Latinasta hampaidenpesuun ja rakkauteen

Musculus temporalis, musculus sternocleidomastoideus, musculus massater, musculus quadriceps femoris, musculus obliquus abdominis externus, musculus triceps suare, musculus latissimus dorsi, musculus biceps brachii… os frontale, os temporale, os zygomaticum, maxilla, mandibula, columna vertebralia, radius, ulna, ossa carpalia, ossa metacarpalia, ossa digitorum manis, os ilium, os pubis, ossa tarsalia, ossa metatarsalia… ohimolihas, päänkiertäjälihas, ulompi puremalihas, nelipäinen reisilihas, ulompi vinovatsalihas, kolmipäinen pohjelihas, leveä selkälihas, kaksipäinen olkalihas… otsaluu, ohimoluu, poskiluu, yläleukaluu, alaleukaluu, selkäranka, värttinäluu, kyynärluu, ranneluut, käden luut, sormiluut, suoliluu, häpyluu, nilkan luut, jalkapöydän luut… Luita ja lihaksia, latinaa ja suomea ja niiden sekoitusta, pakkomielteistä pänttäämistä ja teipinpaloja iholla, tekstitettyä anatomiaa aamulla seitsemältä.

On maanantai, vaikka tuntuu sunnuntailta. On hiihtolomaviikko, jolloin olisi tarkoitus nauttia kirkkaista päivistä ja hangista siellä, missä niitä on. On vapaapäivä ja minä herään aamulla viideltä selän aiheuttamaan kohmeeseen. Venyn sängyssä puoli seitsemään, ennen kuin kyllästyn ja nousen ylös. Kurkussa tuntuu tahmealta ja hampaiden pinnat ovat liukkaat kielen alla. Uni luo juonteita poskipäille ja silmien alle. Katseessa on vielä hiekkaa niistä ajatuksista, joita uni on minun mieleeni kehrännyt.

Lämmitän maidon mikrossa, joka pitää kummaa sorisevaa ääntä, jonka lähde on mahdotonta määrittää. Mietin, että ehkä se ei koskaan toipunut saamastaan maitokylvystä, vaan kärsii edelleen sisäisiä vaurioita ja happamoituu hiljaa itsekseen. Sammutan mikron ennen piippausta, niin kuin aina. Tänään sirotan lämpimän maidon päälle puoli teelusikallista sokeritonta kaakaojauhetta, joka hädin tuskin liukenee väljähtäneeseen lämpötilaan. Kone on käynnistänyt itsensä sillä välin ja minä istun tuijottamaan Hakaniemen rannasta otettua tummaa valokuvaa.

Netti aukeaa hitaasti ja tuskallisesti, pyytäen aamukohmeiselta kovalevyltä armoa ja apua, jota se ei nähtävästi tule saamaan enää nykyään. Näytölle nousee valkea sivu, joka juoruaa minun yleisimmin käytetyt sivustot. Se kertoo minun viettävän tietokoneella aikaa lähinnä forumeilla ja facebookissa, joillakin lehdillä ja sähköposteissa sekä YouTubessa. YouTuben klikkaan tänäänkin ensimmäisenä auki ja valitsen soimaan Teleksin Jätämme toisemme toisille -kappaleen ja alan tutkia internetin yön aikana saamaa lisädataa: Maailmalla soditaan edelleen, finanssikriisi ei ole edennyt mihinkään, ihmiset ovat vanhenneet ja uusia on syntynyt, meillä ja maailmalla lakkoillaan ja pastankin olet aina keittänyt väärin ja Tobleroneakaan en ole osannut katkaista oikein. Forumeilla ei mitään uutta, muutama kirjoitus, joista en ole kiinnostunut. Sähköposti huutaa tyhjyyttään. Ei mitään uutta auringon alla siis. Vain elämää, joka jatkuu jatkumistaan ja pyörii samoilla raiteillaan myös silloin, kun itse nukkuu.

