Fanta, Finrexin, peitto ja patja

Aamuyöihmisen tunnistaa helposti siitä, ettei hän vastaa enää illalla kello kymmenen jälkeen edes ravisteltaessa, mutta saattaa itse kilauttaa kaverille jo aamulla hyvissä ajoin ennen kuutta päivään katsomatta. Hän istuu hämärässä ja pohtii elämää jo silloin, kun puoli kylää vielä nukkuu. Hän ehkä kutoo tai lukee, viettää seesteistä hetkeä kahvi- tai teekupin äärellä.

Aamuyöihmiseltä kysyttäessä ilta alkaa viimeistään seitsemältä, yö kymmeneltä ja aamu viideltä. Aamuyöihminen ei koskaan lakkaa särisemästä iltavirkkujen korviin, vaan piinaa heitä heti aamusta energisellä olemuksellaan hymyillen leveästi ilta- ja yöihmisten ilmeiselle aamuäreydelle kellon käydessä seitsemää arkipäivänä ennen töihin ja kouluun lähtöä. Aamuyöihminen on se, joka tietää, ettei kinkkua sovi unohtaa uuniin. Mutta aamuyöihminen ei valvo kinkkua, vaan herää aamulla ottamaan sen uunista ilman herätyskellon tärykalvoja repivää pirinää täysin oma-aloitteisesti ja pirteänä.

Kuulostaa tutulta. Minäkin olen löytänyt sisäisen aamuyöihmiseni. Herään ennen kelloa ja toisinaan jopa ennen aurinkoa ja nousen hämärään pohtimaan elämää: luen runoja ja novelleja, etsien jotain, mitä en ole vielä löytänyt. Joskus jopa kirjoitan itse muutaman hajarivin lappukaaoksesta löytämäni lapun toiselle puolelle. Toisinaan saan käteeni jopa ruskeakantisen viivapaperilehtiöni, johon tuherran kirjaimia, joista en jälkeenpäin saa selvää kuin koodinpurkamisavaimella, jota minulla ei tietenkään ole.

Vastavuoroisesti taas nukahdan kellon lyödessä kymmenen lähes kuin taikaiskusta. Silmäluomissa on painoa keskinkertaista enemmän ja viimeisetkin selkeät ajatukset karkaavat smurffien luokse Ankkalinnaan, jossa kaikilla muilla, paitsi valkoisilla linnuilla on hanskat. Seuraavaan neljään tuntiin en kuulekaan sitten mitään muuta kuin unimediani soittamat kappaleet ja sanat. Kolmen aikaan minä alan jo heräillä hiljalleen ja tajuntaan kantautuvat kovaäänisimmät äänet. Neljän aikaan olen jo lähes horteeksi luettavassa tilassa, jossa olen täysin valmis heräämään ääneen kuin ääneen, mikä vain herättää aivojeni mielenkiinnon. Viideltä usein herään ja olen valmis aloittamaan päivän.

Viimeisimpien kuukausien huurreaamut olen herännyt hymy kasvoillani, paitsi tänään. Tänään hymyttömyyteen oli selkeä viisikirjaiminen sana syynä: joulu. Tai ei ehkä niinkään joulu, vaan joulutraditiot.

Sillä minulla on oma joulutraditioni, johon kuuluu Fanta, Finrexin, patja ja peitto. Voin jo tuntea tämän tradition alun. Koetin sitä jo aamulla tyynylle syljeksiä, mutta ei se sitä faktaa poista, että kurkku on kuin ektoplasmassa kylpevä Saharan autiomaa. Iholla olevat hermosolutkin tuntuvat olevan kaikki hereillä yhtä aikaa ja riitelevän toistensa kanssa hieman liian kovaan ääneen, mikäli ohimoiltani kysytään. Kielikin tuntuu liimautuneen kitalakeen eivätkä sellaiset sanat kuin objektiviteettiperiaate ja transsendertaalifilosofia ole enää helposti lausuttavissa ja jopa löylynlyömät läyliäisläiset ja joulutraditiot tuntuvat ylivoimaiselta äännettäviltä. Hakuammuntaa harrastavat myös ajatukseni, joiden mielestä on tähdellistä pohtia idän ja lännen törmäyskohtaa avaruusvektoreissa. Kehumista ei lienee myöskään koordinaatiokyvyssä, jossa diagonaalinen tarkoittaa suoraan menemistä.

