Onni ei ole päämäärä, ei matka – se on elämäntapa

Olen viimeaikoina huolestuttanut erinäisiä ihmisiä lähipiiristäni blogikirjoituksillani. Olen saanut heidät tuntemaan maailman tuskaa ja suhteuttamaan asioita mittakaavoihin, joihin niitä ei ole luotu mahtumaan. Olen saanut heidät kaivamaan esiin suurennuslasinsa ja katsomaan minun suuntaani uusin silmin. Olen pakottanut heidät rikkomaan illuusion minusta itsestäni. Olen pakottanut heidät kohtaamaan asioita, joita he eivät ole olleet valmiita kohtaamaan.

Mikäli väittäisin olevani pahoillani, valehtelisin. En ole pahoillani. Vaikka Friedrich Nietzsche onkin aikoinaan sanonut, että meidän tulisi pyytää läheisiltä anteeksi ansioitamme, en niin aio tehdä. Minun ei ole syytä pahoitella niitä sanoja, jotka olen jättänyt sanomatta, eikä niitä sanoja, jotka sanoin. Ne ovat minun elämäni käsikirjoitus, teksti, jonka tulkintaan on yhtä monta ratkaisua kuin lukijaakin.

Siksi tahdonkin sanoa muutaman asian ensin blogistani ja sitten itsestäni. Toivottavasti seuraavat lauseet vastaavat kysymyksiinne ja epäilyksiinne, puhdistaen mielenne herkistyneen kalvon avuttomuudesta, pelosta, tuskasta ja epätoivosta. 

Kyllä. Minä kirjoitan blogiani täysin omasta päästäni, omista ajatuksistani, omasta elämästäni. Kyllä, minä olen ajatellut kaikkia näitä asioita. Kyllä, olen tuntenut kaikkia näitä tunteita, joita kirjoitan. Mutta. Siinä missä toinen näkee räjähdyksen, minä näen kemiallisen reaktion. Toisin sanoen: siinä, missä joku näkee rivieni väleihin piilotetun melankolian, surun ja ahdistuksen, minä näen normaaliuden. Siinä, missä toinen näkee ilon ja huumorin, minä näen keveyden. Siinä, missä joku näkee masennuksen, minä näen hetkellisen synkän hetken. Siinä, missä joku aistii pimeyden, minä näen elämän.

Ei. Minä en ole masentunut, ahdistunut enkä itsetuhoinen. Minä en tee harkitsemattomia tekoja, vaikka saatankin spontaanisti sanoa harkitsemattomia sanoja. Minä en ole aikeissa kadota, lähteä, poistua, unohtua. Minä olen täällä jäädäkseni.

Kyllä. Mietin toisinaan hyvin syvälläkin uivia asioita, jotka voivat saada mielen murtumaan, mutta joiden en anna viedä minua mukanaan. Nytkin, kun tärykalvoni vasemmassa korvassani kramppaa ja tunnen lievää ärtymistä kirjoittamaani aihetta kohtaan, en aio juosta pakoon. Olen päättänyt tehdä tämän, kirjoittaa pienen, lähestulkoon minimaalisen käsikirjan minun itseni ymmärtämiseen. Helpoimmin sen lieneen voi toteuttaa alla olevalla kuvasarjalla selityksineen:

Tuossa kuvassa, se olen minä. Minä sellaisena, miltä näytän kahvilassa yksin, puistossa, teatterissa, luennolla.

Minulla on alkava kaksoisleuka, vaaleat hiukset, kaksi vihreää silmää ja laskelmoiva katse. Minulla on silmälasit, lokin siipimäiset kulmakarvat, pyöreähkö nenä ja vahvat epäkäslihakset. Minulla on kaulakoru, jonka symboliikka ei aina aukea edes minulle itselleni.

Olen vaalennut kuva, joka toistaa menneisyyttä.

Tuossa kuvassa, se olen minä. Minä sellaisena, miltä näytän töissä, ystävieni ja kotiväkeni seurassa.

