaan jalkaa ja valuttamaan muutamia kyyneleitä kokemani vääryyden edessä. Sen sijaan, että olisin tehnyt niin, kysyin itseltäni, mistä oikein on kyse, miksi yksi numero merkitsee niin paljon?

Selitystä sain hakea kauempaa kuin pelkistä numeroista ja kolmen pisteen symboliikasta. Lopulta paikansin kiukkuni alkujuuret ristiriitaan oman itsensä kokemisesta hyväksi. Kuten olen jo useampaan otteeseen todennut, en ole tenttiin lukevaa tyyppiä. Tenttiinlukumetodini on lähinnä ’istu luennolla ja pala’. Selvitän tentin toisensa jälkeen kuulomuistin ja pohdinnan avulla.  Ja tämän vuoksi tyhmät virheet ärsyttävät, tuntuvat loukkauksilta omaa itseä ja älykkyyttä kohtaan. Tämä kolmen pisteen tappio sai minut kuitenkin sanomaan itselleni, että lukemalla ja keskittymällä olisin saanut kokoon kaikki ne tarvittavat pisteet. Ja vaikka tiedän sen olevan valhe, se on hyvin helppo uskoa. Juuri tuo väite sai minut tuntemaan oloni riittämättömäksi, sillä en minä tahdo olla keskitasoa. Tahdon olla hyvä tai huono, rehellisesti. Tahdon olla jotain, mitä ei voi ohittaa olan tai kulmien kohotuksella. Tahdon olla se positiivisesti painotettu just, en negatiivinen.

Koko eilisen päivän koetin itselleni muiden suosiollisella avustuksella sanoa, että ei sillä ole väliä. Numeroilla nimittäin. Koetin myös vakuuttaa itseni siitä, että sietäisi olla iloinen kyseisestä arvosanasta ja keskitason koulumenestyksestä, sillä tiedän ihmisiä, joiden osalta edes koko kurssin mittainen luku- ja käsittelyprosessi ei takaa heille läpipääsyä. Heihin verrattuna tilanteeni on varsin ihanteellinen: varsinaisesti sen enempiä panostamatta ja lukematta tenteistä läpi keskitasoisesti, lähes hyvin. Pettymyksestä yli pääseminen on kuitenkin todella vaikeaa, silloin kun pettyy itseensä, sillä itsekritiikki on vaikea asia.

Omalla kohdallani itsekritiikki toimii sekä arkea ohjaavana että hallitsevana tekijänä. Se on osa jokaista hetkeä, määrittäen minua ja toimintaani ollen osa luonnettani, jota olen useasti kuullut määritettävän kolmella sanalla: kontrollifriikki, kilpailunhaluinen ja perfektionisti. Se pakottaa muiden luonteenpiirteiden kanssa minua eteenpäin, antamaan kaikkeni ja vielä vähän enemmänkin. Mutta samalla se riisuu aseista sanoen, että taistelu on turhaa siinä vaiheessa, kun tappio tai voitto on jo selvillä. Lisäksi itsekritiikkini ottaa toisinaan sekä kontrollifriikkeyden, kilpailunhalun että perfektionismin kasvot ja kertoo, kuinka ulkopuolinen maailma näkee sen kaiken toisin, ja kuinka minunkin pitäisi.

Näissä tilanteissa koetan aina muistuttaa itseäni siitä, että yksilön kokemukset ovat kaikki subjektiivisia eli täysin riippuvaisia yksilöstä itsestään ja hänen aiemmista kokemuksistaan. Ja vaikka pyrinkin usein tiedostamattani tarkastelemaan itseäni ja tunteitani objektiivisesti ja itseni ulkopuolelta, pyrkimys objektiivisuuteen on virhe ja sen löytäminen täyttä utopiaa. Kun ongelma on yksilössä itsessään, hänen maailmankuvassaan ja tavassaan tulkita maailmaa, ei siitä voi muodostaa kaavaa, eikä siihen voi löytää ratkaisua ajattelemalla jonkun toisen aivoilla, kokemalla jonkun toisen tuntein.

Teen sitä silti. Lisäksi käännän ajatuksia ja syyllisyyttä pois itsestäni. On helpompaa syyttää virheistä ja heikkouksista muita tai edes olosuhteita kuin sanoa reilusti: Minä se olin. Minä en pystynyt siihen. Mokasin. Totuus kun tuntuu aina olevan se, että ulkopuolelta tilannetta tulkitessaan, sitä pyrkii olemaan elämän shakkipelissä askeleen edellä ja näkemään tulevat, oletettavat tapahtumat ja reagoimaan myös niihin.

Näin kävi juurikin tenttini arvosanan kanssa. Olin varsin tyytyväinen arvosanaan kolme, ennen kuin sain tietää, kuinka pienestä oli parempi arvosana kiinni. Ainoa asia, jonka tuolloin kykenin näkemään, oli arvosanojen 3 ja 4 merkitysero. Vaikka kyseessä oli muutaman pisteen ero 3:sta 4:seen, sai se mielessäni huomattavasti suuremmat mittasuhteet. Arvosana 3 kertoi mielestäni näkijälle sen, että aiheen osaa kohtalaisesti, pärjäten. Kun taas arvosana 4 kertoi mielestäni näkijälle sen, että asian hallinnan taso on hyvä ja asiasta tiedostetaan myös suurempi ja soveltuvampi kokonaisuus. Muodostamassani visiossa arvosana 4 oli vakuuttavampi kuin arvosana 3. Perustin kiukkuni, turhautumiseni ja vihani tähän illuusioon. Perustin sen siihen hetkeen, jossa joku kolme pistettä vajaata nelosta kolmosena katsoen toteaa minun olevan ihan ok, vaikka itse koen olevani hyvä. Rakensin vihani ja turhautumiseni sille kalliolle, jolla en ole vielä edes käynyt.