Perinteisesti tämä tunnollinen yksilö on todellakin päättänyt kalastaa itselleen kaiken maailman bakteerit ja virukset juuri joululomalle. Mikäs sen parempaa viihdettä kuin maata lattialla kuusen alla neljänkymmenen asteen kuumeessa ja katsoa, kuinka sähkökynttilöiden valot heijastuvat alumiininauhoista ja valonsäikeet kääntyvät pään kallistusten mukana. Pelata kuumehöyryissään tetristä ja lautapelejä ja kuvitella olevansa elämänsä kunnossa, vaikka ruoka ei maistu miltään ja ainoa vatsan sisällä pysyvä aine on sokerilla kyllästettyä esanssilitkua, jota on hiilihapoilla myrkytetty. Taudilla olen yleensä onnistunut ilahduttamaan myös veljeäni, joka tunnollisesti on sairastanut kaikki samat taudit kuin minä, ihan jo pelkän ajatuksen voimalla ilman todellisia kohtaamisia.

Tämä joulukaan ei tunnu olevan todellakaan poikkeus, vaikka koetan kovasti kimppuuni käyville pöpöille vakuuttaa, etten ole hellittämässä paahtamista. Mitä sitten, vaikka en viikkoon käytä seitsemää tuntia treenaamiseen ja sitä useampaa töiden tekemiseen. Ei tarvitse silti kimppuun käydä.

Joulutraditioihini kuuluu sairastamisen lisäksi kotiin meno. Tällä kertaa reilu kuudensadan kilometrin matka taittuu aaton aattona junalla lukuisten muiden matkalaisten kanssa. Matkassa on vuoden verran kokemuksia ja elämyksiä, palapelin paloja, joita ei vielä osaa laittaa kaikkia paikalleen. Saattaapa laukkuun pyörähtää matkaan myös pari liian kirjavaan paperiin käärittyä tarinaa, jotka eivät kerro niinkään saajasta kuin antajastakaan, vaan yhteisestä historiasta. Pari kahvinpapua saattaa löytää tiensä painoksi matkalaukun pohjalle ja muutama teenlehti päällimmäiseksi tuomaan lisäpotkua Finrexiin. Vaatteita kiedon muistojen suojaksi ja toivon, että etelän vesisateet vaihtuvat pohjoisen hentoon lumeen viimeistään siinä vaiheessa, kun jalkani koskettavat pohjoisen maaperää.

Sillä vaikka ennen usein toivoin mustaa joulua, ei ajatus enää tunnu järin houkuttelevalta. Nyt kohta vuoden lumettomissa olosuhteissa vesisateessa eläessä on valkoinen joulu alkanut tuntua kovin houkuttelevalta ja noudatettavan arvoiselta traditiolta – ainakin ehdottomasti miellyttävämmältä traditiolta kuin sairastaminen. Valitettavasti kumpaakaan ei järin helposti pysty itse toteuttamaan, joten ihmisen on tehtävä, mitä ihmisen on tehtävä.

Siksi aionkin tänään, kun tajuntani laput sammuvat kymmeneltä illalla, kietoa itseni unen peittoon ja juosta karkuun kaiken maailman bakteereja, kunnes herään seuraavaan aamuun ääni kuulaana ja kirkkaana kuin leivosella kaikki pahat pöpöt poissa.

Noh, toivoa sopii. Todennäköisesti kömmin aamulla ylös viideltä nenä punoittaen ja sormet jäässä ja kysyn itseltäni, kenen idea oli kävellä kesätakissa vesisateessa vielä näillä keleillä, kun lahti on jo jäätämään päin ja ilmassa tuoksuu pakkasten alkuhuurteet. Kiedon päälleni vaatekerroksen ja juon kaakaoni kiltisti ja suuntaan töihin ilman joulumieltä ja ilman työmieltä täysin ajantajuttomana ja ymmärrän vasta vähäisestä liikenteen määrästä olevani liikenteessä liian aikaisin, jonka jälkeen hidastan askeleitani ja katson taivaalla näkyvää kuuta, joka on ohut sirppi vain.