Huokaan ilmaan henkäyksen ja avaan kouluprojektin OneDrivessa. Totean samalla, että minusta on tullut huokailija ja hymähtelijä. Hymähtelen ajatuksilleni metrossa, bussissa, kotona ja koulussa. Juutun pohtimaan jotain jo tapahtunutta ja pudotan sen mielestäni matalalla kurkkuäännähdyksellä ja pään pudistuksella. Joskus tuhahdan ajatuksen pois nenäni kautta. Sinne ne hilpeinä pilvinä pakkaseen karkaavat, juoksevat kauas ulottumattomiin vain palatakseen takaisin myöhemmin. Huokaan ilmaan avuttomia henkäyksiä silloin, kun minulta kysytään kysymyksiä, joihin en tahdo vastata tai joihin minulla ei ole vastausta. Tämän turhautuneen huokauksen siivittämänä avaan sähköpostista myös Tutor-opettajan antaman palautteen projektista ja aloitan korjauksien tekemiset. Veistelen sanoista viitteitä ja vaivihkaisia kiertoilmaisuja tietämättömyydelle, koetan tehdä lauseista uskottavia. Korjauksiin ei mene aikaa kauaa ja lähden tekemään arviota projektista. Huokaan jälleen.

Ei se nyt hyvinkään ole mennyt, mutta saako sitä sanoa. Voinko kirjoittaa projektiraportin arviointiosioon, että huonosti meni, ryhmä ei toiminut ja aihekin oli kurja, ongelmia oli ja tuli ja ei ne mihinkään menneet. No en tietenkään voi. Projektin arvioinnin täytyy olla kehittävää, rakentavaa, muut ihmiset huomioonottavaa. Päädyn jälleen kirjoittelemaan valkoisia valheita paperille ja kaunistelemaan totuutta. Sanon, että oli haasteita ja haasteellisia tilanteita, eikä kaikki mennyt aina niin kuin piti, vaikka mikään ei mennyt niin kuin piti. Kerron, että aiheen näkökulman valitseminen tuotti haasteita, vaikka se oli lähes mahdotonta. Ei meillä ollut näkökulmaa, ei meillä ole edelleenkään. Meillä on vain monta paperia täynnä tekstiä, joita väitämme faktoiksi. Kai ne ovat, faktoja.  Lopetan arvioinnin toteamalla, että oppimistehtävänä projekti on kaiken kaikkiaan ollut avartava. Sitä se on kyllä ollut, hermoja venyttävä ja tajuntaa avartava ­–  aina ei saa sitä, mitä tahtoisi, joskus täytyy toimia myös ryhmässä, joka ei ole itselle mieleinen. Ja se täytyy vain kestää, sen täytyy antaa olla.

Suljen projektin ja avaan koneelta anatomian luu- ja lihasluettelon. Luen sanoja mekaanisesti ja totean, että eihän tästä näin nyt mitään tule. Jos sanat ovat vain kirjainyhdistelmiä, onko niillä mitään merkitystä. Siispä päädyn ottamaan vasempaan käteeni teippirullan ja oikeaan käteeni mustan tussin. Kirjoitan lihaksen ja luun toisensa jälkeen teippiin ja liimaan ne koristamaan ihoni pintaa. Pienen pieniä mustia kirjaimia ympäri kehoa, sanoja ja viitteitä siihen, mitä siinä kohdalla on - luuta ja lihasta. Katson peilistä anatomianukkea ja ihmettelen, miten ihmeessä minä voin muistaa sanat latinasta suomeen, mutta en suomesta latinaan. Irrotan teipit yksi kerrallaan ja toistan pienet kirjaimet ääneen. Sen jälkeen muistan, että solisluu kirjoitetaan clavicula, ei calvicus, niin kuin sen kovin mielelläni kirjoittaisin. Taittelen teipit siistiksi läjäksi ja pudotan tyhjään roska-astiaan.

