Elämäni tanssilattiat

Minä en tanssi. 

Se on niitä totuuksia, joita pääsen sanomaan vain harvoin, ja joille ei oikeastaan ole edes käyttöä. Käytön puute johtuu vierailemieni paikkojen luonteesta; en vietä aikaani paikoissa, joissa sisäänpääsyvaatimuksena on jalkojen alle asetetut korot ja korkojen alle asettuva korkeakiiltoinen puulattia. En vietä aikaa edes tennareiden ja diskopallojen maailmassa. Vietän aikaani ainoastaan paikoissa, joissa paljaat jalat ovat mielen jatke ja joissa koreografiat eivät vaadi musiikkia. Minä en vain yksinkertaisti kuljeta itseäni paikkoihin, joissa tuolle lauseelle voisi olla aikansa, paikkansa ja merkityksensä. Osaan sen lauseen silti lähes refleksinä, sillä muutaman kerran olen tanssialueellisiin paikkoihin kuin vahingossa eksynyt ja lausetta tarvinnut.

Minä en tanssi -vastauksen saadessaan ihmiset harvoin tyytyvät siihen. Heitä kiinnostaa tietää miksi, miksi en tanssi. Kysymyksen takana on aina yhtälailla paheksuntaa siitä, miksi tanssimaton ihminen löytyy tanssilattian reunoilta kuin myös uteliaisuutta siitä, onko vastaus kieltävä taidon puutteen vuoksi vai ihmisen itsensä. Valitsen aina ensimmäisen vaihtoehdon: en osaa.

Olen kyllä aikanaan hetken hulluudessa harjoitellut Rumbitaa, tuota eleganttia lajia jossa itämainen tanssi kohtaa lattaritanssin, joten jonkin asteiset yksilönotkumisen alkeet ovat toisessa jalassani hallussa toisen pyrkiessä edelleen pois päin tanssilattialta rytmitajuni seurassa. Paritanssin alkeetkin on käytynä ja kolmeen laskeminen onnistuu, mutta tanssitaitoni lukisin edelleen pyöreäksi nollaksi. Paljon enemmän kykyjä olen esittänyt seinäohdakkeena olossa ja lasivahtina.

Teoriassa voisinkin siis hyvällä mielellä vastata kysymykseen myöntävästi ja liittyä tanssilattialle muiden musiikista juopuneiden seuraan notkumaan, mutta en tee niin. Ensinnäkin, tanssiminen ei kiinnosta minua. Toisekseen, minä en tee mitään sellaista, mistä en ole varma, että pärjään edes jotenkin. Ja tanssiminen on niitä asioita, joiden ajatteleminenkin saa minut tuntemaan syvää myötähäpeää itseäni ja partneria kohtaan. Tanssissa minä kun olen yhtä luonnollinen ja taitava kuin pussi päässä pyöritetty viivalle kävelemään asetettu ensikännääjä - yhtä toivoton. Paritanssikurssillakin minun suurinta eleganttia ja taidetta olivat pyörähdyksissä tekemäni kaulansyrjään iskostuvat varoituslyönnit, jotka saivat mukavasti liikettä pyörähdysmomentista.

En kuitenkaan epäile, ettenkö tanssimaan halutessani oppisi, töitä se vain vaatisi. Liikesarjojen oppiminen ei sinänsä ole mahdottomuus minulle, ei edes liikesarjojen yhdistäminen toisen liikkeisiin, teen sitä aikidossa lähes päivittäin, mutta sen kaiken sovittaminen musiikkiin on. Vasemman käden tehdessä oikeasta riippumatonta liikettä jalkojen puuhatessa omiaan, on täysin mahdotonta vielä liikuttaa keskivartaloa omiin suuntiinsa ja sovittaa se kaikki musiikkiin kuunnellen rytmiä ja toista ihmistä. 

Se on kuin soittaisi ihmishaitaria, enkä minä osaa soittaa edes sitä instrumenttiversiota. Mielisin opetella, mutta haitarin soiton opettelemiseen pätee sama kuin tanssimiseen - se vaatisi töitä oppia, koska luonnonlahjakkuutta ei minusta saa tekemälläkään. Ja koska se olisi työlästä, en jaksa vaivautua, koska kovallakin työllä olisin korkeintaan kohtalainen. 

Ei siis ihme, että minun sanotaan olevan hyvä kaikessa, mihin alan; minä kun en ala mihinkään, missä en tiedä pärjääväni. Tai jos alankin, teen sen hiljaa ja huomaamatta katseilta piilossa. Ja jos joku todistamassa onkin, hän on sen saman häpeän harjalla minun kanssani epäonnistumisen iskiessä. Voisinkin sanoa tämän olevan osa kontrollifriikkeyttäni, mutta aiheeseen on kaksi poikkeusta, jotka lieventävät kontrollifriikkeyden leimaa: aikido ja kirjoittaminen. 

Ne ovat molemmat sellaisia tanssilattioita, joiden kutsuun vastaan epäilemättä kyllä ja olen aina vastannut. Kummassakaan näistä lajeista en ole alun alkaen ollut ketään muuta parempi. Jokin kuitenkin minussa, jokin niissä, on aina estänyt minua kieltäytymästä.

Ja nyt vuodet ovat vierineet ja hioneet minua sekä tapaani ajatella ja liikkua. Ne ovat kuljettaneet minut näille parketeille, joissa ei ole häpeän ja epäonnistumisen kasvoja, vaan pelkkää tyytyväisyyttä ja rakentavaa epäonnistumista. Sellaisia hetkiä, joissa käden ojennus on tullut vuoroin itseltä, vuoroin toiselta. 

Näillä tanssilattiolla minä osaan loistaa. En väitä olevani ihmistä parempi, mutta hyvä omassa itsessäni. Näillä parketeilla minun asekeleeni ovat keveät ja oikeassa ajassa saaden minut unohtamaan kyseenalaistamisen. Ne eivät kysele olenko hyvä vai riitänkö, vaan sanovat että jatka, se kannattaa, työ kannattaa. 

Sillä se antaa minulle jotain. Kuljettaa minua eteenpäin ja välillä myös muita, sillä näillä parketeilla minä olen elämää suurempien kliseiden - rauhan ja rakkauden - kirjailija, jonka hymyssä ovat kaikki ne vastaukset, joita siihen tanssiin voi  kanssani tarvita, jos mukaan tahtoo. 

Ja ne vastaukset ovat rohkeus olla oma itsensä ja kunnioittaa muita. Rohkeus tarttua hetkeen ja ymmärtää, ettei pysähtyminen ole epäonnistumista eikä epäonnistuminen maailmanloppu, vaan ainoastaan kertomus elämästä - kaikesta siitä, mikä on kasvattanut meistä meidät, itsen yksilönä.

Ja lopulta nähdä, että me kaikki olemme siellä samalla parketilla yhtä haparoiden muiden todellisuuksien kohdalla. Eikä se haittaa, sillä törmäyksistäkin syntyy välillä jotain kaunista - kaiken läpäiseviä aaltoja, jotka muuttavat tanssin suuntaa, jos me annamme.