20161216

Lahjanärkästyksestä



Bussissa sanottiin: Sopivimmat lahjat edullisesti ja eduilla. Aina meiltä. Mainostivat matkapuhelinta tai älypuhelimeksi taitavat nykyään kutsua, jonka hinnaksi olivat kirjanneet 699€, alkaen sana etuliitteenä. Kyllä ei ole halpa. Kustantaa enemmän kuin tämän hetkisen opiskelija-asuntoni vuokra. Maksaa myös enemmän kuin mitä ovat tämän hetkiset tukiin perustuvat kuukausituloni. On kallis, vaikka kuinka sisältää viruksenkestävän käyttöjärjestelmän, on vedenkestävä ja pölytiivis. Kehuu jopa kameransakin olevan nopea ja valovoimainen, palkittukin. Lisämuistia saisi kaupanpäälle 64Gt:n verran. Vaan ei auta lisämuistit puhelimessa, kun tarvitsisi sitä omaan päähänsä enemmän. Järkevämpää olisi ostaa ananas ja banaani, saisi vitamiineja tai kotimaisen linjan kannattajien peruna ja omena, saisi pureskeltavaa.

Lehdessä mainostettiin 60€ maksavaa munaa. Kysyttiin, kuka munassa lymyää, oletko valmis kohtaamaan uuden ystäväsi. Käskivät hoivaamaan, hautomaan ja leikkimään sen kanssa. Meinasivat, että tämä synteettinen lemmikki opettaa lapsen huolehtimaan toisista ja näyttämään rakkautta. Kyllä on kallis muna hoidettavaksi. Lähikaupan hyllystä saa samalla hinnalla 284 kananmunaa. Siitä munasta tiedän, mitä kuoriutuu – ruokaa, eikä mitään synteettistä allergiapesäkettä, jonka pitäisi opettaa lapsi sosiaaliseksi. Kyllä opettaa omaan napaansa katsomaan ja materiaa arvostamaan.

Mainostivat myös geelimäistä taikaa, jolla lasten askartelusta tulee kerrassaan ihanaa ja hohtavaa, koska voivat tehdä 3D-sapluunapakkauksen avulla 3D-luomuksia. Kyllä uskon, etteivät lapset askartele, vaikka saisivat koko maailman askarteluvälineet, elleivät ole askartelukansaa. Ja heille eivät mitkään 3D-välineet niin vain kelpaakaan, riittävät paperi ja sakset, liimapuikko, lanka ja kynät.

Kyllä on nykyajan lahjakulttuurissa eri piirteet kuin silloin ennen, kun kouluun hiihdettiin suksilla järven poikki ylämäkeen vastatuulessa ja sudet kannoilla. Ei ollut silloin kaiken maaliman 3D-uuneja ja purkkilemmikkejä, joiden hoivaamisella olisi perheen pääksi alkaa pitänyt. Oli järkeviä hintoja ja vielä järkevämpiä lahjoja: Ostettiin sitä, mitä tarvittiin, joskus jopa sitä, mitä haluttiin.

Omasta lapsuudestani muistan parhaiten joululahjan, jonka sisällä oli BodyShopin kamomillan tuoksuinen suihkugeeli. 50 ml pieni pullo riitti koko vuodeksi. Käytin säästäen, vain joskus ja jouluna ja niin vähän, että tuoksun sain. Ei tainnut pahemmin auttaa, mutta tärkeä oli. Toisena asiana jouluista muistan sen joulun, kun joulupukilta oli mennyt paketti hukkaan. Ei löytynyt Vaarille pörrösukkia ja liköörikonvehteja. Kyllä etsittiin läpi nurkat ja pihakadut. Ei ollut. Seuraavana päivänä muistaakseni tonttu oli ovelle jättänyt. Mutta kyllä muistan sen pettymyksen siltä jouluaatolta - ei ollut suurempaa vääryyttä sinä jouluna tapahtunut. Sen jälkeen on joulupukkikin muistanut, että kyllä se miehen sukat pitää jouluna saada!

Muistan kyllä niistä jouluista myös sen lämpimän yhdessä olon, jota useimmiten vietin kuusen alla nukkuen ja kuumetta potien. Tunnollisen lapsen taudiksi totuin sitä silloin mielessäni nimeämään ollessani kipeänä lähes aina kaikki loma-ajat ja raahustaessani arkena kouluun joka ikinen päivä. Muistan myös kaiken sen herkkujen paljouden, jonka ääressä sitä pysähtyi hetkeksi nauttimaan elämästä ja siitä hetkestä, kun kaikki on sekunnin ajan lähes liian täydellistä. Niiden yltäkylläisyyden hetkien yhteydessä sitä lakkasi ajattelemasta taloudellista tilannetta ja politiikkaa, tuskin edes osasi miettiä. Päällimmäisenä ajatuksena taisi tuolloin olla seuraavan herkun laadun miettiminen ja se, kuinka kaikkea jaksaa vatsaansa ahtamaan ja kuinka paljon.

Nykyään sitä joulun lähestyessä voi jo tuntea lievän ahdistuksen koputtelevan pääkopan sisällä ihan vain siksi, ettei tunne nykyajan lahjakulttuuria. Mitä ostaa joululahjaksi lapsille, kun omasta mielestään lelukauppojen hyllyiltä ei löydy yhtään potentiaalista vaihtoehtoa ja lapsi tahtoo juuri sen hulluimman hilavitkuttimen, jonka nimeä ei ostaja osaa edes ääneen sanoa, saati sitten, että sen tarkoituksen ymmärtäisi. Mitä ostaa lapselle, jonka arvostelukyky hipoo lahjoja kohtaan kriittisyydessä samaa tasoa minun toisten opiskelijoiden koulutöiden kritisoinnissa. Mitä ostaa, kun tyytyväisyys ei ole kiinni lahjan luonteesta, vaan arvosta?

Minulle se 50 ml suihkugeeli oli parasta ikinä, mutta mikä se on nykyajan lapsille? Epäilen, että 50 ml suihkugeeli saisi kovinkaan riemastunutta vastaanottoa. Saisi lienee aikaan vain hämmennystä ja epävarmuutta, ontuvaa tietoisuutta siitä, että kaikki ei mennyt ihan niin kuin piti. Missä on kaikki ne hienot Barbiet ja legot, joiden hinnat ylittävät haamurajoja lähes jokaisessa kaupassa?