Koneella ei taaskaan mitään uutta. Vapaapäivä tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi. Teen itselleni ruokaa aamu kymmeneltä ja syön banaanin puoli kahdeltatoista. Lähetän muutaman whatsapp viestin ja kuuntelen suoratoistolla musiikkia, jossa lauletaan milloin rakkaudesta, milloin menetyksestä. Kuuntelen nykypäivän iskelmiä ja totean suomalaisilla naislaulajilla olevan ääntämisongelmia tai vaihtoehtoisesti minulla kuulohäiriöitä ja ymmärtämisvaikeuksia. Vaihdan soimaan mieslaulajan, jonka äänteistä saan selvää, vaikka en edes suoranaisesti kuuntele kappaleita. Mietin, pitäisikö kirjoittaa lihasräppi latinaksi tai suomi-iskelmä luista. Ehkä sitten muistaisin kaikki ehjän ihmisen osat. Jätän sen kuitenkin väliin ja tyydyn sulkemaan lihas- ja luuluettelon sen jälkeen, kun olen testannut kirjallisesti muistiani niiden osalta. Kyllä, latina-suomi taittuu, mutta suomi-latina sanastossa on pahoja ongelmia.

Miten jonkin asian voikaan osata toiseen suuntaan, mutta ei toiseen?

Niin kuin hampaiden pesu oikealla kädellä, kun teet sen joka kerta samalla tavalla, sinä osaat sen, mutta jos aloitat kerran pesemisen oikean puolen sijaan vasemmalta, joudut heti työstämään asiaa enemmän. Saati sitten, jos vaihdat kättä. Nykyään minä pesenkin hampaani lähes poikkeuksetta vasemmalla kädellä, vaikka minusta tuntuukin, etteivät hampaat sillä puhdistu kunnolla. Usein viimeistelenkin harjaamisen vielä nopealla oikean käden harjankuljetuksella. Joku päivä minä vielä osaan sen, hampaiden pesun vasemmalla kädellä, niin kuin luut ja lihakset suomesta latinaksikin.

Kaikista tehdyistä ja tekemättömistä asioista huolimatta kello on hädin tuskin ylittänyt puolta päivää. Ulkona näyttää tyyneltä, mutta siitä minä en tiedä mitään, sillä taloni seinät ovat tuulta vahvemmat. Lasken tunteja hetkeen, jolloin minun pitää lähteä ja päätän lähteväni matkaan viimeistään kahdelta. Silloin ehdin hakea opiskelijakorttiin tarran ja saan kortin täysiin ruumiin ja sielunvoimiinsa. Sen jälkeen ehdin vielä katsella nukkuvaa Helsinkiä ja miettiä asioita ja niiden laitoja, jopa keskustoja, jos niikseen tulee. Vasta puoli kuudelta pääsen opettelemaan lihasten käyttöä käytännössä aikidon parissa. Pääsen liikuttamaan niitä lihaksia, joiden nimiä olen tänään koettanut mieleeni tartuttaa.

Sanat eivät kuitenkaan ole kuin tauti, ne eivät tartu kontaktista, eivätkä pisaratartunnasta. Joskus tuntuu, etteivät ne tartu millään. Ne lipeävät otteesta ja saavat sinut ihmettelemään, pitäisikö sinun todellakin tietää mitä tarkoittaa sana trakeostomia tai osata määrittää kausaliteetti. Ja sinä vastaat itsellesi kerta tosiensa jälkeen, ei, ei minun tarvitse. Voin katsoa sen googlesta, enkä edes työskentele terveydenhuollossa, enkä harrasta filosofisia analyyseja syistä ja seurauksesta.

