100015587xxx

Kun katson verokorttiani, tunnen itseni autoksi, lentokoneeksi, moottoripyöräksi, televisioksi, robotiksi… Joksikin materialistiseksi objektiksi, jonka arvo voidaan määrittää. Tässä järjestelmässä minä olen veronumero 100015587xxx. Olen luku muiden lukujen maailmassa. Pelkistetty todellisuus numeroita, jotka kertovat minun päätoimisen palkkatuloni, tulonhankkimisvähennykset, työeläkemaksut, työttömyysvakuutusmaksut, päivärahamaksut, ansiotulovähennykset, tulovähennykset, uskontokuntani ja kansalaisuuteni.  Tämä dokumentti määrittelee minun arvoni yhteiskunnalle. Se arvioi ne kulut, joita minusta syntyy, jotka minun mukanani kulkevat ja yhteiskunnalle aikoinaan siirtyvät. Se määrittelee minuuteni numeraalisesti, antaen minulle numeron 100015587xxx.

Tämä numerosarja on kulkeva minun mukanani koko elämäni. Se ei ole upotettuna minun niskaani viivakoodina eikä mikrosiruna, vaan sijaitsee jossakin ajan ja paikan välissä bittiavaruudessa. Se ohjailee minun elämääni ja käytössäni olevia varoja verovirtojen kautta. Se hallinnoi ja hallitsee kaikkea hyvinvointiyhteiskunnan mielen mukaan.

Se numerosarja voisi olla minun nimeni.

Kuvittele sellainen todellisuus, jossa jokainen ihminen on luku. Todellisuus, jossa ainoat muistettavat asiat ovat koodeja, jotka kertovat ihmisestä eri asioita. Voisit numerosarjan avulla päätellä heidän ikänsä, heidän sosiaalisen ja ekonomisen luokkansa, koulutuksensa… Kuvittele, miltä tuntuisi olla luku.

Voisin kuvitella sen olevan mekaanista suorittamista päivästä toiseen. Samojen asioiden toistamista rutiinia noudattaen vain, jotta voisi aloittaa seuraavana päivänä alusta. Luulisin sen olevan tyhjä yhteiskunta, jossa menneisyys on ripustettu pyykkinarulle siivistään tulevaisuuden tuulen heilutettavaksi ja kuivattavaksi. Tulevaisuuden tuulet pyyhkisivät kuitenkin läpi niistä repaleisista perhosen siivistä, sillä ilman inhimillisyyttä ei maailmassa ole värejä, eikä ilman värejä siivissä hohtoa.

Kuvittele, kuinka helposti sellainen luku hukkuisi, vääristyisi ja murtuisi, katoaisi. Kuvittele, miten helppoa olisikaan unohtaa minuutensa – se numeroihin perustuva heijastuma ihmisyydestä. Kuvittele, kuinka helppoa olisi pyristellä irti ongelmistaan vain pudottamalla jokin numero pois tai liikuttamalla sitä isommaksi tai pienemmäksi. Kuvittele, miltä tuntuisi kutsua heitä kaikkia nimeltä – numerolta.

100015587xxx.

Minä.

100015597xxx.

Joku muu.

100016587xxx.

Sinä?

Millainen olisi yksilön persoonallisuus, ellei hänellä olisi nimeä luomassa identiteettiä? Olisiko se totuttu näkökulma itsensä määrittelemiseen arvon kautta? Vai muodostuisiko numeroista hiljalleen nimiä? Kutistuisivatko veronumeroketjut hiljalleen muutamaan yksikköön, joilla kutsua ihmisiä lyhemmin? Miten lyhentää numeroa, joka on elämäsi, lyhentämättä elämääsi? Miten lyhentää lyhennettä?

