Sanakaipuu

Voi ryökäle!

Se oli lapsena yksi pahimpia kirouksia, joita osasin. Ryökäleen hilpeään joukkoon liittyivät ilakoiden myös sanat hitsi, vitsi, raato, rutto, raavetti, pasketti, peijuuna ja kaasari. Osasin myös taidokkaasti veistellä sanontaa elämän keväästä silloin, kun jokin ei mennyt niin kuin olin sen mielessäni suunnitellut menevän tai jos jollakin tuhannenki urpolla lähti vähän mopo keulimaan eli niin sanotusti homma lapasesta. Saatoinpa joskus suutuspäissäni tokaista jopa, että voi sian jalaka! Silloin vastakuittina saattoi kuulla sanottavan, että Älähän ny hyvä ihimine kovi hiilly! tai Seki nousi ku limpputaikina. Ja mikäli homman oli itse epäonnisesti suorittanut, saattoi kuulla sanottavan Laita paska asialle ja mee ite perrään.

Että sellainen sanontalapsuus sitten… Pohtiessamme lapsuutemme sanontoja perhepiirissämme, törmäsimme omaan negatiivissävytteiseen politiikkaamme ja jouduimme toteamaan onnellisuuden olevan filosofia ja negatiivisuuden elämäntapa. Muistamastamme 45 sanontatavastamme positiivissävytteiseksi voisi laskea ehkä kolme kappaletta. Loput neljäkymmentäkaksi kertovat vähintäänkin lievästä ärtymyksestä. Toki olen kuullut lähes kaikkia neljääkymmentäviittä käytettävän naurua silmäkulmassa, mutta todellisuuden karu kosketus niissä sanonnoissa silti näkyy.

Meillä päin oli tapana kuvata ärsyyntymistä muun muassa sanonnoin: Oli taas kyllä niin sarvi ottasa. Painu pellonojjaan siitä! Joka vanahoja muistaa sitä tikulla silimään. Ajetaan taas jossai suen perseesä. Jos et ny oo kunnolla, ni Ämmi lähtee Pömpelin Hilimalle asumaan (minulle ei vielä tähänkään päivään mennessä ole selvinnyt, kuka se on ja missä se asuu, mutta päätykomerostamme hänen luokseen aina välillä pääsi). Missä … on? – Söi saippuan ja halakes. No voi vitsi! Tullee taas nii sutta ja sekundaa tai vaihtoehtoisesti paskaa ja potunkuoria. Tuhannenki taulapää/reikäpää. Miks? – No siks ku sika käski ja kärpäne määräs. Harmistusta asiasta jos toisesta lievensimme käyttäen muun muassa näitä kahta totuutta: Joka toista haukkuu, on se ite ja Sipi on valetta.

Sanontojemme takana asuu kuitenkin vahva välittäminen. Niiden sanojen dynamiikka on kuljettanut minua tähän hetkeen, jossa niitä miettiessä voi niille nauraa kuin parhaallekin vitsille. Ne ovat niitä sanoja, jotka ovat periytyneet kielikulttuuriini. Ja vaikka nykyään puhetapani muistuttaakin enemmän yleiskielen veistelyä, ovat nämä sanat ja sanonnat niin suuri automaatio, ettei niiden käyttöä edes huomaa. Puheeseeni ovat vuodet kuitenkin tuoneet yleiskielen matkassa myös kovempia sanoja ja särmiä, joiden poishiomisen olen hiljalleen aloittanut. Teinien välimerkkikirosanoja en kuitenkaan vielä omaksunut ole, mutta pehmeähköt manaukset ovat saaneet väistyä purevan hiljaisuuden ja keskinkertaisten kirosanojen taakse.

Sitä itseltäni kysyinkin ­– milloin ne lakkasivat riittämästä? Milloin minä muutuin niin paljon, että koin tarpeelliseksi ottaa käyttööni sanoja, joita ennen halveksuin?

En ole koskaan osannut ihailla kirosanoja. En oikeastaan voi edes sanoa, että olisin niiden rakennetta ja merkitystä ymmärtänyt. Silti olen huomannut viime aikoina alkaneeni käyttää niitä osana arkikieltäni. Ne toimivat minulle kuvauksina, joilla määrittää asian isoutta, pienuutta, huonoutta, kivuliaisuutta. Ne korvaavat kauniita ja pehmeitä sanoja ja tekevät minun mieleni maisemasta tummemman, mitä se on ennen ollut. Ne kiistelevät keskenään, eivätkä ne anna minulle aikaa hengittää. Ne yhdistyvät niin rumiin kuin kauniisiinkin asioihin ja estävät minua näkemästä kielellisiä rikkauksia.

Ne eivät tunnu, eivätkä kuulosta hyvältä, mutta niitä käyttää silti. Niillä piilottaa omaa uudestaan syntynyttä epävarmuuttaan, koettaen näyttää ympäristölleen olevansa osa sitä, vaikka olisi muutenkin. Sitä ehdollistaa itseään tiettyyn kaavaan ja huomaa vasta laatikossa istuessaan itse itsensä sinne maalanneen.

