20170326

Totuus asuu pienissä teoissa

Nuha. Se sen tekee. Saa ajattelemaan ajatuksia, joita ei ole koskaan ennen ajatellut. Saa näkemään asiayhteyksiä, jotka ovat ennen olleet hataria kuin se viime kesältä pystyyn jäänyt talventörröttäjä.

Nuha. Se tekee ihmisestä kummallisen. Johtuu varmaan siitä, että happi ei kulje kunnolla eikä sen puoleen hiilidioksidikaan. Ja siitä, että korvissa suhisee ja päässä samaten. Ja siitä myös, kun silmien proteiinit tuntuvat koaguloituvan kuumeesta ja sitä vain odottaa kärpäsiä..

Nämä nuhaiset aivot eivät ainoastaan kuvitelleet raatokärpäsiä herkkuaterian äärelle, vaan kaivoivat aivojen sisällöstä esiin ensimmäisen kehitystehtävää koskevan kriisin. Se saapui sieltä hiljaisena, lähes masentavana maailmanloppuna täysin vaivihkaa, mutta kello kaulassaan tuoden mukanaan ison kasan uusia ajatuksia ja tuntemuksia laittaen minut miettimään elämää.

Sen jo lienee yksi jos toinenkin huomannut, että olen aina ollut hieman haihattelija luonteeltani. Olen kulkenut omia polkujani sielukas polte jalkapohjissani, kantaen valintani selkä suorassa ja pystyssä päin. Olen katsonut sadepilviä nähden niiden loistavan kirkkaana, kulkenut katukivetysten reunoilla keikkuen aina, kun se lumen alta on mahdollista. Olen seissyt heikolla jäillä kuuntelemassa kevättä ja kirjoittanut satojatuhansia sanoja proosaa, faktaa ja fiktiota, rakentaen niillä todellisuutta kuin hämähäkki seittiään. Olen haastanut itseni ja muut tuoden elämästä esiin puolia, jotka eivät ehkä olisi tulleet nähdyksi ilman apua. Ja päivästä toiseen olen silti jatkanut omien polkujeni tallaamista, välttämättä siitä millainen tie minulle oli suunniteltu.

Ja nyt yhtäkkiä flunssaisten aivojen lentävien aasien vuoksi, se kaikki alkoikin tuntua pelkältä kauniilta ja nautinnolliselta unelta, suurelta unelmalta. Sillä havahduin huomaamaan, että ensi vuonna yksi paperin pala tekee nykyajasta historiaa. Silloin on edessä se hetki, jolloin mittarissa on 27 elinvuotta ja kaksi ammattia ja takataskussa koulun päättötodistus. Se tarkoittaa yhden aikakauden loppua ja pakottaa minut kysymään itseltäni, onko silloin edessä se hetki, jolloin on aika lakata haihattelemasta? 

Hankkia työpaikka ja vakituinen asunto. Mennä säännöllisen täsmällisesti töihin, töistä treeneihin tai kotiin vain noustakseen aamulla jauhautumaan yhteiskunnan hammasrattaisiin, kiirehtiäkseen ehtiäkseen omaan oravanpyöräänsä tanssimaan marionettinukkena jonkun toisen käsikirjoittamaa näytelmää, josta ei ole jaossa edes oman elämän Oscaria tai Emmaa.

Onko silloin aika olla vakavasti otettava ihminen, jolla on vakavasti otettava elämä, joka täyttää sille asetetut vaatimukset ja oletukset? Onko pakko ottaa vastaan se kauppakorissa tarjoiltu arki, jossa rutiinit on kehystetty kalenteriin kahlituilla unelmilla? Siinä elämässä vuosien jälkeen huomaa odottavansa aina seuraavaa lomaa, vapaapäivää, arkipyhää kuin ne olisivat ainoa asia, joka työn keskellä pitää järjissään. Silloin sitä lakkaa odottamasta perhejuhlia välttääkseen kysymykset. Lakkaa käymästä niissä ollessaan liian kiireinen niiden välttelyssä. Ja lopulta sitä lakkaa hymyilemästä ellei se kuulu toimenkuvaan tai ellei siitä makseta.

