Pieniä ohjaavia ajatuksia ja tekoja

On sunnuntaiaamu, makaan vuoteessani vältellen heräämistä. Koetan takertua jokaiseen uniseen ajatuksen rippeeseen, joka päässäni niin pienenä ja hentoisena leijuu. Yritän lakata ajattelemasta, laskea lampaita, mutta päädyn vain puristamaan silmiäni tiukemmin kiinni ja kiristelemään hampaita. Olassa sykkivä hermosärkykin muistuttaa olemassaolostaan.

Lopulta luovutan ja avaan silmäni. Katson kelloa ja huokaan. Kelloni näytössä näkyy pelkkä syherö eli kello ei ole vielä edes kuutta. Suljen silmäni ja toivon unta, joka ei tule. Makaan sängyssä ja ajattelen. Ajattelen kelloa ja riippuvaisuuttani aikatauluihin. Ajattelen sitä oravanpyörää, jonka yksi pieni minuutti saa aikaan. Ajattelen niitä pieniä ohjaavia asioita, jotka meidän arkemme muodostavat. Niitä pieniä ajatuksia, jotka saavat meidät muuttamaan toimintamme suuntaa.

Niin kuin tänään, kun totesin kellon olevan vähemmän kuin kuusi, koetin jatkaa uniani. Kello määritti heräämisaikani. En halunnut herätä ennen kuutta. Tahdoin nukkua kahdeksaan. En nukkunut. Ennen kahdeksaa istuin jo tietokoneella soittamassa itselleni iskusävelmiä ja kirjoittamassa tietokoneen näppäimistä kirjainmerkkejä irti.

Silti herätessäni, katsoin automaattisesti kellolta neuvoa. Mikäli se olisi ollut kahdeksan, olisin noussut ylös tyytyväisenä tämän aamuisesta saavutuksestani. Mutta kellon näyttäessä vähemmän kuin kuusi, tunsin itseni hieman tuskastuneeksi ja tahdoin nukahtaa. Lopunperin, onko sillä väliä, heräänkö sunnuntaisin ennen kuutta vaiko kahdeksalta, kun uni ei riitä pidemmälle enkä koe itseäni väsyneeksi. Ei sillä oikeastaan ole. Pitäisi vain oppia irti kellostaan, irti kalenterinsa kahleista. Jos aivoni tahtovat herätä sunnuntaisin ennen kuutta, olkoon se sitten niin. Koetan oppia hyväksymään sen.

Työsopimukseni loppuminen nykyiseen työpaikkaani on sekin toimintaani ohjaava tekijä. Olen ainoastaan viikon enää paikassa, joka on ollut ammatillinen kotini viimeiset kaksi vuotta. Nyt mieleni jo rakentelee viimeisen viikon taistelusuunnitelmaa, kaikkea sitä, mikä pitää tehdä, että omasta valtakunnastaan voi poistua hyvillä mielin. Aion poiketa omalta osaamisalueeltani ja leipoa jopa kakun. Se on Soittakaa minulle, kun tarvitsette minut takaisin -kakku.

Ajattelin ensin rakentaa laborantin aivoineni kakun, joka lähentelee jonkinsorttista rahkakakun ja juustokakun yhdistelmää. Tein koekakun, joka ei ehkä ollut mikään mestarisuoritus, mutta joka oli kuitenkin aivan syötävää. Se ei kuitenkaan ehkä vastannut täydellisesti pääni sisäistä visiota hienosta mansikanmakuisesta sitruunamelissalla kevennetystä raikkaasta rahkakakusta. Työkavereiden puheet perinteisestä kermakakusta saivat minut pyörtämään päätökseni ja toteamaan, että ehkä meidän kotikokkien, jotka eivät ole vispiläkoneeseen koskeneet sitten lukioaikojen on parempi pysyä näissä perus yksinkertaisissa leivonnaisissa, kuten kermakakuissa. Siinä ei luulisi voivan mennä kovin pahasti vikaan. Toki, se olen minä ja minun mahdoton taitoni räjäyttää koko keittiö valkoiseksi jauhopilveksi leipoessani, joten kaikki on mahdollista. Aion kuitenkin yrittää parhaani.