Minä sanon, että no siellä kaupassa. Mihin sinä lapsi hyvä niitä tarvitset? Tekisi mieleni tehdä kuin Mielensäpahoittaja ja laittaa joululahjaksi puulusikka. Koska veistäminen ei koskaan ole vahvuuksiani ollut, jättäisin puulusikan veistämisen Mielensäpahoittajalle itselleen ja veistäisin lusikan seuraksi runon tai mietelauseen, koska siinä olen paljon parempi. Pyytäisin lasta ymmärtämään, että ei maailmaa materialla valloiteta, vaan sydämellä ja älyllä. Ja tie sydämeen käy vatsan kautta, eikä älykään pelitä tyhjällä vatsalla. Lisäksi pyytäisin häntä keksimään sille puulusikalle kymmenen eri käyttötarkoitusta. Oppisi luovuutta ja ajattelukykyä. Oppisi myös ilmaisemaan tunteita ja näyttämään rakkautensa.

Sillä kyllä on kova työ keksiä kymmenen merkitystä puulusikalle. Itse keksin tasan kaksi: lusikka ja kenkälusikka. Ja siihen loppuu luovuus ja äly. Pidemmällä miettimisellä voisin käyttökelpoisina ideoina myydä lusikkaa pienoiskatapulttina ja vatsamakkaroiden hierontakapustana. Nekin varastettuja ideoita, jostain kuultuja lauseita, jotka ovat katapultin osalta jo kouluruokalaklassikko. Vaikka en tiedä, tietävätkö ne nykylapset sitä, kuinka hyvin lentää ruoka jos toinenkin, jos lusikkaa käyttää osaa.

En ostanut puulusikkaa tänäkään jouluna. Ostin jotain muuta. En ostanut sitä halvaksi mainostettua puhelinta, enkä keinolemmikkiä, en edes 3D-sapluunasettiä. Ostin järkevän lahjan ja kestän närkästyksen, mikäli sellaista on ilmassa. Uskon kuitenkin, että nykyajan lapsissa asuu se sama viisaus kuin meissä jo neljänneksen tai enemmänkin eläneissä. Uskon, että oikeasti he osaavat arvostaa myös niitä järkeviä lahjoja, joiden ideana ei ole tuoda hetken huumaa, vaan edistää pidemmän linjan hyvinvointia ja tyytyväisyyttä.

Sillä jos mitään muuta en ole viimeisten kahden kuukauden hiljaisuuden aikana oppinut, niin ainakin sen, että yksilön omat arvot ja normit määrittävät hänen näkökulmansa hyvinvointiin ja tyytyväisyyteen. Ja sitä mitä olen viimeiset kuukaudet sitten pohtinut – kuinka parantaa sosiaalista hyvinvointia ja mielenterveyttä omassa, lähimmäisten, työyhteisön ja asiakkaiden elämässä? Johtopäätökseni voisin tiivistää kahteen sanaan: Läsnäolo ja kuuntelu.

Mutta kuinka paketoida läsnäoloa ja kuuntelua? Kuinka lahjoittaa jotain, mitä ei voi omistaa? Millä narulla sen voi sitoa kiinni ja toimittaa perille asti? Miten sen edes voi toimittaa?

Sitä minä joulupukilta toivoisinkin – lähimmäisten läsnäoloa, kuuntelua ja ymmärrystä. Sitä minä pyytäisin kaikilta ihmisiltä – ajatusta, mietettä siitä, mitä on olla läsnä, mitä on kuunnella?

Joten, kun avaat joulukuun 24. päivänä viimeisen luukun, mieti sitä hetki: mikä on minun tapani olla läsnä? Millainen kuuntelija minä olen? Millainen keskustelija minä olen? Olenko tietoisesti läsnä, vai kahlittu ympärilläni olevaan teknologiaan ja materiaan? Olenko minä siinä, tässä hetkessä?

20161023

PERA



On lokakuun loppu, sataa ja tuulee kovasti, paitsi että ei sada. Mutta jos sataisi, sadepisarat olisivat omaa joukkoliikennettään mukaileva massa menneen kesän toiveita. Ne piirtäisivät purojaan autojen ikkunoihin ja maahan, eivätkä väittäisi liikennesäännöistä tai muiden mielipiteistä. Ne pitäisivät kiinni omasta todellisuudestaan, jossa jokainen ei ole sen enempää kuin oma itsenä oman pintajännitteisen kalvonsa alla.

Minun kalvoni alle on viimeaikoina kasaantunut uusia asioita. Ja ennen kuin ehditte riemastua, pelästyä tai järkyttyä, sanon: ei. Se ei ole Pera. En ole tarttunut mahdollisuuteen ja ottanut itselleni vauhdinrajoitinta. Olen sen sijaan ehkä jopa hieman painanut kaasua ja lisännyt vauhtia. Olen ojentanut käteni ja tarttunut tarjoukseen, joka tuo minulle paljon iloa.

Olin viikko sitten Tampereella kouluttautumassa. En vieläkään aivokirurgiksi, patologiksi, enkä edes taitoluistelijaksi, mutta voisin sanoa kuitenkin koulutuksen sisältäneen yhteisiä piirteitä näihin kaikkiin. Kaikissa näissä lajeissa tarvitaan taitoa, fysiikkaa ja aivoja. Se ei vaadi rakettitiedettä, eikä taivaankappaleiden nimeämistä, vaan kykyä toimia tilanteissa, joissa olosuhteet muuttuva joskus nopeasti ja yllättäen.

Olin kouluttamassa itseäni kamppailulajien junioriohjaajaksi. Se oli koulutuksen ensimmäinen osa, jossa vietin tunteja istuen ja kuunnellen ammattivalmentajia ja hyppien erilaisia liiketaitoharjoitteita kovalla liikuntasalin lattialla. Olin pienen hetken osa liikunnallista koneistoa, jossa tavanomainen arkiliikunta-ajatteluni joutui taipumaan kokonaan uuden ajattelutavan edellä. Todistin tuona viikonloppuna tositaitoisuuteni notkeana norsuna olemisessa, heikkouteni fyysisessä kestävyydessä hapenoton ja lihaskunnon osalta ja sitkeyteni luovuttamisen suhteen.