Minä en tahdo siihen laatikkoon. En tahdo olla yksi niistä yksilösuorittamisesta iloaan repivän yhteiskunnan zombeista, jotka tekevät kaikkensa jaksaakseen yksin. En tahdo olla niitä ihmisiä, jotka aamulla sängystä noustessaan pyyhkivät otsaltaan menneet huomiset ja tulevat eiliset aloittaen päivänsä kerraten kymmenvuotissuunnitelmaansa. En tahdo olla se panssaroitu kuori, jonka sisällä asuu viimeiseen asti piiloteltu sydän, jonka on itse uskotellut pärjäävän yksin paremmin.

Tällä hetkellä olen se ihminen. Olen suorituskeskeisen yhteisön jäsen, jossa jokainen valinta heijastuu seuraavaan, eikä kausaalisuhteella ole enää pelkkää filosofista merkitystä, vaan käytännönmerkitys. Olen se ihminen, jonka luonnehdintaa kuvaavat hyvin lauantaina treeneissä minulle sanotut sanat, jotka menivät kutakuinkin näin:

Sinulla on niin vahva oman tilan suojaus kaiken aikaa päällä, että sama mistä suunnasta yrittää lähestyä, törmää jatkuvasti todella vahvaan panssariin.

Minulle sanottiin myös sen panssarin estävän minua toimimasta. Olen niitä sanoja nyt muutaman päivän mietiskellyt ja makustellut ja todennut niiden olevan oikeassa.

Kätketyt kirosanat vahvistavat panssariani. Paikkaavat niitä reikiä, jotka siihen kuluneeseen kuoreen ovat vuosien mittaa ilmestyneet, joita eri ihmiset ovat tekemään onnistuneet. Kovat lauseet ja sanat peittävät niitä vaurioita, jotka naamioni pinnalla ovat. Ja vasta nyt olen oppinut näkemään, että ne eivät ole vaurioita. Ne ovat säröjä, saumoja, jotka paljastavat palan sitä, mitä minä olen; mitä minun sisimmässäni on.

Siellä ei ole palkkamurhaajan aivot, eikä sieltä takaisin katso kylmää kyynisyyttä heijastavat kasvot. Siellä ei asu jäätävää logiikkaa, eikä vuosisatojen viisautta. Siellä ei asu hiljaisuutta, eikä äänekkäitä bassoja. Siellä ei kuitenkaan myöskään asu se lapsuudesta tuttu aurinkopoliisi, eikä teinivuosien itseensä käpertynyt pohtija. Siellä asuu tämä hetki, nämä kasvot.

Näiden panssarien takana on ihminen, jonka mielessä asuu levottomuus, tarve päästä kulkemaan. Ihminen, joka haluaa tavoitella todellisuutta, joka haluaa ymmärtää suurempia kokonaisuuksia. Siellä asuvat lukuisat piilotellut sanat, joiden sanomiseen ei avaimia ole. Siellä asuvat ne mietteet, joiden oikeutuksesta ei ole varmuutta. Ne ajatukset, jotka määrittävät juuri ne laatikot, joihin sitä itseään kuljettaa. Siellä ei ole maailman vahvinta ihmistä, mutta ei myöskään heikointa. Siellä asuu heikon vahva ihminen, joka on itselleen rajat määrittänyt, ja joka niiden viivojen sisällä pysyä yrittää. Siellä asuu ihminen, joka ymmärtää, että ne viivat ovat juuri ne rajat, jotka sen panssarin muodostavat.

Tällä hetkellä se kirosanoin vahvistettu panssari on siinä tilassa, jossa sitä tuupitaan molemmilta puolilta, mutta jossa se vain joustaa kuin nuori paju. Minä tahtoisin, minun täytyisi, päästä sen panssarin toiselle puolelle. Päästää liikennöintiä läpi sen panssarin, että takakireys hellittäisi, jotta kultainen keskitie löytyisi. Minun tulisi päästä eroon pakottavasta tarpeestani suojella omaa tilaani kaiken aikaa. Ehkä silloin oppisin rentouttamaan lihakseni ja pystyisin etenemään ajatuksissani.

Sillä nyt, nykyään, tässä hetkessä, minun panssarini on se, joka minua ohjaa. Se vetää epäkäslihakseni korkealle ja kireiksi, se laittaa selkäni särkemään aamukolmelta ja ilta yhdeksältä. Se vetää hartiani eteen ja puristaa kädet nyrkkiin sekä suun tiukaksi viivaksi. Se saa aggressiot kerääntymään niskaan ja tekee läheisyydestä vaikeaa sietää. Tekee läsnäolosta kiristävää.

Ja sen panssarin minä aion murtaa. En yksin tullakseni paremmaksi aikidokaiksi, vaan voidakseni elää parempaa elämää. Aion löytää taas ne lapsuuden mansikkamäet ja takametsän huminat, joissa hiukset hulmuten juostiin pakoon saapuvaa syksyä. Aion löytää sen rentouden, jossa hymy asuu aamuteessä ja halauksissa, pienissä kosketuksissa mielen pinnalla.