Todennäköisesti se ei tule olemaan leipomotasoinen suoritus, mutta ei sillä väliä. Se on minun näköiseni kakku, minun itse tekemäni ja se on enemmän kuin yksikään valmiskakku. Sen eteen on käytetty aikaa ja ajatusta, se on valmistettu kiitollisin mielin ja hymyissä suin. Se on leikillinen näkemys siitä, mitä minä sain aikaan työpaikallani. Suoria linjoja ja ylitarkkaan mietittyjä asetteluja, joita kukaan ei kuitenkaan ymmärrä. Se on kuin ne mittapullot hyllyssä ja magneetit kupissa hyllyn laidalla, täydellisessä tasapainossa toisiinsa nähden.

Eilen toimintaani ohjasi raha. Se oli lähemmäs kolmensadan euron iltapäivä. Minulla oli tehtävänäni hankintoja, joiden arvon tiesin korkeaksi, mutta eksyin tekemään myös ennalta suunnittelemattomia hankintoja. Ostin itselleni hakaman ja ruskean vyön, jotka tarvitsen aikidoon 3.kyun suorittamisen merkiksi. Tässä budotarvikeliikkeessä oli myyjänä puhelias vanhempi rouvashenkilö, jonka luota en meinannut alkuunkaan päästä pois. Keskustelimme pitkän tovin suomalaisen ja venäläisen sekä saksalaisen kulttuurin eroavaisuuksista arkielämässä. Sain kutsun tulla liikkeeseen ihan vain juttelemaan. Otin kutsun vastaan ja ehkä tavoistani poiketen, annan tämänkin hetken olla pieni ohjaava tekijä elämässäni ja menen joku päivä kuluttamaan aikaani Budotarvikeliikkeeseen.

Ostin myös kolme lasten palapeliä kauniine väreineen ja hienoine ideoineen. Ne eivät olleet mitään yksinkertaisia palapelin palojen muotoisista paloista rakentuvia kuvia, vaan kolmikerroksisia unelmia, jossa uusi kuva rakennettiin aina seuraavan tason päälle. Ne olivat jotain uutta, joka vain oli pakko saada. Eihän minulla itselläni lapsia ole, eikä lapsivieraita juurikaan käy, mutta kyllä ne kotinsa löytävät.

Ostin myös itselleni uuden kevättakin, joka sopii pidettäväksi sekä rakastamieni tuulihousujen ja pussihousujen kanssa että tarpeen tullen jopa suorien housujen kanssa. Kerrankin löysin etsimäni ilman lukuisten kauppojen läpikävelemistä.

Niin. Ja sitten minä harhauduin. Ostin itselleni korun. Olin siihen jo luvan myöntänyt. Minulla on tapanani antaa itselleni oikeutus ostaa uusia ihania asioita vyökokeiden läpimenon yhteydessä. Nyt 3.kyun läpäisemisen kunniaksi ostin itselleni korun, joka on kuin tähtitaivas yllämme, niin kovin kaunis.

Ostin myös kolme kirjaa, sisällöltään filosofista pohdintaa Tove Janssonin kielellä. Niiden sisään en aio kurkistaa. Ne eivät kerta kaikkiaan ole minua varten. Äiti saa kirjansa viikon kuluttua avaamattomina.