Tuona viikonloppuna minä yritin kaikkeni. Olin omassa henkilökohtaisessa kuntotestissä ja tunsin riittämättömyyden kuumien kyynelten valuvan pitkin punaisia poskiani. Sillä hetkellä minä en ollut tarpeeksi, en riittänyt itselleni. Tai oikeastaan koin, etteivät kuntoni ja jaksamiseni olleet riittävät. En ollut sellaisessa kunnossa, jossa halusin olla. Vihasin sitä tunnetta, olla heikko. Mutta en vielä tänäänkään ole tehnyt asialle yhtään mitään.

Miksi? Koska niin kauan, kun jaksamistani ei laiteta koetukselle ja puntariin, minä olen tyytyväinen. Koen olevani tarpeeksi hyvässä kunnossa jaksaakseni, enkä suurimmaksi osaksi edes muista, etten pystynyt Tampereella nyrkkeilijöiden kanssa samaan suoritukseen. Vasta siinä vaiheessa, kun minut pakotetaan katsomaan itseäni silmiin ja kohtaamaan omat heikkouteni, omat rajani, minä löydän sen – tunteen riittämättömyydestä, halun olla jotain muuta.

Halun olla yli-ihminen, vaikka ei minun tarvitsisi. Kuntoni ei ehkä ole maailman paras, eikä sillä ole lähtemistä maratonille tai trialthoniin, mutta se välttää, minä pärjään kyllä. Pärjäsin suoritustasooni nähden varsin hyvin sekä koulutuksessa että sen jälkeisissä treeneissä. En tule koskaan olemaan kuntohuippuja, mutta ehkä silläkään ei ole väliä. Riittää, että tasapaino löytyy yrittämisen, pystymisen ja osaamisen välillä. Ja tällä hetkellä se löytyy.

Ensimmäiset yksin vedetyt alkeistason treenit menivät vallan hyvin, vaikka käyttööni otinkin oppeja junioriohjaajakoulutuksesta. Kaikilla oli mukavaa, mutta oikeita asioita tuli tehtyä. Totesin, että aikuisetkin pitävät mielikuvista. Ja ennen kaikkea, aikuisetkin tarvitsevat liiketaitoharjoitteita, sillä perinteiset liiketaidot ovat meiltä jo aikojen saatoissa unohtuneet. Me emme enää osaa tarrautua tuulen vietäväksi ja käyttää kroppaamme niin kuin niinä aikoina, kun metsät ja puistot olivat niitä luovia työkenttiä, joilla itseämme kunnossa pidimme. Nykyään me vain olemme koneisiimme kahlittuja tekijöitä, joiden mielikuvituksella on rajat, jotka olemme itse vetäneet.

Sen minä koulutuksessa opin. Kuten myös sen, että jokainen tunne, jokainen kokemus on subjektiivinen. Kouluttajamme halusi saada meidät ymmärtämään, että toisen kokemuksen ala-arviointi on yksi niistä etikettivirheistä, jonka valmentamisessa ja elämässä yleensäkin voi tehdä. Meidän tulisi ymmärtää, että se, mitä me koemme, ei ole symbioosissa muiden kokemusten kanssa. Me voimme jakaa saman ilon ja surun, mutta me emme voi tuntea ja kokea sitä samoilla väreillä, samalla tavalla. Voimme ehkä nimetä sen tunteen olevan sama, mutta kokemus on yhtäkaikki subjektiivinen. Me emme voi tietää, miltä toisen tunne tuntuu, miten hän sen kokee ja tulkitsee.

Oppi konkretisoitui minulle sinä päivänä, kun vanha näkemysero ystävän kanssa nousi jälleen auringonvaloon viimeisimmällä tapaamiskerrallamme. Sen verbaalisen yhteenottomme jälkeen hänen minua koskeva luonnehdinta meni kutakuinkin näin: Tiedän kyllä, että sinulla on teelusikan tunneskaala, joten minun ei pitäisi yhtään yllättyä sinun kykenemättömyydestäsi nähdä, että loukkaat minua tahallaan.

Myönnän käyttäneeni sanontaa teelusikan tunneskaala ihan itse jo aiemmin, sillä toisinaan koen tunteiden ilmaisun itselleni vaikeaksi ja jätän mielelläni ilmaisematta niitä tunteita, joiden sivistyssanakirjallista selitystä en tiedä. En kuitenkaan sanoisi, että tunneskaalani vivahtaa kylmyyteen lähes jokaisessa tekemässäni asiassa. Hän kuitenkin sanoi kokeneensa asian niin, että minä en häntä arvosta lainkaan. Tämän tunteen hän sai siitä, etten itse kyennyt suhtautumaan hänen edesmenneeseen koiraansa samalla tunnemäärällä kuin hän ja henkilöittämään koiraa.

Tunnekokoemuksemme asian suhteen olivat siis täydessä törmäyskurssissa, emmekä kyenneet yhteisen sävelen löytämiseen. Minä olin valmis hautaamaan asian sillä, että minä näen ja koen asian näin ja sinä näin, mutta hänen mielestään se, jos mikä, oli entistä pahempaa ala-arvostamista.  Lopulta tilanne johti siihen hetkeen, jossa hänen mielestään polkujemme on parempi lähteä eri suuntiin. Itse en sitäkään subjektiiviseksi luettavaa kokemusta jakamaan pystynyt. Sanoisin kuitenkin, että tässä asiassa päätös oli lopulta yhteinen ja kokemus teemaltaan sama, vaikkakin sisällöltä ja kokemukseltaan eri: Kuollut koira vei meidät liian kauaksi toisistamme.

Nämä subjektiiviset tunteet ovat niitä tunteita, joiden kokemisen haastavuus on minulle kenttä, jolla on vain opeteltava kulkemaan. On koetettava ymmärtää, mitä muut tuntevat ja samalla yritettävä ymmärtää, mitä itse tuntee. On nähtävä ja koettava asioita ja muistettava, että jokainen kokemus on subjektiivinen, eikä samaan virtaan käy astuminen kahta kertaa, sillä se virta ei enää ole sama.