Ja sitten minä ajattelen minua ja sinua, meitä. Pysäytän itseni hetkeksi ja katson ympärilläni levittyvää Helsinkiä ja kiedon palelevat käteni ympärilleni. Hymyilen kuulle ja tähdille ja vakuutan itselleni, että tämäkin päivä on yhtä perinteinen kuin ne kaikki muutkin, huolimatta siitä, että kuu hymyilee takaisin.

Ja kun kiivaasti odotan päivien kulumista ja junan lähtöä, minä toivon taas löytäväni sen yhden kaivatuimman ja kysellyimmän joulutradition: joulunhengen. Se on se asia, jota joulussa ehkä eniten kaipaan, mutta jota en ole enää aikoihin löytänyt tämän kulutusjuhlan keskeltä. Vain satunnaisissa joululauluissa kuulen sen ja nekin joululaulut ovat melankolisuuden perikuva. Siksi tyydyn tänäkin vuonna siihen yhteen ainoaan joulutraditioon, jonka oikeasti osaan: Fanta, Finrexin, peitto ja patja.

Näkemyksiä suomalaisuudesta

Kun katson ulos ikkunasta, näen metsää: Havupuita ja koivuja, jotka kohoavat kallioisesta maaperästä ylöspäin kohti taivasta. Näen ruskeaan taittuvan nurmen, joka vetisenä ja lähes jo maatuneena riutuu vesisateessa, apilat, joista ei ole jäljellä kuin lehdet. Näen luonnon, jonka voima on alkukantainen.

Kun astun ulos alaovesta, näen palan Helsinkiä. Näen mustaa asfalttia olevat tiet, jotka imevät valoa mustan aukon tavoin. Näen talot, jotka kohoavat vankkoina kohti taivasta. Näen liikennevalot ja valosaasteet, jotka sekoittavat luonnon harmoniaa. Näen kaupungin, jossa sydämeni ja mieleni lepää ja joka sykkii samaan tahtiin ajatusteni kanssa. Näen kaupungin, joka on koti.

Mutta kun katson kalenteriani, näen päivämäärän 6.12 ja tekstin: 2. Adventtisunnuntai, Itsenäisyyspäivä. Näen sanan, joka ei merkitse minulle juuri mitään muuta kuin lausuttuja sanoja, joita on opetettu kiittämään. Näen palan historiaa, jonka kaiku on minulle kovin heikko. Se ei vastaa minulle voimakkain tuntein, eikä sanoin, se vastaa minulle pelottavalla itsestäänselvyydeltä: Itsenäinen Suomi. Minulle se tarkoittaa tiivistettynä sanoja: Suomi on vapaa maa. Se tarkoittaa sananvapautta, vapautta olla oma itsensä. Se tarkoittaa minulle kieltä, jota voin puhua ja kirjoittaa ja joka on oma. Se yhdistyy minun mielessäni mahdollisuuteen kulkea kaduilla vapaana ilman pelkoa väkivallasta. Se tarkoittaa minulle rauhaa ja sodattomuutta, turvaa.

On pelottavaa huomata, kuinka historia, joka toistaa itseään, menettää hiljalleen merkitystään. Menneiden aikojen tuulet vaimenevat ja tapahtunut unohdetaan. Minulle on käynyt niin. Minulle Suomen historia on aina ollut sanoja paperilla, koulutuntien pitkäveteisiä hetkiä, joissa vilisevät vuosinumerot ja nimet, joista en saa mitään selkoa. Minulle se on aina ollut vain sanoja. Sanoja, jotka ovat polvesta polveen kulkeneet sen rikkinäisen puhelimen kautta, jota perimätiedoksi kutsutaan.

Siksi huomaankin, että nyt Itsenäisyyspäivää ajatellessani, olenkin yhtäkkiä täysin hukassa. Tiedän, että aion kolmen tunnin treeniputken jälkeen juhlistaa itsenäisyyspäivää syömällä juustoa ja hedelmiä sekä katsomalla linnanjuhlia. Aion istua lattialla ja arvostella hyvässä ja pahassa niitä ihmisiä, jotka presidentin linnan mattoa tänä vuonna astelevat. En aio olla katkera, mutta olen silti. Mielessä käy väistämättä ajatus verorahojen käytöstä ja juhlien tarpeellisuudesta. Todennäköisesti jossain vaiheessa iltaa havahdun siihen, että olen jo unohtanut täysin, miksi koko päivää vietetään. Sitten kohotan teellä täytetyn mukini ja hiljennyn hetkeksi kunnioittamaan niitä ihmisiä, jotka ovat mahdollistaneet elämisen tässä vapaassa maassa. Lopun perin vietän kuitenkin koko illan pinnallisen arvostelun parissa, unohtaen kaiken muun.