Saman päivän aikana seurasimme ystäväni kanssa tanssiryhmää Hakaniemestä Itäkeskukseen. Heidän loistava tempauksensa sai minun poskeni kipeytymään naurusta ja olon tuntumaan hilpeältä. He todellakin rakastivat tekemäänsä asiaa. Pidin eritoten heidän heittäytymisestään hetkeen, keveästä leikillisyydestään arjessa ja piittaamattomuudesta yleisiä normeja kohtaan. Kuuden ihmisen seurueesta pidin eniten hahmosta nimeltä Tiistai. Hänen mihinkään erityisesti tarkentumaton haaveileva katseensa ja kykynsä törmäillä lähes jokaiseen paikallaan pysyvään kohteeseen oli nauruhermoja kutittavaa.

Heidän esiintymisensä sai minut myös ymmärtämään nyky-yhteiskunnan vakavuutta aivan eritavalla. Esityksen edetessä pitkin metroasemia ja metroa, törmäsimme sekä hymyileviin että kireisiin vartijoihin. Hymyilevät ja hyväksyvät vartijat olivat tunnelmaa ylläpitävä seikka. Kireät ja virkaintoiset vartijat saivat tunnelman latistumaan ja sekä yleisön että tanssijat toimivaan varovaisemmin ja muuttamaan toimintaansa. Minusta se oli yksinkertaisesti väärin.

Niin pieni teko, vihaisen kireä katse, sai koko tunnelman muuttumaan ja toiminnan muuttamaan suuntaa. Nauravaisesta, tanssivaisesta porukasta tuli hiljaisen apaattinen seurue, joka koetti tehdä heikkoa pilaa noita yhteiskunnan tukipilareita kohtaan. Tunsin surua esiintyjiä ja heidän esitystään kohtaan. Heidän ilolla kyllästetty näytelmänsä rajoittui loppumatkan ajan lähinnä puheisiin ja pyörähdyksiin kaikenlaisen hypähtelyn ollessa tarkan valvonnan alaisena.

Miksi?

Koska metroasemat eivät ole kiipeilytelineitä eivätkä sopivia paikkoja ilakoinnille.

Mikä sitten on, jos ei julkinen tila? Missä ihmisten olisi tarkoitus hymyillä, nauraa ja pitää hauskaa? Oman kattonsa allako? Pitäisikö meidän valua tahdottomiksi marioneteiksi ja kulkea millitarkasti suoraan vain, koska se on normi?

En ymmärtänyt tätä maailmaa. Enkä edes tahdo ymmärtää. En tahdo olla se tylsä aikuinen, joka maksaa hymystä. En tahdo siihen maailmaan, jossa ei ole lupaa olla iloinen.

Mutta tahtoivatko he? Vai oliko se vain heidän ammattinsa luoma järjestelmä, joka pakottaa heidät toimimaan tietyn kaavan mukaisesti? Oliko heidän takissaan lukeva nimike Vartija se pieni ohjaava teko, joka pakotti heidät tarttumaan puhelimeen ja soittamaan paikalle toisen vartijan? Oliko tämä se pieni ohjaava teko, joka pakotti heidät olemaan hymyilemättä ilon kohdatessaan?

Minulle tämän seurueen näkeminen oli se pieni teko, joka antoi minulle luvan hymyillä ja nauraa. Se antoi minulle luvan taputtaa käsiäni ja läpyttää jaloillani lattiaa. Se oli se pieni ohjaava teko, joka antoi minulle oikeutuksen puhua tuntemattomille.

Minä, me kaikki, me tarvitsemme näitä ohjaavia tekoja ja ajatuksia. Ne pitävät meidän arkemme koossa. Ne pitävät meidän toimintakykyämme yllä. Ilman näitä ärsykkeitä me takertuisimme kelloon ja kalenteriin, emmekä osaisi enää ajatella. Lakkaisimme olemasta persoonallisia yksilöitä ja tulisimme tukkoiseksi massaksi omaa suoritustaan tekevää itseään toteuttavaa ennustetta. Menettäisimme yhden oleellisen osan elämästä – yllätyksellisyyden.