Tähän kenttään olen tutustunut myös harjoittelupaikassani. Joudun päivittäin kohtaamaan erilaisia ihmisiä heidän tullessa asiakkaaksi näytteenottoon. Joudun herkistämään itseni heidän tunteilleen ja kokemuksilleen, jotta minun on mahdollista palvella heitä hyvin. Vielä tällä hetkellä heidän tunteidensa aistiminen ja jakaminen on vastentahtoista myötäelämistä, jossa vain koetan nähdä, miten minun tulisi reagoida. Ja näin saadaan teelusikallekin lämpimiä tunteita, kyky aistia pelkoa ja kipua, vastaanottaa toisen ihmisen lähettämää tunnevärähtelyä ja koettaa muuttaa sitä positiiviseksi tai vahvistaa niin, että näytteenotto onnistuu mahdollisimman hyvin, kivuttomasti ja helposti.

Siihen kenttään omaksi tuekseni olen tuonut matkassani sosiaaliset etiketit, joiden taakse on hyvä naamioitua. Kohtelias hymy on se, joka ensikädessä luo varmuutta, mutta päivän kuulumisten kysyminen luo yhteenkuuluvuuden tunnetta, tunteen siitä, että sinusta välitetään. Vanhempien ihmisten kanssa se toimii aina. He hymyilevät takaisin, he vastaavat vapaaehtoisesti ja kertovat heidän aamustaan kiitollisena kysymisestä. Nuoret taas… Heistä en ota selkoa. He eivät noudata niitä etikettisääntöjä, jotka minulla on. He eivät myöskään vastaa kysyttäessä ja heistä värähtelee sellaista levotonta energiaa, jonka kanssa toimiminen on minulle vielä haastavaa.

Olen siis pudotettuna kenttään, jossa pintajännitykseni on pakotettu värähtelemään ja kestämään uudelta taholta tulevia ärsykkeitä. Vahvimman tai ainakin ristiriitaisimman ärsykkeen tähän viikkoon ja pintajännitykseeni toi kuitenkin Pera. Minä en Perasta mitään tiedä. En ole häntä koskaan tavannut, enkä tiedä hänen ammattiaan, en ulkonäköään, en ääntään tai etnistä taustaansa. Tiedän vain todella pienen osan hänen todellisuutensa reunasta. Ja silti hän sai minussa aikaan sekä valtavan vyöryn sääliä että pohtivaa ja osin hilpeää hiljaisuutta.

Sääliä minä tunsin siksi, että minun silmiini näkynyt todellisuus oli kovin raaka ja kylmä. Ja minä tiesin, että en itse sitä olisi kestämään pystynyt. Sääliä siitä, että siellä todellisuudessa, joka minulle näkyi, oli niin kamalan valoisaa, ettei suunnistaminen varmasti ollut helppoa.

Pohtivaan elementtiin minut kuitenkin kuljetti juuri tuo sama raakuus ja kylmyys. Sillä se todellisuus oli kaikessa raakuudessaan ja kylmyydessään yksinkertaistanut koetun elämän tulkintaa niin, että jälkeen oli jäänyt vain surullista hiljaisuutta. Jotain valtavan hienoa siinä kuitenkin oli, sillä jalostettuna tuosta yksinkertaisuudesta voisi kummuta jotain suurta, jotain sellaista filosofiaa, jonka viisaus olisi hyväksi meille kaikille.

PERA. Hän on minulle pelkkä allekirjoitus valvotun virtsanäytteen dokumenttipaperissa. Tikkukirjaimin vavistettu todellisuus, subjektiivinen kokemus minuudesta. Se, mitä jää jäljelle, kun jopa kyky menettää on menetetty.

Pera. Vain Pera, eikä mitään muuta. Nimi, joka sekin lyhennys. Karsittu, riisuttu osatotuus, joka on enemmän totta kuin mikään muu. Ja itseltäni huomasin kysyväni, milloin minä itse kykenen siihen. Olemaan vain minä, pelkkä nimi vailla liitteitä. Vain minä subjektiivisine kokemuksineni ja tunteineni, joihin minulla on oikeus. 

Milloin ja missä sillä ei enää ole väliä, miten elämän piti mennä?

20160905

Omakuva

Tässä on Iiris. Iiris pitää kauniista kuvista, jotka miellyttävät hänen sokeaa esteettistä silmäänsä. Hän näkee kauniita kuvia korteissa ja ostaa ne, mutta ei koskaan lähetä niitä kenellekään. Hän näkee kauneutta mikroskoopissa katsoessaan homeita ja bakteereja, verisoluja sekä kudosnäytteitä ja kuvaa ne esitellen niitä kaikille, jotka erehtyvät hymähtämään edes mikrobittisen kiinnostuneen kuuloisesti. Iiris myös valokuvaa maisemia ja yksityiskohtia unohtaen välillä matkansa tarkoituksen jäädessään katsomaan sitä takiaisessa juuri lounastavaa perhosta.

Hän uskoo kauneuden olemassaoloon ja pyrkii toteuttamaan sitä elämässä. Se mitä Iiris ei kuitenkaan hyväksy, on kauneuden kaksoismoralismi: Jos on olemassa kauneutta, on väistämättä olemassa myös sen vastakohtaa - rumuutta. Iiris haluaisi, että ei ole. Että rumuus olisi vain yksi kauneuden muoto, jota joidenkin vain täytyy katsoa tarkemmin nähdäkseen sen. Hänestä olisi mukavaa, jos kauneus ja rumuus olisivat vain sanoja, eivät määreitä.

Itseään Iiris ei silti pidä järin kauniina; ei ulkoisesti, tuskin edes sisäisesti. Hän on ihan ok, mukiinmenevä, tavallinen, ihan nätti ja ehkä hieman ujolla tavalla söpö. Rumaksi ei kuitenkaan käy moittiminen hänen ulkoista olemustaan, vaikka vasen korvalehti ulkoneekin hieman ylhäältä ja hiukset ovat kuin lehmännuolemat sadevesipesun jälkeen, ainakin lähes aina treeneistä tullessa. Rumaksi ei häntä tee myöskään vino hymy, joka tosiaan paljastaa vahvan puremahampaiston lähes kokonaan, eivätkä vereslihalle kuivuneet kynsinuhat, joita hän iltapuhteena repii yhdistetyn olohuone-keittiönsä pöydällä olevaan jo tyhjenneeseen salmiakkipurkkiin.