Minulla on edelleen alkava kaksoisleuka, vaaleat hiukset ja kaksi vihreää silmää. Mutta niiden katse ei ole laskelmoiva, vaan harkitseva, luottava. Minulla on yhä silmälasit, lokin siipimäiset kulmakarvat, pyöreähkö nenä ja vahvat epäkäslihakset. Minulla on kaulakoru, jonka symboliikka ei aina aukea edes minulle itselleni.

Olen läpikuultava kangastus ihmisyyden kahta puolta.

Tuossa kuvassa, se olen minä. Minä sellaisena, miltä näytän yksin kotona.

Minulla on edelleen alkava kaksoisleuka, vaaleat hiukset ja kaksi vihreää silmää. Silmieni katse on vaiennut, tarkka ja tyyni. Minulla on silmälasit, lokin siipimäiset kulmakarvat, pyöreähkö nenä ja vahvat epäkäslihakset. Minulla on kaulakoru, jonka symboliikan ymmärrän viivalleen.

Olen oman itseni kuva.

Tämä kollaasi itsestäni, on myös osittain minulle muistutukseksi ihmisten huolesta, jäsenneltynä totuutena tulkintojen monipuolisuudesta, mahdollisuuksista, näkemyseroista. Se kertoo minulle, kuinka kaikki särmät eivät näy kaikille. Kuinka osa piirteistä hukkuu aina varjoihin, osa katoaa valoon.

Tarkoituksenani ei ole ollut luoda huolta, ei surua, ei ahdistusta – ei edes hämmennystä. Tarkoitukseni on ollut ainoastaan kirjoittaa pois maailmaa sisältäni. Sillä kaikki nämä ajatukset, jotka pääni sisällä pyörivät lakkaamatonta ympyräänsä, saavat minun kaipaamaan seuraa, jonka kanssa purkaa osiin niin Jumalaa, Taivasta kuin Helvettiäkin. Kaikki nämä ajatukset, nippelitiedot, faktat, pohdinnat, saavat minut kaipaamaan vuorovaikutuksellista keskustelua viisaiden silmien kanssa, jotka eivät halaa arkipäiväisiä asioita, vaan ovat aina valmiit väittelyyn aiheesta kuin aiheesta.

Tällä hetkellä minun lähipiirissäni ei ole tällaista ihmistä. Yksikään heistä ei kykene suhtautumaan sanoihini ilman huumoria. Kukaan heistä ei kykene tällä hetkellä heittämään minulle vastaan seuraavaa knoppitietoa. Kukaan heistä ei pysty haastamaan minun aivojeni pohdintoja omillaan. Ei pysty tai ei tahdo.

Siksi minä kirjoitan. Harrastan vuorovaikutuksellista keskustelua bittiavaruuden kanssa. Valutan valkoiselle paperille sinisiä sanoja, jotka keskustelevat minun itseni kanssa. Kysyn itseltäni ja vastaan itse itselleni. Pureskelen hiljaisuutta kuin irrottaisin kitalakeen juuttunutta maapähkinävoita. Rassaan aivojani kehitellen toinen toisiaan haastavampia kysymyksiä, jotka osoittautuvat kaikki lopunperin täysin samaksi.

Kyllä, myönnän sen, minulla on taipumus kääntää tarinointini sen näkymättömän viivan pimeämmälle puolelle. Pohdin mielelläni asioita, jotka saavat minut tuntemaan henkistä painetta. Minä myös kirjoitan niistä mielelläni. Kirjoitan niistä mielelläni siksi, että se on minulle tutumpi maailma.

Niin kuin olen jo sanonut, minä kykenen kaikkiin tunteisiin aina ilosta suruun ja tuskaan asti, mutta minulle vahvempina ovat ne tunteet, jotka heiluttavat maailmaa negatiivisuudellaan. Sitä selittämään voisin jälleen lainata jo aiemmin mainitsemaani Friedich Nietzschea. Hänen sanoin: ”Ihminen yksin kärsi niin hirvittävästi tässä maailmassa, että hänen oli pakko keksiä nauru.” Minä uskon tuon lauseen paikkaansa pitävyyteen. Uskon siihen, että ihmisille on luonnollisempaa tuntea pelkoa kuin iloa – eläimiähän tässä pohjimmiltaan ollaan. Positiiviset tunteet ovat niin jalostettuja tunteita, että niiden tuntemisesta on tullut automaatio.