Kuunnellessani ja tutkiessani tuota mieleni arkikuvaelmaa, mietin, mitä tapahtui sille Arttu Wiskarin laululle Ikuisesti kahdestaan, jossa lauletaan minua koskettaneet alla olevat rivit:

"Olen aina rakkaani puolella/ joulupöydässä tahdon sua suojella / niiden kysymyksiltä, jotka meitä satuttaa."

Laulussa taidetaan kylläkin laulaa lapsettomuudesta ja sen tuomasta taakasta, mutta asiayhteydestään yllä olevat sanat irrotettua, voin ne itselleni esittää kysymyksen muodossa. Mitä tapahtui noille riveille minun arjen painajaisessani? Missä ovat punainen tupa, perunamaa, kumppani, lapset ja koira? Se lähiöunelma?

Ei sitä ollut. Ei vielä tässä kriisissä, mutta en usko hetkeäkään, etteikö sekin kaipuu vielä joskus iskisi. Mutta tässä kriisissä oli kyse vain minun suhteessani työhön ja vakiintumiseen. Siihen elämään, jossa yhtäkkiä on säännöt, rajat ja kauas kantoinen merkitys ihan kaikella aamun ensimmäisestä silmänräpäyksestä lähtien. Nämä mietteet kuvasivat sitä, mitä minulla on nyt ja mitä minulla ei ole sekä sitä, mitä oletan ansaitsevani ja mihin päätyväni. Tämän kriisin ydin oli ja on minun epäonnistumisen pelossani: Mitä, jos se ei olekaan se elämä, josta olen haaveillut, jonka eteen tehnyt töitä?

Se kertoi minulle sen, että on tullut aika miettiä tämän hetkisen elämäni sisältöä ja sitä, miten sitä haluaa muuttaa ja mitä siitä haluaa säilyttää.

Nyt minun elämäni voi tiivistää aikalailla kolmeen sanaan, eikä siitä saisi elokuvaa, tuskin edes novellia. Ne sanat ovat: Koulu, treenit ja virtuaalisuhteet. Tulevaisuudessa ketju tuskin muuttuu muuten kuin sanan koulu vaihtumisella sanaksi työ. Muuten kuvio pysyy samana ja selkeänä, toistaen sitä tosiasiaa, että ympyrät ovat pienet ja ne pyörivät lakkaamatta, ellei pyörittäjä niitä lakkaa pyörittämästä.

Näiden ympyröiden pyörittäminen pakottaa minut kysymään itseltäni seuraavan kysymyksen, johon vastaaminen ei ole niin helppoa kuin voisi luulla: Mikä on minulle tärkeintä?

Ovatko ne ne joulupöydässä kysytyt kysymykset vai niiden välttely? Perhejuhlat? Lomapäivien odottelu vai työn tekeminen intohimolla? Viestit kotiin joskus ja jouluna, soitto syntymäpäivinä ja juhannuksena? Katukivetyksillä tasapainottelu ja tanssiminen myrskyssä? Keskustelu hyvän ystävän kanssa? Millä on oikeasti arvoa?

Yksinkertaistetusti vastaisin sanan totuus. Totuudella on väliä. Totuus on se yksikkö, joka asuu pienissä teoissa ja sanoissa, siinä, että voi katsoa toista silmiin ja hymyillä rehellisesti - luottaa.

Minulle ne pienet totuudet ovat juurikin niitä jo mainitsemiani asioita: Tasapainottelua katukiveyksillä, auringon nousuista ja laskuista kirjoittamista, viestejä ennen hämärää ja hämärän jälkeen, sadepilvien valoreunusten näkemistä... Minulle nuo asiat kertovat, että olen yhä se sama ihminen, joka olen ollut aina, huolimatta siitä olenko koulussa vai töissä. Ne kertovat sitä tarinaa, sitä totuutta, josta haluan pitää kiinni. Minä en tahdo virkaihmiseksi, jolle hymy on palveluvaltti. Tahdon hymyni säilyvän spontaanina ja avoimena. En myöskään tahdo muuttua elämääni kyllästyneeksi suoriutujaksi, jolle lomat ja vapaat ovat joditon suola.

Tahdon pitää tämän elämän, naurut ja kyyneleet, myös ne vakavan ilmeettömät hetket. Tahdon pitää hymyt ja satunnaiset halaukset, lämpimän teekupin ja elämän arvaamattomuuden ja yllätyksellisyyden.

Elämän, joka on suuri seikkailu, jota ei voi ennustaa kortein.