Siksi jouduinkin kysymään itseltäni jälleen uuden kysymyksen: Välitänkö oikeasti siitä, millaisia numeroita päättötodistukseni kantaa vai siitä, mitä olen oppinut? Tiedän kysymättäkin olevani oppimiskeskeinen. Arvosanat ovat tähän päivään mennessä olleet minulle vain numeroita, joilla teoriatiedon hallintaa mitataan objektiivisesta näkökulmasta. Ja tuohon väitteeseen perustin osittain myös turhautumiseni.

En lukisi itseäni kuuluvaksi arvostettujen kirjaviisaiden joukkoon, vaan olen enemmänkin käytännönläheinen pohtija, jonka maailmassa raja-aitoina ovat vain oman tietämättömyyden ja tiedon kasvot. Toisinaan tieto asioiden laidasta estää minua etenemästä, toisinaan tietämättömyys. Tämän vuoksi reaalilukuihin perustuva kokonaislukuarviointi tuntui itsestäni mitä suurimmalta väärinymmärrykseltä. Koin tentin kysyvän minulta lähinnä sitä, kuinka monta tietoon perustuvaa verbin sisältävää lausetta kykenen muodostamaan meille syötetyistä teoriatiedoista. Koin, ettei minua itseäni kuunnella, vaan ainoa merkitys oli sillä, miten joku muu on maailman nähnyt makaavan ja millaiseksi sen määritellyt. Olisin toivonut, että minulla olisi ollut väliä, minun ajatuksillani olisi ollut arvoa. Mutta omaksi harmikseni, on arvioinnin linja koulussamme se, että tentistä saatu arvosana määrittelee kurssiarvosanan huolimatta kaikesta siitä, kuinka hyvin tai huonosti olet käytännönosuudesta suoriutunut. Tämän vuoksi on otettava uusinta ottelu hematologian tentin kanssa. Minä pystyn siihen, pystyn saamaan ne kolme puuttuvaa pistettä ja enemmänkin.

Jouduin myös toteamaan itselleni, että koko asetelmassa oli kuitenkin lopunperin kyse ainoastaan onnellisuuden tavoittelusta. Tilanteessa itsekritiikki seisoi onnellisuuteni esteenä. Muistin kyllä, kuinka onnellinen olin tentistä poistuttuani, sillä koin sen menneen hyvin. Murskaava kolmen pisteen tappio arvosanakorrelaatiossa vei kuitenkin minulta onneni. En osannut olla iloinen saamistani 38 pisteestä, sillä itsekritiikkini sanoi, että olisin pystynyt parempaan, mikäli olisin vain yrittänyt.

Yrittänyt. Kuka sanoi, että en yrittänyt? Minä tein parhaani siinä hetkessä. Kirjoitin ylös kaikki oppimani faktaksi väitetyt asiat ja poistuin tentistä täysin tyytyväisenä. Sillä hetkellä se riitti, itsekritiikki oli hiljaa, vaikkakin kuiski taustalla, että olisit voinut yrittää vastata viimeiseen esseeseen yhden lauseen sijasta vaikka kaksi. Mutta kuinka vastata kahdella lauseella, kun mieli on autuaan tyhjä mistään ajatuksista?

Tyhjyydestä on vaikea kirjoittaa lauseita silloin, kun niiden pitää merkitä jotain. Tyhjyydestä on helppoa kirjoittaa niitä lauseita, joista muodostuu hiirenkorvilla olevia runokirjoja pöytälaatikkoon, mutta faktoiksi niistä ei ole. Ellei faktoilla sitten tilapäisesti tarkoiteta sitä, miten minä maailmaa näen, koen ja tulkitsen.

Yksi asia on kuitenkin tämänkin tenttikiukun jälkeen selvä. On tärkeää muistaa, että onnea on tarttua hetkeen ja nähdä kaikki se hyvyys ja kauneus, mikä on ympärillä. Onnea on ymmärtää, että epätäydellisyyden jatkumo on täydellisyyttä, ja että sitä kelpaa tällaisena tenttinumeroistaan huolimatta. Onnea on tarttua itsekritiikkiin ja sanoa sille: mene pois. Mene vaan.

Sillä itsekritiikki on maailman parhaita valehtelijoita.

Ja se, mitä minä yritän itsekritiikilleni tehdä, on minun oma utopiani. Yritän tehdä siitä sitä varjokuvaa, joka tanssii tuulessa kuin kynttilänliekki, on läsnä, kun sitä tarvitaan, mutta menee pois, kun on aika. Koetan tehdä siitä voimavaraa, joka kulkee onnellisuuden jalanjäljissä taputtaen lohduttavasti olalle niinäkin hetkinä, kun tenttiarvosana jää kolmen pisteen päähän paremmasta.