Olin onnellinen eräänä päivänä jo yksistään siitä, että kävelin töihin vihreä omena kädessäni. Minä tunsin sen onnen, sen ilon, sen hilpeyden, mutta en katsonut tarpeelliseksi siitä ilmoittaa, siitä kirjoittaa, siitä mainita. Se oli minun hetkeni, minun iloisen hymyn hetkeni.

Se nurinkurisuus, joka tässä tilanteesta esiin minun silmilleni nousee, on se, että minä elän elämääni otsikon mukaisella motiivilla: Onni ei ole päämäärä, ei matka – se on elämäntapa. Ihmiset kuitenkin näkevät minun ajattelevan elämää surun kautta, kivun kautta ja elävän sitä niin, unohtaen onnen.

Ei se ole totta. Minä olen onnellinen. Vaikka sulkeutunut kuoreni onkin täynnä ilmeettömyyttä ja pohjattomia säröjä, minä silti olen onnellinen.

Älä siis muuta kuvaasi minusta. Jos olet tottunut näkemään minut iloisena ihmisenä, joka ei huolehdi huomisesta, anna sen olla niin. Ei se ole valhe. Se on yksi särmä.

Jos olet tottunut näkemään minut mietteliäänä pohdiskelijana, joka puree huultaan eksyessään liian syvälle, anna sen olla niin. Ei sekään ole valhe. Se on vain toinen särmä.

Jos olet tottunut näkemään minut nauravana, koko porukan hauskuuttajana, joka puhuu maitopurkeista sivistyksen siivittämin kielikuvin, anna sen olla niin. Se ei ole valhe, sekään. Se on se kolmas särmä.

Millaisena tahansa oletkin minut nähnyt, anna sen olla niin. Älä pakota itseäsi miettimään liikaa. Älä pakota itseäsi purkamaan minua osiin, sillä ei siihen pysty kukaan – tuskin edes minä itse. Älä pyri analysoimaan minuuttani, sillä minä olen kaikki se, mitä tahdot minun olevan. Olen täydellinen ihminen sinun silmissäsi juuri sellaisena kuin olen, sillä sinä olet sen kuvan minusta maalannut.

Ja usko vaikka huviksesi, minä hymyilen. Suurimman osan aikaa, minä hymyilen. Vakavaksi minä heittäydyn vasta tuntiessani pelkoa tai virkainnon iskiessä. Silloinkin minä yleensä salaa hymyilen. Vain, koska maailma on liian vakava paikka elää ilman naurua.  

Kuulumisten pelosta

Näin eilen pienen tytön potkuttelevan kiiltävällä potkulaudallaan kadun yli vaaleanpunaisessa takissaan, heijastimet housunlahkeissa välkkyen. Hän tarkasti autojen liikkeet ennen kadun ylittämistä ja nosti lautaa korokkeen yli. Tuo pieni ihminen ei osoittanut pelkoa, ei jännitystä, ei mitään muuta kuin tuttavallista läheisyyttä ympäristöönsä, vaikka taivas oli jo musta ja pilvet peittivät kuun ja tähdet. Reitti oli hänelle mitä ilmeisimmin tuttu, arkinen asia.

Hän oli ehkä viiden. En usko hänen arkipäivien kuluvan koulun epäergonomisilla penkeillä. Hänessä oli sellaista rauhaa ja levollisuutta, jota toivoisin löytäväni ihmisistä lisää. Kaikki aikuiset, minua vastaan tulleet yksilöt välttivät tiiviisti katsomasta vastaantulijoita. He kulkivat omaa kaistaansa katse tiiviisti maahan liitettynä. He katsoivat toisiaan vain ohikiitävän hetken verran, ja vain siksi, etteivät törmäisi toisiinsa. He eivät olleet avoimia ympäristölleen - he olivat peloissaan.

Missä vaiheessa meistä ihmisistä on tullut niin pelokkaita? Liian pelokkaita katsomaan elämää? Missä vaiheessa me aloimme kunnioittaa kuolemaa niin paljon, että annoimme sen vallata mielemme? Missä vaiheessa me huomasimme epäilevämme kaikkien vastaantulijoiden ja takana kulkijoiden motiiveja? Missä vaiheessa me lakkasimme luottamasta?

