Se aamu on kylmä. Syksyinen viima
lyö kasvoille kovaa ja käsiäkin palelee hieman. Nenä alkaa punoittaa
ensimmäisen viiden minuutin jälkeen ja kasvoilla leikkivät väreet hivelevät
poskille punaisuutta, joka leviää korviin henkäyksen lailla. Tahtotilan tahaton
raukeus tunkee kätensä taskuun, ei puhu eikä pukahda, mutta seurailee
lehtimaratoneja ja pilvimyrskyjä aina hiljaisin silmin. Sadepisaroiden
satutunti jää välistä, vaikka taivas on reikäisen harmaa ja suorastaan vaatii
pisaroiden joukkoliikennettä alkavaksi.
Sen päivän puolentoista tunnin
opiskeluviehätys on kalpeampi kuin aamu ja pakon sävyttämä. Sitä on
raahautumassa rahisevin jaloin lähes toiselle puolelle kaupunkia vain
velvollisuuden tunnosta, istuakseen tarjottuun tuoliin kuunnellen
merkityksettömiä sanoja mukavista ja joustavista työyhteisöistä ja
moniammatillisista tiimeistä, joissa ei ole luokkaeroja. Siellä sitä kätkee
haukotukseen huokaukseen ja korvan taakse hiuksia siirtävän käden taakse
yrittäen kirkastaa katsettaan kulmia kohottamalla.
Puolentoista tunnin
pitkästymistalkoiden jälkeen siirtymävaiheen kautta julkisilla kauppaan mummovuoroon
ihmettelemään joka toisessa mutkassa ja takasuorilla laukeavia ostoskärryansoja
kestohymy kasvoillaan. Katse maahan painettuna sitä vain kipittää hyllyltä
toiselle koettaen olla osumatta kärryihin ja korimummoihin
suonmittaamisaskelluksellaan.
Siellä sitä mittailee hyllyjen
etäisyyksiä ja arvioi tuotteita kulutusyhteiskunnan merkkipaalulla ja miettii,
miksi omaa lempituotetta ei tänään hyllyssä olekaan, yrittäen löytää oman
täydellisen pienen arjen luksuksensa vertaillen hintoja ja kovuuksia.
Tilapäisessä mielenhäiriössä saattaa harkita ostavansa sen päivän korin
sisällön erilaiseksi, mutta ei kuitenkaan uskalla poiketa kaavasta, vaan täyttää
korin niin kuin aina ennekin: takalaitaan viikkomaidot, sitten leivänpäälliset,
leipä, satunnaiset hedelmät ja salaatit päälle, ruokatarve niiden alle, jos
sattuu tarttumaan matkaan (jos ei, pysyköön hyllyssä).
Kassalla kaikki kassiin ja reppuun
samassa järjestyksessä, reppu selkään ja kassi pioneeriksi venyttämään, jos on.
Tetris-unelmassa ei kassia ole, sillä kaikki mahtuvat reppuun vallan hyvin. Ja
sen jälkeen ei enää niin rahisevat jalat ulkoiluttavat kotiin, jossa järjestys
on sama kuin puolitoista vuotta sitten muuttaessa, lukuun ottamatta eilispäivän
tiskejä, kuivunutta ruusua ovenkahvassa ja muutamaa uutta valokuvaa.
Repun sisältö omalle paikalleen
ja sitten se alkaa – vahtiminen. Kello käy, mutta aika ei. On tunteja ja
minuutteja, mutta tiskit eivät tiskaannu. Treenikassi pakkaantuu, suu mutustaa
ruokaa vatsaan asti, kappale vaihtuu toiseksi liian monta kertaa (Yölinnusta
Pasi Kaunistoon), jalat liikkuvat levottomasti, hampaat peseytyvät, viestejä
lähtee ja aika sen kuin matelee, se vain m a t e l e e… Kunnes viimein se
saavuttaa kohdan, jossa japanilaista tekoa oleva kelloni ilmoittaa ajanmääreeksi
NYT; Vaatteet päälle, treenikassi selkään ja rennosti lompsien toisen elämän
pariin.
Julkisilla keskustaan,
keskustasta laidalle, kahdeksastakymmenestä lähes sataan porrasta yläkertaan,
vaatteet vaihtoon ja dojolle. Samat kumarrukset kuin edellisenä päivänä – ovelta,
tatamilta, tyhjälle, opettajalle, opettajalle, parille, opettajalle, parille…
ja poistuessa käänteisesti. Puu-ukkona sätkynukkeilee mahtavassa
marionettinäytelmässä unohtaen olevansa itse päähenkilö. On tekniikkasolmut
aivoissa, kaksi väärää jalkaa, vapaa käsi, tarttumapeukalot ja liian monta
suuntaa, joihin mennä, hikistä ylös ja alas menemistä, lyhyitä ja pitkiä
ihmisiä, lukkoja, heittoja, hallintoja, lentoja, puhetta ja hiljaisuutta,
analysointia ja liikettä.
Ja aika kuluu. Menee tunti,
joskus kaksi ja kolmas, neljättäkin päälle. Sitä oppii ja taantuu vuoropuolin,
ymmärtää vain pudotakseen kelkasta, kunnes poistuu jutteluiden, kumarrusten ja
suihkun kautta kotiin, vain palatakseen takaisin noin viisi kertaa viikossa (ja
kun harrastaminen ei riitä, sitä kirjoittaa tiedotteita, kouluttautuu
ohjaajaksi, siivoaa dojoa ja vaihtaa kukille multia tappaen ne
innokkuudellaan).
Ja kotona sitä kaatuu sänkyyn ja
ajattelee, kuinka hullu tämä arki onkaan: Rutiineihin kätketty mielipuolisuus
valintoja, jotka tekee joka päivä samalla tavalla. Ja kun ei tee, saa taputuksen
olalle ja kysymyksen siitä, onko varmasti kunnossa.
Siinä on tiistaiaamun salama-analyysi,
jolla ei ollut mitään väliä silloin, eikä sillä ole edelleenkään. Se oli, ja
on, aika-avaruuden täyttöä sanahelinällä, mustetta suonissa ja aivoissa,
satunnaisia todellisuuden kosketuksia liikennevalosafareiden torvikonserteissa.
Se on salapoliisiton kuvaus arjestani, jossa koululaiskuuden massatappioissa ei
muuta tekemistä ole kuin käydä dojolla niin paljon, että vieraat kysyvät,
olenko siellä oikeasti aina ja junnut luulevat minun tekevän sitä työkseni. Se
on reilu puolentoista sivun mittainen aivojen oksentama karvapallo, tervehdys
täältä jostain.