En usko tällaiseen numeraaliseen maailmaan. Se tuo minun mieleeni orjatyövoiman ja imperiumit, joissa ihmisarvo tallataan säälimättä jonnekin syvän meren pohjaan ja unohdetaan sinne.  Tällaiset numerot saavat minut lähinnä lankeamaan ylenpalttiseen pohdintaan aiheista, joista minulla ei ole pienintä aavistustakaan. Tällaiset ketjut numeroita, ne saavat minut lähinnä voimaan pahoin.

Nämä pohdinnat ovat kuitenkin nostaneet esille elämästäni yhden seikan, jonka tänä aamuna herätessäni havaitsin. Vaikka en usko numeraaliseen todellisuuteen, sen mekaanisuuteen, joudun kuitenkin myöntämään sen kaiken olevan läsnä. Olen arkeutunut.

Herään joka aamu samaan aikaan, milloin mihinkin pääni sisällä kaikuvaan renkutukseen. Nousen, siistin itseni, pukeudun, syön, menen töihin, teen töitä, tulen kotiin, syön, treenaan, nukun – vain herätäkseni ja aloittaakseni uudelleen. Kuten jo mainittu aiemmissa yhteyksissä, olen juuttunut oravan pyörään, joka on kantikas. Olen juuttunut arkeen ilman tavoitetta.

Olen päämäärättömässä onnellisuuden tilassa, jossa kaikki on näennäisesti hyvin, mutta jotain puuttuu. Merkitys puuttuu. Kohde puuttuu. Tähtäys puuttuu. Kulutan energiaa tyhjänä ilmaan, imeytyen omiin luuloihini kerta toisensa jälkeen totuutta etsien.

Tätäkö on se kuuluisa arki? Seesteisyyttä, pysähtyneisyyttä, tyhjyyttä? Vai olenko unohtanut ymmärtää jotain? Mitä muuta pitäisi olla?

Miksi sitä ei vain osaa nauttia tästä hetkestä? Miksi?

Minulla on perhe, koti, työ, ystäviä. Minulla on kaikki. Mitä vielä voin pyytää?

Onko se liikaa, jos pyytää päämäärää, tavoitetta?

Onko se valhetta, olla olematta tyytyväinen, kun on jo kaikki?

Pitäisikö minun vain nauttia olostani veronumerona 100015587xxx. Ehkä minun pitäisi. Ehkä minä olen. Ehkä.

Ehkä.

Ehkä en.

Ja huomenna, minä en toivottavasti herää Matin ja Tepon lauluun työnteon aloittamisesta aamulla seitsemältä joka päivä. Huomenna minä jatkan rutiinieni noudattamista ja koetan muistaa, ettei onni ole numeroita, vaan tunne.

Olen hyvä ihminen.

Avoin kirje: Muutosta ketjukolariin – Muutama sana minulta sinulle

On olemassa kasvatusmetodi, jonka noudattaminen vaatii ehdotonta itsehillintää kasvattajalta, etenkin sanojen suhteen. Nykyajan lapsi ei ole tyhmä, pöljä, idiootti, ärsyttävä, ilkeä, eikä mitään negatiivista. He vain kaikessa suloisuudessaan ja harkitsemattomuudessaan tekevät tyhmiä tekoja, ajattelevat idiotismia noudattaen ja kääntävät kaiken päälaelleen moittijaansa vastaan. Nykynuori ei lue, ei kirjoita, ei ajattele. Nykynuori luottaa vaistoihinsa ja toimii. Toimii milloin tyhmästi, milloin viisaasti, mutta kaikessa ristiriitaisuudessaan hän yhtäkaikki toimii. Nykynuori oppii elämänsä suurimmat viisaudet jo autokoulussa: Ennakoi, äläkä luota muihin. Vaikka itse osaisitkin ajaa, älä kuvittelekaan, että ne muut osaisivat.

Tämän kasvatusmetodin ja autokoulussa opetettujen viisauksien valossa, voin sanoa tietäväni yhden ihmisen, joko ei ole joko autokoulua käynyt tai ei ole muuten vain sisäistänyt sieltä saamiaan oppeja, tehden toisinaan ei niin viisaita tekoja.