Loppuuko luottamus siihen, kun ensimmäisen kerran katsoo maailmaa avoimin silmin ja näkee kaiken sen, mikä on mahdollisesti menossa vikaan? Katoaako rauha ja levollisuus niille graniittisille kaduille lukutaidon löytäessämme? Putoammeko me kyyniseen epäilyksen maailmaan siinä vaiheessa, kun opimme luomaan omia hirviöitämme? Pettääkö mielikuvituksemme meidät?

Minut se on pettänyt jo aika monta kertaa. Kuinka monesti olenkaan kuunnellut metsän huminasta kantautuvaa luonnon musiikkia pitäen sitä eläinten ja ihmisten aiheuttamana yllättäen saapuvana painajaisena? Kuinka monta kertaa olenkaan antanut mielikuvitukseni tehdä kaikesta kylmempää, pahempaa, ahdistavampaa? Kuinka monta kertaa olenkaan haudannut itseni epäilyksiin, vain mielikuvitukseni tähden?

Minkä takia on niin vaikeaa ajatella positiivisia asioita, tuntea positiivisia tunteita, nauttia hetkestä ilman epäilyksen häivää? Miksi me olemme niin alttiita hukkumaan negatiivisuuteen?

Luulisin vastauksen löytyvän menneisyydestämme. Epäilen meille käyneen kuin niille autioituville kentille, joiden jalkapallomaalien pintavärit ovat rapisseet hilseilevinä hiutaleina maahan, ja joiden verkosta ei ole jäljellä enää muuta kuin reiät. Me olemme kuluneet. Olemme ottaneet vastaan liian monta säätä, liian monta iskua, liian monta läpilaukausta. Olemme loppuun kulutettuja. Onnella naamioituneita melankolisia kappaleita, joiden tulkinta ei koskaan ole yksiselitteinen.

Kaipaammeko me niihin metsiin, siihen huolettomuuteen, niihin kesäpäiviin ja talvi-iltoihin?

Minä kaipaan, joskus. Kaipaan sitä viattomuutta, joka puhtaan valkoisen paidan tavoin valaisee pimeyttä ultraviolettivalossa. Kaipaan neonvärien hehkua, bensiininkatkua, äänekästä naurua, eloa. Kaipaan niitä hetkiä, jolloin mikään ei ollut tulevaisuuden tiellä.

Nyt tulevaisuuden tiellä on aina vähintään yksi asia: itse. Tuo mystinen hahmo, joka on tehokas sabotoinnissa, murehtimisessa, kyynisyydessä ja pelossa. Tuo hahmo pelkää katsoa seuraavaan päivään, pelkää luvata hetkiä, pelkää olla lupaamatta. Tuo hahmo katsoo menneeseen ennemmin kuin tulevaan, eikä osaa koskaan päättää onko tyytyväinen ratkaisuunsa.

Yhteen ratkaisuun minä olen erittäin tyytyväinen. Helsinkiin tulooni. Olen nyt kaksi vuotta viipynyt näillä kaduilla ja oppinut itsestäni paljon. Olen nähnyt ja kokenut, elänyt. Olen vaihtanut työpaikkaa, tavannut ihania ihmisiä, jopa kamalia ihmisiä. Olen nauttinut teatterista, niin arjessa kuin näytelmissäkin. Olen hengittänyt sisääni päivää ja yötä, talvea ja katupölyä, pahvia.

Ja nyt, kun kevät on jo puhjennut kukkaan ja puiden silmut ovat herättäneet luonto eloon, olen jälleen aukaisemassa siipiäni. Olen jälleen vaihtamassa työpaikkaa. Taas. Se lienee hyvä ilmaus tähän tilanteeseen.