Kohta me emme enää lähtisi teattereihin emmekä tapaamisiin. Kohta me emme hymyilisi edes maksusta. Kohta me olisimme ilmeettömän koneiston vaivalloisesti pyörivä lihaksisto, joka huokaa kun käsketään. Hitaasti meistä tulisi se kuva, jossa meistä jokainen olisi oman ihanteensa näyttelijä.

Tämän viikon tapahtumat ovat opettaneet minulle totuuden Tommy Tabermanin sanojen takana:

”Ihmisen

anna mennä,

     miehen, naisen, lapsen

     vapautta janoavan

Avaa ovet ja ikkunat,

sillä ketään ei voi käskeä.

Vain yhdestä

          pidä kiinni,

          äläkä ikinä päästä

     Vain sielustasi

               pidä

               kaksin käsin kiinni”

Someahdistus

Kauniit miehenalut laulavat tietokoneellani meikattuina koreaa. Rytmit sykähtelevät läpi korvien popahtavina, rikkonainen aksentillinen englanti värittää mitään ymmärtämätöntä korealaista sanatulvaa. On lauantai ja poden someahdistusta. Hyvin alkanut päivä kääntyi henkiseksi katastrofiksi minun palatessa aamuiselta reissultani.

Heräsin tänään aikaisin aamulla. Sisäinen kelloni heitti minuutin verran, enkä tavoilleni uskollisena herännytkään viideltä, vaan vasta minuutin yli. Olin jo edellisenä iltana suunnitellut lähteväni aamulla kuvaamaan Roihuvuoressa sijaitsevia kirsikkapuita, joten suuntasinkin suoraan suihkun kautta kohti Kirsikkapuistoa. Ilma oli mitä mainioin. Aurinko paistoi raukeana ja lämpömittari oli kivunnut +9 asteeseen. Kaupunki lepäsi vielä unessaan ja liikenne oli minimaalista. Hetki oli pysähtynyt.

Bussissa ei ollut kuin alle kymmen matkustajaa ja hyväntuulinen kuski, jolle toivotin kuuluvasti huomenta, vaikka elinkin jo tätä päivää. Auringon häikäisemällä matkallani en ajatellut mitään muuta kuin hiljaisuutta, ihmisten uneliaan vaitonaisia hahmoja ja rauhaa, joka kaiken yllä lepäsi. Metrossa tilanne oli aivan sama. Ihmisillä ei ollut kiire minnekään.

Oikaisin eksymisen kautta Kirsikkapuistoon. Vesitornin alla tapasin rusakon, mustarastaan ja räkättirastaan. Aamun yön kostea ruoho maistui rusakolle, joka nopein jaloin poistui äänien tieltä. Mustarastas lauloi laulun, jota en ymmärtänyt sen paremmin kuin kaiuttimistani tällä hetkellä kuuluvaa koreaa. Räkättirastas söi jotain, joka näytti kuivuneelta madolta, mutta se saattoi aivan yhtä hyvin olla pala kengännauhaa. Nekin väistivät askeleet kuullessaan.

Kirsikkapuisto ei ollut vielä täydessä kukassaan, mutta ne kukat, jotka puistoa jo hempeän vaaleanpunaisina värittivät, olivat todella kauniita. Sininen taivas taustallaan ne näyttivät lähes taianomaiselta sadun kosketukselta todellisuuteen, saaden todellisuuden tuntumaan harhalta. Kiertelin katsomassa puita, kukkia ja niiden nuppuja, ottaen valokuvia sieltä täältä koettaen ikuistaa ne sävyt, sen maailman jossa minä olin tunkeilijana, vieraana.

Kahdeksan aikaan siirryin japanilaisen puutarhan hiljaisuuteen. Kivien ja puiden symmetria sekä kaikkialla lepäävä hiljaisuus poistivat mielestäni ne vähäisetkin ajatukset minun kävellessä kivilaattaisia polkuja pitkin, joita saniaiset ja sammalet reunustivat. Harmoninen tasapaino ympärilläni oli juuri sitä, mitä mieleni kaipasi. Olin yksin ympäristöni keskellä, rauhassa, turvassa.