Vaatteillaankaan ei Iiris itselleen kauneutta osta, mutta eivät hänen vaatteensa häntä myöskään pahenna. Tumman mustat housut ja jokunen värikäs paita vain lisäävät normaaliuden olomuodon ilmentymää. Nahkakoruistaan huolimatta hän on ikuinen naapurintyttö, jonka kuluneet tennarit kestävät kilometrin toisena jälkeen ja vaikka eivät kestäisi, käytetään niitä silti.

Kauneutta Iiris näkee vihreissä silmissään, joista oikeassa on ruskea tehostepilkku. Niistä silmistä hän näkee sen, mitä pitääkin: Ajatuksen. Ajatuksen siitä, kuinka kauneus ei ole katsojan silmissä, kuten sanonta kuuluu, vaan ympäristön silmissä: Täällä yksi hyvä ja kaunis ei toisaalla riitä ja on toisaalla liikaa. Niistä samaisista silmistä Iiris näkee kauneuden myös luottamuksen tunteessa; aina on olemassa jokin paikka, missä on vielä pimeämpää tai kirkkaampaa ja jossa kaikki on pahemmin tai paremmin kuin nyt ja tässä.

Liikkeellisestikään Iiris ei pidä itseä järin kauniina. Hän ei ole sulava, eikä notkea saatikka millään tavalla elegantti. Hän on ennemminkin puolikömpelö versio Charles Chaplinista puolitetuin sattumakertoimin. Iltaisin treeneissä Iiris kuvittelee olevansa kuin Jackie Chan, vaikka muistuttaakin enemmän Mr. Beania Snickersin mainoksessa. Iiris tietää sen, mutta haluaa silti kuvitella olevansa Jackie Chan tai edes Jack Blackin ääninäyttelemä Po, kömpelö kung fu panda, joka omanlaatuisella tavallaan lopulta saavuttaa päämääränsä.

Mallien kauneuskerrointa, pituutta, ei Iirikseltä myöskään löydy. Hän on yhä kolmesta yhteisestä treeni- ja venyttelyvuodesta huolimatta neljäkymmentäkolme senttiä aikido-opettajaansa lyhyempi ja ylittää vain kuudella sentillä puolen toista metrin kunnioitettavan pituuden. Tiimalaseista ja kolmioistakaan ei ole tietoa tässä pyöristetyin kulmin piirrettyä suunnikasta muistuttavassa olemuksessa, mutta se ei Iiristä haittaa. Hän on tyytyväinen laatikon mallisiin raamikkaisiin kasvoihinsa ja aavistuksen verran ulospäin kaareutuvaan vatsalihaksettomuusrivistöönsä, joka toisinaan muistuttaa raskausvatsaa, mutta ei koskaan vanhaa pyykinpesulautaa.

Reisiinsä Iiris ohjaa kesäisin paarmoja ja ohjeistaa niitä viemään pois sitä jalkoihinsa kertynyttä herkkuelintasoa. Pohkeitaan hän koettaa rentouttaa kokolailla korkokenkien ja pohjattomien avovarpailuden kontrastilla, vaikka tietää sen olevan turhaa. Ei taida näihin kireyksiin auttaa kuin kiduttavan pitkältä tuntuvat hieronnat ja sen jälkeinen käyttökielto. Käsistään Iiris pitää, vaikka sormet tuntuvatkin hassun lyhyiltä ilman pitkiä kynsiä. Nyt vasta esiin tulleet hauislihakset ovat hänen uusi rakkautensa. Kyllä niitä esitellä kelpaa, vaikka ovatkin ohuet kuin Pisan huippu. Olemassa ne ovat silti.

Solisluista Iiris ei pidä. Esiintyöntyvät korppilisäkkeet ovat pahaenteisen laihduttavia. Rintakehän ohennus ei lienee koskaan ole ollut tarpeen, eikä se ole nytkään. Ne muutamat kadonneet ja katoavat irtokilot kyllä voisivat reisistä ja keskivartalosta kadota liittyen vaikka aivokapasiteetin jatkoksi.

Aivoituksiltaan Iiris ei ole kaunis, mutta ei myöskään ruma. Iiriksen mielessä asuu olemisen kaipuu, valkoiseen kuppiin jääneen kaakaojauhejäljen ymmärtämisen mysteerit sekä tuttujen kasvojen kasvottomat hymyt, joita hän etsii aina vieraista kasvoista, niitä koskaan löytämättä.

Sydämessään Iiris kantaa hiekanharmaata ja tulenpunaista. Kansakuntien murheita hän ei ymmärrä, mutta edes yrittää. Mielessään miettii energian vähenemättömyyden lakia ja sen yhteyttä onneen. Harmaan sävyt sydämeen maalaavat pohdinnat maailman pelastettavuudesta ja sen mahdottomuudesta. Punaisessa asuvat kaikki ne filosofiset pohdinnat, jotka saavat arjen tuntumaan kuumailmapallolennolta parhaan ja suurimman rakkauden kera.

Iiris rakastaa sanoja ja niiden kanssa leikkimistä. Hänen mielensä on kuin alati muuttuva palapeli, jossa palat vaihtuvat lähinnä planeettojen asennon mukaan, eikä logiikasta ole tietoakaan ilman kaaosteorian olemassaoloa. Pään sisällä risteilevät onnellisuuden filosofiat ja realistisen pessimismin ristikuulustelema rakkaus ja elämänilo. Näkökulmien liukuportaat tarjoilevat useita menuja, mutta kierrätysunelmaa ei niistä saa. Osa ajatuksista on kuolleina syntyneitä ja osa jää elämään päivänkorennon verran, osaa ei tapa hyvä eikä paha.

Niiltä liukuportailta Iiris tämänkin ajatuksen poimi, kun taiteilijaksi itsensä nimesi, sillä jokaisella taiteilijalla on teoksissaan vähintään yksi oma kuva. Ja tämä on se minun.

Ja katsojalle, lukijalle, jää tehtäväksi arvioida, kuinka paljon kuvassa on värejä, kuinka paljon himmeyttä. Ja yrittää ymmärtää, että ei taiteilijan omasta kuvasta koskaan löydy taiteilijalle niitä kasvoja, joihin yleisö ei olisi vaikuttanut.

20160829

Sanakaipuu



Voi ryökäle!