Joululta lähtenyt uskomaton kierre sen kuin jatkuu nykyisen työpaikkani piireissä. Siksi onkin aika pelätä ja paeta. Kesäkuun alussa siirrynkin toisen yrityksen työntekijäksi. Siirryn vahvaan kunnalliseen organisaatioon, joka tulee olemaan ammatillinen kotini ainakin kolmen kuukauden ajan. Syksyn jatkosta tietää sitten, kun aurinko ei enää vietä keskipäiväänsä taivaalla, vaan on jo hiljalleen painumassa mailleen iltojen valjetessa kosteaan höyryynsä.

Silloin on taas aika pölyttää mielen perällä olevat tiedot laboratoriotyöskentelystä ja sosiaalisista suhteista. On aika skarpata, katsoa itseään peiliin ja sanoa: Minä osaan, minä voin, minä pystyn. Silloin on myös aika puhaltaa mennyt sammuksiin ja tehdä se, mikä olisi pitänyt tehdä jo jouluna - lähettää kirje dekaanille.

Olen jo henkisesti valmistautunut tuohon tilanteeseen, jolloin painan sähköpostistani Lähetä -nappia ja lähetän hänelle viestin Avoin kirje: Muutosta ketjukolariin – Muutama sana minulta sinulle. Mutta en ole kuitenkaan varautunut tunteisiin, joita tämä toimenpide tulee tuomaan tullessaan, sillä en todellakaan tiedä, mitä minun kuuluisi tuolloin tuntea - helpotusta, pelkoa, jännitystä, ahdistusta, ehkä iloa?

Luultavasti tunnen ylpeyttä ja helpotusta. Ylpeyttä uskalluksestani vihdoin sanoa ne sanat, jotka olisi pitänyt sanoa viisi kuukautta sitten. Helpotusta siitä, että olen vihdoin tehnyt kaikkeni. Tuonut esiin näkökulmani ja kenties saanut hänet ajattelemaan, olisiko tilanteen voinut hoitaa jotenkin toisin.

Tuskin hän edes viestiäni lukee, mutta minä en välitä. Pääasia on, että tiedän itse sen lähettäneeni, antaneeni hänelle mahdollisuuden kuulla myös laboratoriomme henkilökunnan mielipide asiasta.

Niin. Mielipide. Todellista näkemystähän meillä ei asiasta oikeastaan ole. Meillä on ainoastaan mielipiteemme, jotka ovat muodostuneet omissa mielissämme pitkien keskustelujen tuloksina. Meillä on autenttiset mielipiteemme, jotka rakentuvat kokemuksiemme pohjalta tukemaan omaa identiteettiämme. Muuta meillä ei ole.

Eikä tarvitsekaan olla, se riittää. Ajatus riittää, teko riittää. Jopa yksi sana voi toisinaan riittää.

Ja silti me vastaamme kysyjälle kuulumisistamme: "Ei kai tässä sen kummempia."

Ei kai tässä se kummempia kuin maaliskuisia maisemia ilmastonlämpenemisestä. Filosofioita, joita ei koskaan edes ollut olemassa. Mietteitä, jotka pyörivät kehää. Auringonpaistetta, joka peittyy pilviin, mutta joka silti on. Lintujen laulua, joka saa hymyn kasvoille. Polkuja, joista ei koskaan tiedä, minne ne vievät.

Uusille poluille jälleen suunnaten
-Iiris

Tuttu vieras menneisyydestä

Tapasin viimeviikolla ajatella, että aika on hyvin suhteellinen käsite. Takerruin henkisiin lillukanvarsiin illalla nukkumaan mennessä ja aamulla herätessä. Käperryin pieneksi palloksi sisälleni ja palasin niihin hetkiin, kun lapsuuden kotini takapihan taustalla näkyvä kenttä oli vielä soran eikä rikkaruohon peitossa. Katosin niiden aaltojen lumoihin, joissa lintujen laulu ei ollut ainoastaan kaupunkiin maalta eksynyttä kerrannaista huminaa, vaan jokapäiväistä arkea siiveniskuineen ja liverryksineen.