Otin kuvan itsestäni kirsikkapuun juurella. Kuvassa kasvoillani on hymy ja aurinko on polttanut hiukseni sivulta valkoiseksi. Näytän onnelliselta, terveeltä ja hyvinvoivalta. Lähetin sen siskolleni ja sain hänetkin hymyilemään.

Puoli yhdeksältä sormeni olivat kylmästä kohmeat, eivätkä enää tahtoneet ottaa yhtäkään kuvaa tai kirjoittaa yhtäkään viestiä, joten päätin päivän kuvaussession olevan valmis ja lähdin bussilla kohti kotia. Bussissa avasin puhelimellani Facebookin ja lisäsin kuvan seinälleni ja kirjoitin: ”Herään aamulla viideltä, otan likaiset lasit pöydältä. Suihkun kautta suuntavaistotonna kuvaamaan. Roihuvuoressa havahdun kirsikankukkien loistoon. Japanilaisessa puutarhassa hetken hiljennyn. Puoli yhdeksältä sormet jäässä otan kyydin kotiin päin. Ja tunnen jotain riemua suurempaa sisälläin.”

Kotiin päästyäni keitän teetä, Kombuchaa. Teen lämmittäessä käsiäni ja minua sisältä päin, avaan tietokoneeni ja sukellan virtuaalimaailman ihmeiden pariin. Sähköposteissa ei mitään uutta, Facebookissa yksi tykkäys tilapäivitykseeni, lehdissä ei mitään mainitsemisen arvoista. Maailma pyörii radallaan ja minä istun paikallani tietokoneella, kuten aina ennenkin.

Vaihdan muutaman sanan Skypessa ystäväni kanssa. On lauantai ja olen hyvällä tuulella, täynnä virtaa ja ajatuksia. Kunnes avaan yhden monista sähköpostistani päivittääkseni profiilikuvani.

Niin. Profiilikuvan.

Mitä tekee tämä palvelin profiilikuvalla? Mitä sähköposti tekee profiilikuvalla? Mitä sähköposti tekee henkilötiedoilla? Mitä?

Ah. Siitähän se riemu sitten repesi.

Katsoin mykistyneenä Google+ tilini profiilia ja totesin minulla olevan neljä seuraajaa: Kaksi Amerikassa asuvaa vanhempaa mieshenkilöä, tuttava vapaaehtoistyön parista ja sisko.  Miksi kukaan tuntematon tahtoo seurata minua? Miksi kukaan tuntematon on edes eksynyt profiiliini? Miksi minulla on julkinen profiili sähköpostipalvelimella? Toki Google+ on myös kaikkea muuta kuin sähköpostipalvelin, mutta minulle se on tähän päivään mennessä ollut ainoastaan väline yhteydenpitoon ihmisten kanssa sähköpostiviestien merkeissä.

Huokaan ja kriiseydyn. Nykyään on niin vaikeaa välttää sosiaalista mediaa. Palvelimet yksi toisensa jälkeen siirtyvät mahdollistamaan kommunikoinnin muiden palvelimen käyttäjien välillä. Palvelin toisensa jälkeen muodostaa omaa pientä piiriään, jossa yksilöt voivat jakaa omaa elämäänsä muiden käyttäjien kesken.

Entä jos ei tahdo jakaa elämäänsä tuntemattomille? Entä, jos sosiaalinen media on yksilölle kirosana? Täytyykö silloin lakata käyttämästä internetiä ja siirryttävä takaisin paperikortteihin ja -kirjeisiin?

Miksi kaikki päätyy nykyään sosiaaliseen mediaan? Missä kulkee elämän ja keinotekoisen elämän raja? Missä kulkee se viiva, joka erottaa menneen tulevasta?