Se oli lapsena yksi pahimpia kirouksia, joita osasin. Ryökäleen hilpeään joukkoon liittyivät ilakoiden myös sanat hitsi, vitsi, raato, rutto, raavetti, pasketti, peijuuna ja kaasari. Osasin myös taidokkaasti veistellä sanontaa elämän keväästä silloin, kun jokin ei mennyt niin kuin olin sen mielessäni suunnitellut menevän tai jos jollakin tuhannenki urpolla lähti vähän mopo keulimaan eli niin sanotusti homma lapasesta. Saatoinpa joskus suutuspäissäni tokaista jopa, että voi sian jalaka! Silloin vastakuittina saattoi kuulla sanottavan, että Älähän ny hyvä ihimine kovi hiilly! tai Seki nousi ku limpputaikina. Ja mikäli homman oli itse epäonnisesti suorittanut, saattoi kuulla sanottavan Laita paska asialle ja mee ite perrään.

Että sellainen sanontalapsuus sitten… Pohtiessamme lapsuutemme sanontoja perhepiirissämme, törmäsimme omaan negatiivissävytteiseen politiikkaamme ja jouduimme toteamaan onnellisuuden olevan filosofia ja negatiivisuuden elämäntapa. Muistamastamme 45 sanontatavastamme positiivissävytteiseksi voisi laskea ehkä kolme kappaletta. Loput neljäkymmentäkaksi kertovat vähintäänkin lievästä ärtymyksestä. Toki olen kuullut lähes kaikkia neljääkymmentäviittä käytettävän naurua silmäkulmassa, mutta todellisuuden karu kosketus niissä sanonnoissa silti näkyy.

Meillä päin oli tapana kuvata ärsyyntymistä muun muassa sanonnoin: Oli taas kyllä niin sarvi ottasa. Painu pellonojjaan siitä! Joka vanahoja muistaa sitä tikulla silimään. Ajetaan taas jossai suen perseesä. Jos et ny oo kunnolla, ni Ämmi lähtee Pömpelin Hilimalle asumaan (minulle ei vielä tähänkään päivään mennessä ole selvinnyt, kuka se on ja missä se asuu, mutta päätykomerostamme hänen luokseen aina välillä pääsi). Missä … on? – Söi saippuan ja halakes. No voi vitsi! Tullee taas nii sutta ja sekundaa tai vaihtoehtoisesti paskaa ja potunkuoria. Tuhannenki taulapää/reikäpää. Miks? – No siks ku sika käski ja kärpäne määräs. Harmistusta asiasta jos toisesta lievensimme käyttäen muun muassa näitä kahta totuutta: Joka toista haukkuu, on se ite ja Sipi on valetta.

Sanontojemme takana asuu kuitenkin vahva välittäminen. Niiden sanojen dynamiikka on kuljettanut minua tähän hetkeen, jossa niitä miettiessä voi niille nauraa kuin parhaallekin vitsille. Ne ovat niitä sanoja, jotka ovat periytyneet kielikulttuuriini. Ja vaikka nykyään puhetapani muistuttaakin enemmän yleiskielen veistelyä, ovat nämä sanat ja sanonnat niin suuri automaatio, ettei niiden käyttöä edes huomaa. Puheeseeni ovat vuodet kuitenkin tuoneet yleiskielen matkassa myös kovempia sanoja ja särmiä, joiden poishiomisen olen hiljalleen aloittanut. Teinien välimerkkikirosanoja en kuitenkaan vielä omaksunut ole, mutta pehmeähköt manaukset ovat saaneet väistyä purevan hiljaisuuden ja keskinkertaisten kirosanojen taakse.

Sitä itseltäni kysyinkin ­– milloin ne lakkasivat riittämästä? Milloin minä muutuin niin paljon, että koin tarpeelliseksi ottaa käyttööni sanoja, joita ennen halveksuin?

En ole koskaan osannut ihailla kirosanoja. En oikeastaan voi edes sanoa, että olisin niiden rakennetta ja merkitystä ymmärtänyt. Silti olen huomannut viime aikoina alkaneeni käyttää niitä osana arkikieltäni. Ne toimivat minulle kuvauksina, joilla määrittää asian isoutta, pienuutta, huonoutta, kivuliaisuutta. Ne korvaavat kauniita ja pehmeitä sanoja ja tekevät minun mieleni maisemasta tummemman, mitä se on ennen ollut. Ne kiistelevät keskenään, eivätkä ne anna minulle aikaa hengittää. Ne yhdistyvät niin rumiin kuin kauniisiinkin asioihin ja estävät minua näkemästä kielellisiä rikkauksia.

Ne eivät tunnu, eivätkä kuulosta hyvältä, mutta niitä käyttää silti. Niillä piilottaa omaa uudestaan syntynyttä epävarmuuttaan, koettaen näyttää ympäristölleen olevansa osa sitä, vaikka olisi muutenkin. Sitä ehdollistaa itseään tiettyyn kaavaan ja huomaa vasta laatikossa istuessaan itse itsensä sinne maalanneen.

Minä en tahdo siihen laatikkoon. En tahdo olla yksi niistä yksilösuorittamisesta iloaan repivän yhteiskunnan zombeista, jotka tekevät kaikkensa jaksaakseen yksin. En tahdo olla niitä ihmisiä, jotka aamulla sängystä noustessaan pyyhkivät otsaltaan menneet huomiset ja tulevat eiliset aloittaen päivänsä kerraten kymmenvuotissuunnitelmaansa. En tahdo olla se panssaroitu kuori, jonka sisällä asuu viimeiseen asti piiloteltu sydän, jonka on itse uskotellut pärjäävän yksin paremmin.

Tällä hetkellä olen se ihminen. Olen suorituskeskeisen yhteisön jäsen, jossa jokainen valinta heijastuu seuraavaan, eikä kausaalisuhteella ole enää pelkkää filosofista merkitystä, vaan käytännönmerkitys. Olen se ihminen, jonka luonnehdintaa kuvaavat hyvin lauantaina treeneissä minulle sanotut sanat, jotka menivät kutakuinkin näin:

Sinulla on niin vahva oman tilan suojaus kaiken aikaa päällä, että sama mistä suunnasta yrittää lähestyä, törmää jatkuvasti todella vahvaan panssariin.

Minulle sanottiin myös sen panssarin estävän minua toimimasta. Olen niitä sanoja nyt muutaman päivän mietiskellyt ja makustellut ja todennut niiden olevan oikeassa.