Tämän taantumallisen takapakin aiheutti minulle kotiväkeni vierailu nykyisessä asuinkodissani. Heidän sensitiivinen läheisyytensä sai minun elitistisen mieleni muistamaan, mistä olen lähtenyt. He saivat minut jälleen astumaan niille heikoille jäille, joilta kerran lähdin. He saivat minut etäisesti unohtamaan, että olen itsenäinen yksilö. Tuon viiden päivän jakson aikana, kyseenalaistin itsenäisyyteni useampaan kertaan. Kadotin hetkeksi sen ihmisen, joka sanoi itselleen töistä lähtiessä: ”Valtakunnassa kaikki hyvin”, ja joka kotiin tultua riisui eteiseen kengät ja sukat ja avasi tietokoneen.  Kadotin ihmisen, joka olin – joka olen.

Kadotin sen jyrkkiin sanomattomiin sanoihin, asioihin, joista ei ole tullut koskaan puhuttua. Kadotin sen menneisyyden huolella rakennettuun jäämaisemaan. Pudotin jälleen ylleni sen naiivin naamion, joka hämää toisinaan jopa minua itseäni. Pudotin ylleni uusavuttomuuden ja katsoin maailmaa jälleen niillä silmillä, joilla minun on totuttu maailmaa katsovan – toisten silmin.

Tein sen vanhasta tottumuksesta: Muutin luonnollisen matalan puheääneni paria astetta korkeammaksi ja hieman kuulaammaksi.  Piilotin omat ajatukseni. Kätkin omat arkiset taipumukseni. Aloin elää jälleen sitä elämää, jossa syön tunnollisesti aamiaisen, lounaan, päivällisen ja illallisen – pesen hampaani aamuin illoin. Palasin siihen kuvaan, jossa hymyssäni on synkkä pohjavire ja jossa roolini on olla se pienin ja nuorin, vähän hassu, vähän omalaatuinen ja ennen kaikkea, hulvaton.  Palasin 13–18 -vuotiaiden tyypilliseen masennusta ilmentävään piirteeseen: Pellefasadiin.

Miten minä taas lankesin? Miten minä taas unohdin itseni? Miten minä taas jouduin selittelemään itselleni omia valintojani? Miten minä jälleen huomasin olevani joku muu? Mitä tapahtuu, kun yksilö alkaa selitellä itselleen omia valintojaan?

Hänen identiteettinsä murtuu. Hänen persoonansa kokee kolauksen. Hänen itsetuntonsa pyyhkiytyy hetkeksi aavan meren toiselle puolelle. Hänestä jää jäljelle vain ohut kalvo, joka on niin helposti rikottavissa, manipuloitavissa.

En usko kenenkään sitä edes huomanneen – että olen hukassa, kadonneena oman pääni sisään, eksyneenä menneisyyden salattuihin maisemiin, lapsuusmetsäni puiden varjoihin. En usko, että se näkyy, melankolia. Kaipuu johonkin, jota ei ole koskaan ollutkaan.

Olen aina ollut parempi kirjoittamaan kuin puhumaan. Olen aina kokenut itseni sosiaalisesti lahjattomaksi oman itseni selittämiseen. Olen tottunut olemaan se kultaisella kuulakärkikynällä piirretty luonnos ihmisestä, joka kaikessa valheellisuudessaan on totta vain siksi, että on olemassa. Olen tottunut lunastamaan odotuksia, luomaan odotuksia. Olen tottunut olemaan tyhjä astia, jota kukin on voinut mielensä mukaan täyttää ja kuvittaa. Olen tottunut olemaan kameleontti.

Enkä ole koskaan saanut sanottua, että minä oikeasti ajattelen. Ajattelen paljon, toisinaan liikaa. Ajattelen niin paljon, että toisinaan aivoni tuntuvat nyrjähtävän pois paikoiltaan ja maailma räjähtävän käsiin. Ajattelen niin paljon ja niin vaikeasti, että toisinaan tuntuisi vain helpoimmalta hävittää kotinsa avaimet, puhelin ja tietokone ja vain kadota, lakata olemasta. Ajattelen niin paljon, että maailmasta ei jää enää jäljelle mitään muuta kuin kidutettu kuolema.