Herätessäni keräsinkin paperille ajatuksia, joita suomalaisuus minussa herättää. Totesin suomalaisen olevan juuri se ihminen, joka ei vastaa kysyttäessä, vaan silloin, kun ei kysytä ja joka kysyy silloinkin, kun tietää, ettei vastaustaan tule saamaan. Suomalainen on juro, sisäänpäin kääntynyt puhisija, joka puree hammasta ja kestää, puristaa kätensä nyrkkiin kaurapeltojen kuiskiessa lakoaan. Suomalainen on se, joka epäsosiaalisuudessaan välttelee vieraisiin ihmisiin katsomista, tervehtii mutisten ja välttelee bussissa viereen istumista. Suomalainen painaa päänsä surua kohdatessaan ja iloitsee hampaat välkkyen, mutta vain hyvässä seurassa, eikä yleensä avoimesti. Suomalainen on arvosteleva ja kriittinen, mutta täysin lojaali kaltaisiaan kohtaan. Suomalainen seisoo metsän ääressä ja jängällä ja huutaa. Huutaa, koska kyllä metsä vastaa, kun sille huutaa tai sitten siellä on joku toinen samanlainen, joka huutaa takaisin. Suomalainen ei kumarra vuorta, vaan kipuaa sen yli nähdäkseen, mitä siellä toisella puolella oikein on. Ja sen jälkeen hän onnittelee itseään suorituksesta. Suomalainen on vahva, itsepäinen, joskus jopa jääräpäinen, mutta ennen kaikkea, suomalainen on se luonto, joka on meille annettu: peräkorvesta syntynyt ja peräkorpeen loppuva. Suomalainen seisoo vankasti omilla jaloillaan, omien mielipiteidensä päällä, oman sydämensä kanssa.

Näkemykseni suomalaisista ja suomalaisuudesta ei siis ensivaikutelmaltaan ehkä ole kovinkaan positiivinen. Jurot, murjottavat suomalaiset ovat kuitenkin pohjimmiltaan hauskaa kansaa. He osaavat nauraa omalle itselleen, eivätkä vietä loputonta mielenkaamosta päivästä toiseen. Suomalaisissa asuu henki, joka veistelee mustan huumorin kaltereista iloa synkimpiinkin päiviin ja joka rohkeana päivänä kokoontuu kylille ja toreille laulamaan ja tanssimaan tai osoittamaan mieltään.

Ja sitä mieltähän meiltä kyllä löytyy. Ollaan yhtä mieltä siitä ja toista tästä, eikä koskaan samaa mieltä mistään, paitsi siitä, että enhän minä nyt niin sanonut enkä sitä tarkoittanut. Kerrotaan vihaisten sanojen olevan äkkipikaisuuksissaan harkitsemattomuuttaan sanottuja, eivätkä lainkaan niitä ajatuksia, joita oikeasti ajatellaan. Puetaan rasismi oikeutetuksi kokonaisuudeksi oman maan kunnioitusta ja itsemääräämisoikeutta, mutta unohdetaan katsoa peiliin. Huudetaan toreilla ja kaduilla omaa erinomaisuutta, mutta puhalletaan kotona siihen hiipuvaan hiileen, jota suvaitsevaisuudeksikin kutsutaan, eikä saada siihen eloa. Kohotetaan maljoja ja nauretaan menneille vuosikymmenille ja niille, jotka ottivat iskuja vastaan, joita itse jaettiin. Eikä huomattu, että oltiinkin itse se, joka omaa nilkkaamme purtiin, kun vaikenimme silloin, kun olisi ollut mahdollisuus puhua.

Suomalainen on piilossa katkera, mutta avoimen vihamielinen. Hän nousee käskettäessä, mutta ei kumarra. Hän valitsee itse omat mielipiteensä ja taistelee niiden puolesta viimeiseen hengenvetoonsa asti, olivat ne sitten kuinka oikeita tai vääriä tahansa. Suomalainen puolustaa omaansa, niin kuin on aina puolustanut.