Ja minä sanon itselleni, kyllä. Kyllä, minun täytyy tietää se, että voin ymmärtää, mistä tämä todellisuus koostuu. Minulle se koostuu sanoista ja niiden merkityksistä, kokonaiskuvista, joissa ei ole tilaa epäröinnille. Minulle tämä todellisuus on niitä sanoja, joiden merkitystä en ymmärrä, niitä sanoja, jotka vielä minua pakenevat. Tämä on todellisuus, jossa sanat ovat tärkeämpiä kuin kuvat ja jossa helposti hämääntyy ja kompastuu siihen ainoaan seikkaan, josta tämän maan juuret kohoavat: ylianalysointiin.

Sillä ylianalysoinnissa minä olen oman elämäni mestari. Ylianalysoin asioita jätettäväksi huomiotta ja ylianalysoin asioille uusia merkityksiä. Keskityn näkemään kausaliteetin sieltäkin, missä sitä ei ole. Keskityn vain huomatakseni, että tänäänkin näin puun, mutta en itse metsää. Ja siltikään minä en koskaan opi, että jotta voisin ymmärtää sanan, minun on ymmärrettävä yhteys.

Ehkä siksi musculus temporalis, musculus sternocleidomastoideus, musculus massater, musculus quadriceps femoris, musculus obliquus abdominis externus, musculus triceps suare, musculus latissimus dorsi, musculus biceps brachii… os frontale, os temporale, os zygomaticum, maxilla, mandibula, columna vertebralia, radius, ulna, ossa carpalia, ossa metacarpalia, ossa digitorum manis, os ilium, os pubis, ossa tarsalia, ossa metatarsalia… ohimolihas, päänkiertäjälihas, ulompi puremalihas, nelipäinen reisilihas, ulompi vinovatsalihas, kolmipäinen pohjelihas, leveä selkälihas, kaksipäinen olkalihas… otsaluu, ohimoluu, poskiluu, yläleukaluu, alaleukaluu, selkäranka, värttinäluu, kyynärluu, ranneluut, käden luut, sormiluut, suoliluu, häpyluu, nilkan luut, jalkapöydän luut… ovat minulle vielä suurimmalta osalta enemmän tai vähemmän hepreaa. Kuinka voisinkaan ymmärtää yhdistämään sanat kokonaisuuteen, jos en ymmärrä kokonaisuutta?

Tuntuu hullulta, kieltämättä, olla osaamatta nähdä ihmistä, mutta se ei ole se koko kuva. Minä näen ihmisen, näen sen liikkuvan ja toimivan kokonaisuuden. Mutta mitä minä siitä näen? Näen pinnan, näen luonteen, näen toiminnan. Mutta mitä minä en näe? En näe sitä elävää organismia, joka sitä ihmistä liikuttaa, en näe enkä ymmärrä.  Ja kuinka voisinkaan, kun sitä eivät ymmärrä vielä edes ne, ketkä ovat vuosia sen toimintaan tieteellisestä näkökulmasta perehtyneet.

Ehkä minun tulisikin joskus hieman löysätä otettani, lakata ajattelemasta ja vain tuntea. Olla miettimättä yhtään mitään ja nauttia hetkestä, nauttia siitä, että minä olen. Ehkä minun tulisikin opetella vastaan ottamaan sanat sellaisena kuin ne sanotaan, eikä koettaa löytää kaikesta yhteyksiä… jonnekin.

Niin minun tulisi tehdä. Muodostaa se ajaton aikataulu, jossa ei ole väliä, ehtiikö ymmärtää kaikkia piilomerkityksiä ja viimeinkin alkaa vastata kysyttäessä. Sillä mitä sillä on lopulta väliä, vaikenemisella. Ei sillä kukaan ole maailmaa koskaan pelastanut, eikä pelasta. Aina ei ole tarpeen ymmärtää koko kuvaa, riittää, kun ymmärtää sen hetken, koko sen täyden sekunnin, minuutin tai tunnin merkityksen. Riittää kun ymmärtää, että tärkeintä ei ole se, mitä rakastaa, vaan ketä.