Viikonloppu kolmen metrin korkeudessa sijaitsevassa
sähköttömässä, vedettömässä puumajassa sivistyksen toisella puolella, sai minut
huomaamaan elämästäni erinäisiä seikkoja. Olen totaalisesti linnoittautunut
siihen kuvaan, missä tarkat neliönmuotoiset talot lepäävät asfaltilla vuoratun
kukkulan kuolleilla lehdillä. Olen hukuttautunut teollisuuden raskaisiin
saasteisiin niin syvälle, että tekniikaton elämä tuntuu lähes tuskana aivojen
jokaisessa sopukassa. Kuinka minä, joka ennen niin riemuiten juoksin metsään
leikkimään, muutuin niin mitäänsanomattomaksi, apaattisen harmaaksi jäänteeksi
jotain, joka joskus oli ihminen? Miten minä, joka ei koskaan pelännyt yrittää,
yhtäkkiä muuttui lokeroiduksi stereotypiaksi naapurin hipsteristä, jonka koti
on kuin menneiden aikojen muotilehden viimeisen aukeaman täytekuvasta?
Musta ja valkoinen, harmaa niiden välistä, ovat ne ainoat
värit, joiden kyseenalaisuudella olen oman asuntoni vaatettanut. Olen tehnyt
asunnostani maailman, joka näyttää minulta, olematta minä. Olen löytänyt
elementtejä, joilla pystyn tukemaan omaa itseäni, rikkomatta kaavaa.
Kotini on teatraalisen mustavalkoinen kokonaisuus, jossa
jokainen tavara on omalla kaoottisella paikallaan vain päivän viikossa. Viikon
loput päivistä tavarani viettävät oman elämänsä parissa niillä paikoilla,
joihin olen ne epähuomiossa pitkin viikkoa laskenut. Minun asunnolleni ei ole
epätavanomaista, että silitysrauta löytyy tiskialtaasta, kynä jääkaapista tai vaatteet
kylpyammeesta. Se on arkipäivän kaaosta, joka heijastuu omasta mielestäni
näihin maisemiin, jossa jumitan miettien auringon nousujen ja laskujen
merkityksiä. Tämän sisäisen kaaoksen kartta piirtyy pirstoutuneena näille
tauluttomille seinille.
En ole mitenkään erityisen hieno ihminen. En ulkoisesti,
enkä oikeastaan edes sisäisesti. Olen vain aivan tavallinen ihminen,
varustettuna henkisellä snobeusasteikolla. Olen tavallinen työläinen, joka
jokaisesta palkastaan euroja säästäen, koettaa mahdollisimman järkevästi sekä
säästää että sijoittaa. Olen itse asiassa huono molemmissa. En osaa sijoittaa, tuskin
edes säästää, mutta tuhlata minä osaan!
Tuhlaamisessakaan en ole mikään mestari. Ostan varoen,
harkiten, mutta silti säästelemättä. Se, minkä tahdon, tulee myös olemaan
minun. Ei ehkä sillä sekunnilla, kun sen näen, mutta myöhemmin. Sen verran minä
säästää osaan, että myöhemmin, muuttuu realistiseksi käsitteeksi jostakin, joka
on saavutettavissa.
Pitkäntähtäimen säästäminen ei kuitenkaan ole osoittautunut
olevan minua varten. Raha, niin näkymätöntä kuin se kortin takana ollessaan
onkin, on aivan yhtä hilpeää katoamaan kuin se konkreettinen lompakosta löytyvä
paperimallinen rahakin. Se ei pysähdy hengähtämään lompakkoon eikä
kirjekuoreen, vaan katoaa kuin puhallettuna… jonnekin.
Toisin kuin minä. Minä itse en ole menossa minnekään. Olen pudonnut
ikuiseen aikasilmukkaan, jossa jokaiselle ikääni kysyvälle vastaan mielessäni:
”17”, vaikka kyseinen ikä onkin minua karkuun juossut jo useamman vuoden
verran. Olen jo kertaalleen saavuttanut tuon maagisen iän, joka lähes
täysi-ikäsyyttä mukaillen lupasi suuria, niitä koskaan antamatta.
Ehkä siksi, en koskaan ole kokenut sitä ikää saavuttaneeni.
En ole koskaan ollut se tavallinen nuori, joka koulun
välitunneilla istuessaan keskustelee muiden kanssa alkoholinhuuruisista
viikonlopuista ystävien seurassa. En ole koskaan ollut se nuori, joka olisi
päivät valunut kaupungilla nostattaen omaa egoaan merkkivaatteilla ja
meikkauksella. Sen sijaan, olen aina ollut se nuori, joka välitunnilla
tuijottaa seinää sanomatta sanaakaan, miettien oman päänsä sisällä, kuinka
tähän taas päädyttiinkään? Olen aina ollut se nuori, joka ei ole välittänyt
päälleen laittamistaan vaatteista muuta kuin sen, että tuulihousut ne olla
pitää. Ja t-paita.
Nyt päivien taittuessa hiljenevään iltaan auringon voiman
vähetessä, minä kaipaan niitä hetkiä. Kaipaan sitä ihmistä, joka peiliin
katsoessaan näki täydellisen ihmisen. Kaipaan sitä ihmistä, joka ei välittänyt
muiden mielipiteistä. Kaipaan sitä ihmistä, jonka mieleen oli hyvä ja
turvallista nukahtaa.
Nyt mieleni ovat vallanneet pelot hylätyksi tulemisesta,
halveksunnasta, torjumisesta. Ne leikkelevät mielestäni murtuneita paloja,
saaden minut painamaan katseeni ja välttelemään silmiin katsomista. Minulla on
enää kaksi vaihetta katseessani: joko ilmeetön mitäänsanomattomuus tai avoin
vihamielisyys. En enää katso ihmisiä avoimesti ja näe hyvyyttä. Katson nyt
ihmisiä sulkeutuneena, nähden pahat aikeet ja kireyden. En enää näe aurinkoa,
näen pilvet.
Ne pilvet on mieleni maalannut mustaksi kuin ukkosta
odottavaksi. Ne varjostavat katsettani miettiväisyydellään ja tappavat hymyn
joskus niin iloisista silmistäni. Niiden pilvien takaa, näkyy sellainen
maailma, jossa asuu yksi ainoa totuus seinättömässä talossa:
Ihminen on eläimistä julmin, sillä hänellä on tietoisuus
aiheuttamastaan kivusta.
Minä pelkään kipua, yhtä paljon kuin sitä rakastan.