Kätketyt kirosanat vahvistavat panssariani. Paikkaavat niitä reikiä, jotka siihen kuluneeseen kuoreen ovat vuosien mittaa ilmestyneet, joita eri ihmiset ovat tekemään onnistuneet. Kovat lauseet ja sanat peittävät niitä vaurioita, jotka naamioni pinnalla ovat. Ja vasta nyt olen oppinut näkemään, että ne eivät ole vaurioita. Ne ovat säröjä, saumoja, jotka paljastavat palan sitä, mitä minä olen; mitä minun sisimmässäni on.

Siellä ei ole palkkamurhaajan aivot, eikä sieltä takaisin katso kylmää kyynisyyttä heijastavat kasvot. Siellä ei asu jäätävää logiikkaa, eikä vuosisatojen viisautta. Siellä ei asu hiljaisuutta, eikä äänekkäitä bassoja. Siellä ei kuitenkaan myöskään asu se lapsuudesta tuttu aurinkopoliisi, eikä teinivuosien itseensä käpertynyt pohtija. Siellä asuu tämä hetki, nämä kasvot.

Näiden panssarien takana on ihminen, jonka mielessä asuu levottomuus, tarve päästä kulkemaan. Ihminen, joka haluaa tavoitella todellisuutta, joka haluaa ymmärtää suurempia kokonaisuuksia. Siellä asuvat lukuisat piilotellut sanat, joiden sanomiseen ei avaimia ole. Siellä asuvat ne mietteet, joiden oikeutuksesta ei ole varmuutta. Ne ajatukset, jotka määrittävät juuri ne laatikot, joihin sitä itseään kuljettaa. Siellä ei ole maailman vahvinta ihmistä, mutta ei myöskään heikointa. Siellä asuu heikon vahva ihminen, joka on itselleen rajat määrittänyt, ja joka niiden viivojen sisällä pysyä yrittää. Siellä asuu ihminen, joka ymmärtää, että ne viivat ovat juuri ne rajat, jotka sen panssarin muodostavat.

Tällä hetkellä se kirosanoin vahvistettu panssari on siinä tilassa, jossa sitä tuupitaan molemmilta puolilta, mutta jossa se vain joustaa kuin nuori paju. Minä tahtoisin, minun täytyisi, päästä sen panssarin toiselle puolelle. Päästää liikennöintiä läpi sen panssarin, että takakireys hellittäisi, jotta kultainen keskitie löytyisi. Minun tulisi päästä eroon pakottavasta tarpeestani suojella omaa tilaani kaiken aikaa. Ehkä silloin oppisin rentouttamaan lihakseni ja pystyisin etenemään ajatuksissani.

Sillä nyt, nykyään, tässä hetkessä, minun panssarini on se, joka minua ohjaa. Se vetää epäkäslihakseni korkealle ja kireiksi, se laittaa selkäni särkemään aamukolmelta ja ilta yhdeksältä. Se vetää hartiani eteen ja puristaa kädet nyrkkiin sekä suun tiukaksi viivaksi. Se saa aggressiot kerääntymään niskaan ja tekee läheisyydestä vaikeaa sietää. Tekee läsnäolosta kiristävää.

Ja sen panssarin minä aion murtaa. En yksin tullakseni paremmaksi aikidokaiksi, vaan voidakseni elää parempaa elämää. Aion löytää taas ne lapsuuden mansikkamäet ja takametsän huminat, joissa hiukset hulmuten juostiin pakoon saapuvaa syksyä. Aion löytää sen rentouden, jossa hymy asuu aamuteessä ja halauksissa, pienissä kosketuksissa mielen pinnalla.

20160715

Asennevammasta



Tunnollinen oppilas ei jätä tehtäviään tekemättä. Hän on aina läsnä ja istuu jokaisen turhaltakin tuntuvan tunnin. Tunnollinen oppilas ei myöhästele, vaan on aina ajoissa. Tunnollinen oppilas ei kritisoi, mutta on kriittinen. Hän reflektoi ja referoi, muodostaen asioista itselleen sopivan kokonaisuuden, eikä edes yritä oppia koko sitä tietovirtaa, joka hänelle jaetaan. Tunnollinen oppilas on yrittäjä. Hän priorisoi ja tietää mitä haluaa.

Minä en ole tunnollinen oppilas. En mahdu kuvauksen pääpiirteisiin, tuskin täytän edes sen sivujuonteita. Olen enemmänkin itsepäinen luovia, joka noudattaa omaa veteen piirrettyä viivaansa yhtä ailahtelevasti kuin kiillottaa sädekehäänsäkin. Teen kyllä koulutehtäväni, mikäli koen niistä jotain hyötyväni, mutta en jaksa tapella valkoisen paperin kammossa niiden tehtävien parissa, joissa ei minulle tarttumapintaa ole. Istun myös pakolliset luennot ja vapaaehtoisista ne kolmeen kategoriaan kuuluvat tunnit: ’ei ole muutakaan tekemistä’, ’voin ehkä oppia jotain’ ja ’no voin kai minä sitten seuraksi tulla’.

Olen myös yleensä ajoissa. Paitsi jos erehdyn luokasta, tunnista tai toimipisteestä itsestäni tai muista riippuvista syistä. Minä en reflektoi enkä referoi, paitsi käskystä ja alitajuisesti, enkä jaksa tehdä kirjallisia ilmiantoja oppimastani kuin kerran tai kahdesti kuussa tenttien merkeissä. Minä myös pyrin muistamaan lähes kaiken, että muistaisin edes jotain. Säilön mieleeni lukuisia tiedonmurusia, joita ehkä joskus voin tarvita. Aina niillä ei tiedollisesti ole arvoa, mutta ne ovat hyviä jään murtajia – ja luojia.

Suurimman osan aikaa myös tiedän mitä tahdon, mutta en siitä huolimatta aina kulje suorinta reittiä sitä kohti. Pyrin löytämään vaivalla vaivattoman polun, jossa minun aivojeni olemattomat korrelaatiokertoimet saavat luoda rinnakkaismaailmojaan aivan omassa rauhassaan. Minä välttelen epämukavia ja työtä teettäviä aiheita, mutta en silti suostu luovuttamaan.