Kulkeeko se viiva siinä pisteessä, missä mikään ei enää ollut vain kahden ihmisen välistä, vaan missä kaikissa hetkissä oli yhtäkkiä mukana kokonainen verkollinen ihmisiä? Kulkeeko se viiva siinä pisteessä, jossa puhelimista tuli älypuhelimia, jotka eivät enää olleet soittamista ja viestejä varten?

Minä en todellakaan tiedä, sillä minä olen tietotekniikka-aikakauden kasvatteja. Olen syntynyt maailmaan, jossa tietokoneet olivat jo olemassa, ja jossa puhelimet eivät olleet enää harvinaisuus. Minulle menneisyys on kaikki ne hetket ennen tietoisen tietoisuuteni todeksi tulemista.

Ja nyt, kirjoittaessani vihaisia sanoja paperille, en voi olla miettimättä, pilasinko itse onneni? Jos olisin jättänyt ottamatta sen kuvan itsestäni ja/ tai olisin ollut jakamatta sitä Facebookissa, olisinko silloin edelleen yhtä hyvällä miellä kuin istuessani sillä kivisellä istuimella japanilaisessa puutarhassa?

Olen itse upottanut itseni sosiaalisen median riippuvuuteen, joten en siitä voi ketään muuta syyttää. En sitä, joka sen keksi, enkä sitä, joka sen laittoi toimimaan. En voi syyttää kuin itseäni. Mutta ehkä syytä on myös vähän muissa? Ihan vähän. Häviävän vähän. Niin vähän, että se keventää minun omaa someahdistustani.

On siinä hyvätkin puolensa, somessa, vaikka hetki sitten olinkin valmis poistamaan kaikki tilini ja tiputtamaan langattoman internetin luovan yksikköni alas parvekkeelta, hyppimään sen päällä ja sen jälkeen vielä toimittamaan sen tietotekniikkaromuna roskiin. Se ei ehkä ole välttämättömyys, mutta se auttaa meitä silti omalla tavallaan näkemään laajemmin. Se nostaa tietoisuuteen asioita, joita emme muuten tiedostaisi. Se on lähellä ja kaukana samaan aikaan ja antaa sinun itsesi valita, mitä tahdot nähdä, mitä et. Se ei tungettele, eikä lähetä vääriä signaaleja.

Se ehkä aiheuttaa sinulle riippuvuutta ja saa sinut kuvittelemaan, ettei ilman somea ole mitään. Mutta entä jos onkin? Entä, jos maailma ei lakkaakaan olemasta, jos joku päivä et avaakaan tietokoneesi sovelluksia, joiden kautta olla yhteydessä ihmisiin ympäri maailmaa? Entä, jos maailma jatkaakin radallaan, vaikka et kerro ystäville, tutuille, seuraajille ja stalkkaajille jokaisesta liikkeestäsi ja silmäsi räpäytyksistä?

Minä myönnän kyllä potevani jonkinlaista riippuvuutta someen, mutta en silti koe sen olevan maailman napa. Tykkäykset kuvissani ja tilapäivityksissäni eivät määritä minua ihmisenä. Lukijamäärät teksteissäni saavat minut ehkä hymyilemään, mutta niiden vähäisyys tai puuttuminen eivät saa minua murehtimaan.

Minulla on selkeä someidentiteetti, mutta se ei ole erillinen osa minua. Se on kiinni minussa. Se ei ole se, mitä haluaisin olla, vaan se, mitä minä olen.

Ehkä jonakin päivänä minä katkaisen johdot minun sosiaalisen median identiteetiltäni. Ehkä jonakin päivänä minä lakkaan elämästä sitä osaa elämästäni, joka on täysin virtuaalimaailman varassa. Ehkä sinä päivänä, minä löydän sen läheisyyden luonnon kanssa, josta kaupunkilaisena olen niin kovin vieraantunut. Ehkä.

Ehkä minä jonain päivänä myös osaan japania ja koreaa sekä ymmärrän lintujen laulua.