En silti mieltäisi itseäni itsetuhoiseksi. En tunne pakottavaa tarvetta turvautua viiltäviin esineisiin tai kävellä alas kalliolta katsomatta eteeni. En tahdo satuttaa itseäni fyysisesti, vaikka mieleni sisällä olevat ajatukset toisinaan moukaroivatkin minua kohti alinta porrasta. Kanavoin vain niistä ajatuksista voimaa nousta jälleen. Rakennan niistä ajatuksistani itselleni elämää, jonka sisällöstä ei käy väitteleminen edes itseni kanssa.  Enkä koskaan saa sanottua sitä niille ihmisille, joille sillä on väliä.

En tiedä, olisiko minusta puhumaan ääneen ajatuksistani, sanomaan, että minä en usko, en luota, en välitä. En tiedä, olisiko minulla sydäntä todeta, että minun elämäni on pelkästään kangastus. En tiedä, pystyisinkö sanoin kertomaan, olevani toisenlainen kuin heistä suurin osa luulee.

Sillä se, mitä minä näen itsessäni, ei vastaa heidän kuvaansa minusta. Enkä minä osaa sanoa, kumpi meistä on enemmän väärässä – minä vaiko he. Sisimpäni vaiko ulkopuoli. Katseet vaiko sanat.

Tiedän vain, että olen oman elämäni filosofi, maailmaan kadonnut nukke, joka puuterihuiskun vielä tomuttaessa kasvojen pintaa, on jo avannut silmänsä ja katsoo ympärillä leijuvia auringontähtiä ilahtuneena maailman hetkellisestä pysähtyneisyydestä. Olen oman maailmani uskonto, rautatie, joka tuo ja vie. Olen oman maisemani hallitsija, joka poraa analyysinsa läpi jokaisen asian aina kyyniseen realismiin asti. Olen oman matkani vaeltaja, joka ei pyydä, ei anele, ei kerjää, vaan ottaa. Olen bonsaipuu, jonka elämä vaatii huolellista seuraamista ja typistämistä, jotta se voisi hyvin. Olen. Mitä olen.

Tänään, korsetin päälleni kiristäen, ajattelin sanoa sen: Minä olen. Tässä minä olen. Olen ja hengitän. Elän. Olen, ajattelen ja tunnen. Ja vaikka tunteeni ovatkin lähinnä vihasta tyhjyyteen lainehtelevia ja kaikkea siltä väliltä, minä silti tunnen. Tunnen ohikiitävien hetkien ajan onnea. Tunnen kiitollisuutta, läheisyyttä, toveruutta. Tunnen ihmisyyden.

En ehkä elä sitä elämää, jota ihmiset minun kuvittelevat elävän, mutta onko sillä väliä? Minä voin silti hyvin. Teen asioita, joista pidän. Ajattelen asioita, jotka koen tärkeäksi. Puhun ihmisille, joiden kanssa on miellyttävää keskustella. Tapaan ihmisiä, jotka saavat minut hymyilemään.

En ehkä ole se ihminen, joka luulet minun olevan, mutta onko sillä väliä? Minä olen silti onnellinen. Olen onnellinen tässä ristiriitaisessa elämässäni, jossa jokainen hetki on polkujen risteys, jossa valittavana on tuttu etäisyydellinen käyttäytymismalli tai minulle vieras läheisyyshakuinen käyttäytymismalli. Olen tyytyväinen tässä maailmassa, jossa minulle puhutaan, jossa minut nähdään, mutta minuun ei kosketa. Olen tyytyväinen, kun voin aamulla katsoa itseäni silmiin ja todeta olevani kaunis, niin sisältä kuin ulkoakin – kaunis kaikessa kätketyssä kirkkaudessaan.

Jonakin vakavana, hyvänä päivänä, minä olen ehkä valmis kohtaamaan sen, tutun vieraan menneisyydestä, katsomaan sitä silmiin ja sanomaan: Sinä olet väärässä. Minä en ole sinä. Ehkä sinä päivänä, minun henkinen ikäni ei enää ole seitsemäntoista, vaan kenties jopa kahdeksantoista.

Vaikka ystäväni totesikin kyseiseen väitteeseen minun olevan sitä ihmistyyppiä, joka aikuistuu yhdessä yössä viidenkymmenen vuoden ikäiseksi.

Olkoon se sitten niin.