Siksi tänäänkin noustessani jo ennen viittä katsomaan tämän päivän alkamista, päätin herättää aamuisen tahmeat aivoni sillä ainoalla mieleeni juolahtaneella täysin sydämettömällä teolla: avasin eteeni Asiakaspalvelu ja ohjaus -kurssini ruotsin diat. Kyllä ei mikään tainnuta yhtä tehokkaasti järkeni hidasta juoksua kuin kaikki ne -ningenloppuiset sanat, joiden alkupää on vokaalien ja konsonanttien värittämää soppaa, jossa eivät tuoksu kesän ensimmäiset mansikat, vaan se niiden viikkoja vanha jäte takapihan puisessa lähes lahonneessa mäskälaatikossa.

Taitavat kutsua sitä asennevammaksi, nuo minua oppineemmat, haluttomuutta oppia, vaikka kaikki edellytykset ja resurssit oppimiselle olisikin. Väittävät, että asennevamma on se, joka saa lukemisen tuntumaan työläältä, sanat järjettömiltä ja muistuttaa siitä, että hauki on edelleenkin kala.

Asennevamma sattuu. Kuvaisin sitä turhautumisen vetisen lämpimäksi ytimeksi, jossa sitä seisoo taistellen tuulimyllyjä vastaan. Se saa aikaan vastustamattoman halun heitellä tavaroita, koska kärrynpyörien heittelyä en osaa. Se nostattaa yllättäviä siivousintopuuskia, laittaa laulamaan virsiä raspisella rockooppera äänellä ja asenteella sekä pakottaa ostamaan uuden tietokoneen tai puhelimen.

Asennevamma ei katoa puhumalla, eikä tekemällä. Siitä selviäminen vaatii korkeampaa ymmärrystä. Se vaatii halua haastaa itsensä näkemään kaiken sen perustavanlaatuisen inhon taakse. Se käskee tutkimaan, mikä järjettömässä latteudessa: Tärkeintä ei ole voitto, vaan Ruotsin häviö, on muka niin vitsikästä.

Minä en tahdo nähdä sen asennevamman, enkä vitsin, taakse. Tahdon ainoastaan oppia välttämättömän tuosta kielestä, jonka suullisesta ja kirjallisesta kokeesta minun tulisi ensi maanantaina läpi selvitä. Tahdon oppia kolmessa päivässä kielen, jota en puhu, en lue, enkä kuuntele. Kielen, jonka lainasanat ovat synnyinkaupunkini vakiovaruste ja joita edelleen käytän lähes päivittäin.

Kuulostaa pohjattoman mahdottomalta, jopa omiin korviini. Pitäisi muodostaa aivojen kielikeskukseen kolmas aktiivinen kielialue. Hallita se niin, että kuin katkaisijaa painaen, tulisi ulos haluttua niistä kolmesta jotenkuten osatusta. Tällä hetkellä se katkaisin on valitettavasti rikki ja varsin yksisuuntainen: suomi-suomi. Joskus ihan kuin vahingossa se muodostaa hetkellisesti sivu-urakytkennän ja toimii myös suomi-englanti kytkimenä. Mutta se on kovin raskas kytkin se. Ei tahdo pysyä kuin yhdessä asennossa. Pätkii ja katkoo. Jumiinkin se välillä menee, junnaa paikallaan.

Mutta ruotsin kohdalla se kytkin on rikki, ellei jopa kokonaan poissa. Kielitaito ei riitä edes järjettömiin latteuksiin ja hädin tuskin itsensä esittelyyn. Ja toisin kuin ranskaksi, ruotsiksi en osaa tilata edes suklaakakkua ja sipulipiirakkaa. Mainittakoon vielä, että sipulipiirakka on tämän hetken ruokalistani top 10 inhotut listan kärjessä. Ruotsiksi osaan tilata vain ikävyyksiä ja niidenkään laatua tai merkkiä ei käy esitteleminen, sillä en tiedä, mitä yhden kirjaimen virhe ruotsissa tarkoittaa. Suomessa se voi tappaa, mutta entä ruotsissa?

Pölypallon ydin on kuitenkin koko konseptin yleismaallinen absurdius. Mensaan ei älykkyysosamäärälläni asiaa ole, eikä älykkyysosamääräni täten oletettavastikaan ylitä 130, tuskin edes 115. Olen satasen tyttöjä, mitä älyyni tulee. Kuitenkin on tarkoitukseni mahduttaa ohessa olevat sanat positiivisessa mielessä oman nimeni kanssa samaan lauseeseen. Tässä ne satunnaisjärjestyksessä: Kolme, ymmärtää, keskustella, päivä, ruotsi, aika, puhua, kirjoittaa, sujuva, vuorovaikutus.

Itselleni on vaikeaa keksiä yhtäkään positiivista lausetta noista sanoista, jotka voisin rehellisyydelläni allekirjoittaa. Luulen, että lause menisi todennäköisemmin näin:

Mitään ymmärtämätön Iiris vältteli puhumista ja keskusteli opettajan kanssa sujuvasti ruotsista suomeksi kirjallisesti kolmen päivän ajan, ennen vuorovaikutuksen romahtamista omaan mahdottomuuteensa, sillä Iiris ei puhu, ei kirjoita, eikä edes ymmärrä ruotsia, eikä hän täten voi keskustella sillä sujuvasti kolmen päivän kuluttua olevassa tentissä.

Kuitenkin tämä tunnollinen, vastuullinen aikuinen aikoo sen tehdä: ilmestyä maanantaina paikalle ajoissa, päässään joitakin -ningenloppuisia sanoja ja ulkoa opeteltuja fraaseja, joita tarjota jokaiseen väliin. Aion selvitä kokeista läpi, jos en nyt metrin loikalla, niin ainakin rimaa heiluttaen. Alitse en aio mennä, enkä luovuttaa. Rämmin läpi tuon sinikeltaisen suon ja lopulta olen jälleen se hullu suomalainen, joka huutaa metsään ja kuuntelee, kuinka metsä huutaa takaisin.

Ja kerron itselleni tentin jälkeen sen saman vitsin, minkä aina ennenkin: Tärkeintä ei ole voitto, vaan ruotsin häviö. Ja se ruotsi häviää – minun päästäni nimittäin. Todennäköisesti heti tentin jälkeen. Häviö kuin häviö, sanotaan.