Minäkin taidan olla aivan tavanomainen suomalainen, ainakin omien määreitteni mukaan. Istun bussissa aina tyhjälle paikalle, jos se on vain mahdollista. Toisinaan, jos seisomapaikka mahdollistaa viereenistumattomuuden, seison ennemmin, vaikka tilaa istuakin olisi. En hymyile tuntemattomille kuin vahingossa ja kaupan kassoilla. Tervehdin vain tuttuja ja työyhteisön jäseniä töissä, vaikka en tietäisi heidän nimiään. Bussipysäkillä otan hyvän välin edelliseen odottajaan. Väistän kadulla vastaantulijoita, mutta en kävele punaisia päin. Minä jurotan, enkä puhu tunteistani, vaan haudon niitä sisälläni, siitäkin huolimatta, että olen asettanut itselleni välimerkkipakon ja pakottanut itseni laittamaan pisteitä tunteille. Minä nautin hiljaisista illoista ja sinisistä hetkistä ja puiden huminasta, metsän kutsusta ja luonnon juoksuista.

Täytyy kuitenkin sanoa, että mielikuvani suomalaisista taitaa olla jokseenkin rajoittunut ja yksilökeskeinen. Mikä estää suomalaista olemasta ulospäin suuntautunut ja energinen joka paikan höylä, joka globaalina eläjänä puhuu seitsemää kieltä ja tervehtii poskisuudelmin? Miksi suomalainen ei voisi olla se, joka vastaa ystävällisesti kysyttäessä tai joka istuu viereen bussissa, vaikka tilaa olisi muuallakin ja juttelee vierustoverille säästä. Minkä takia, suomalainen ei voisi olla se suvaitsevainen yksilö, joka hymyilee kaduilla ja kulkee katse kohotettuna valmiina uusiin seikkailuihin.

Lopunperin kuitenkin, suomalainen on yksinkertaisesi onnellinen tällaisena kuin on. Se nousee aamulla, keittää kahvin ja lähtee töihinsä tyytyväisenä siihen, että on olemassa tässä maassa. Pohjimmiltaan, vaikka historia onkin jo meiltä osalta päässyt unohtumaan, eikä se ole opittuna selkärangassa, me kunnioitamme tätä maata ja näitä arvoja. Ja vaikka me kritisoimmekin neljän seinän sisällä linnanjuhlia ja torkkupeittoja, me teemme sen vain, koska me rakastamme tätä maata, näitä metsiä ja näitä järviä, näitä katuja. Rakastamme tätä villiä luontoa, jossa olemme turisteina, käymään tulleina. Rakastamme ja kunnioitamme tätä kaikkea, vaikka emme sitä osaa aina ilmaista.

Ja näin kerran vuodessa, nyt jo 98. kerran, me kaikki muistamme sen, mikä meillä on: ”Tääl on pelloiksi kuokittu soita/ täällä korpia raivattu on/ tätä kansaa ei vastukset voita/ se on sitkeä taipumaton/ aina uudestaan kyntää ja kylvää se maan/ pistää pettua leipään jos tarvitaan/ kunnes kerran sen uurastus palkkansa saa/ sadon kultaisen kantaa maa/ Tämä taivas, tämä maa/ sillä arvoa on pysyvää/ tämä taivas, tämä maa/ sukupolvelta toiselle jää…”  Jukka Kuoppamäki – Tämä taivas, tämä maa

Siispä tänään, istuessanne kodeissanne, muistakaa hetken aikaa niitä ihmisiä, jotka maamme vuoksi ovat elämänsä antaneet. Muistakaa niitä ihmisiä, jotka keskellä sodan kiireen, kirjoittivat kotiin. Muistakaa niitä ihmisiä, jotka palasivat ja jotka eivät palanneet. Muistakaa, että se, mikä on meille itsestäänselvyys, ei ole aina ollut niin. Muistakaa, niin kuin Veteraanien iltahuuto (säveltänyt ja sanoittanut Kalervo Hämäläinen) meitä muistuttaa: ”Hoivatkaa, kohta poissa on veljet/ muistakaa, heille kallis ol’ maa/ kertokaa, lasten lapsille lauluin/ himmetä ei muistot, koskaan saa…”