Siksi kysynkin sinulta, kuten tahtoisin kysyä häneltä:

Mitä tapahtuu äkkijarrutuksessa?

Kuljettaja ei ennakoi, ei seuraa tilannetta, luottaa kanssakulkijoihin. Nopeasti vaihtuva tilanne pakottaa hänet kuitenkin painamaan jarrua; nopeasti ja arvaamatta. Mutta eihän se hänen syynsä ole – Hän ei voinut nähdä heijastimetonta ihmistä, joka astui suojatielle ennakoimatta ja luottaen kanssakulkijoihin autokoulussa oppimansa viisauden valossa: Autoilija väistää suojatielle astuvaa jalankulkijaa.

Kuljettaja ei siis ehdi ennakoida tilannetta, vaan on pakotettu jarruttamaan. Mitä tapahtuu tämän autoilijan perässä olevalle autoilijalle? Hänelle ei annettu mahdollisuutta ennakoida, joten hän törmää edellään ajaneeseen autoon. Syntyy ketjurektio, joka pysähtyy vasta, kun autot loppuvat tai joku ennakoi, pitää tarvittavan turvavälin tai pystyy väistämään.

Näissä tilanteissa peltivauriot ovat lähes väistämättömiä. Joskus ihmisiä loukkaantuu, joskus jopa kuolee. Osa vahingoista on korvattavissa rahalla, osaa ei voi korjata eikä korvata.

Tässä tilanteessa sekä kuljettajat että jalankulkija toimivat tyhmästi. He eivät ennakoineet. He luottivat. Osalle heistä ei annettu mahdollista ennakoida, osa ei osannut, osa ei ajatellut.

Tulos oli ketjukolari.

Tämä samojen sattumusten summa osui työpaikkamme kohdalle henkisellä tasolla. Peltivaurioilta vältyttiin, vaikka seuraukset olivatkin sekä henkiset että konkreettisen fyysiset. Tuli äkkijarrutus.

Näinä muutoksen tuulista taantuvina aikoina, jokainen taho remontoi omia toimintatapojaan pyrkien johonkin suurempaan ja toimivampaan kokonaisuuteen. Usein tämän kokonaisuuden hallinnoija ei kuitenkaan muista huomioida ruohonjuuritasoa ja siellä tapahtuvaa toimintaa ja sen vaikutusta pyramidin pystyssä pysymiseen.  Yliopiston kohdalla nämä muutokset ovat tavoitteellinen utopia laitosrakennuksettomasta, kansainvälisemmästä yliopistosta.

Tätä tulevaisuuden visiotaan noudattaen, laboratoriomme suljettiin tiedekuntamme dekaanin päätöksellä yllättäen kolmen päivän varoajalla. Me törmäsimme töihimme, työt tekokieltoon, asiakkaamme valmistumattomiin näytteisiin, heidän asiakkaansa tuloksettomuuteen ja heidän asiakkaansa epävarmaan turvallisuuden tunteeseen…

Me olimme se ensimmäinen auto, joka ei voinut välttää törmäystä, enkä tiedä, kuinka monta autoa on välissä tai kuka on viimeisessä autossa. Lopunperin, se taidamme olla me itse.

Miksi?

Asiakkaistamme suurin osa oli julkisen terveyden huollon toimijoita tai kytköksissä julkiseen terveydenhuoltoon tuotteiden tai palveluiden toimittajina. Me olemme julkisen terveydenhuollon asiakkaita. Me istumme siellä, viimeisessä autossa, joka tähän ketjukolariin osallistuu: Meidän lapsemme, meidän siskomme, meidän veljemme, meidän vanhempamme. Me. Ihmiset. Me otamme tämänkin iskun vastaan.

Tämä kaikki vain siksi, että meille ei koskaan kerrottu muuton olevan synonyymi irtisanomisille. Ja vaikka tiedämmekin uteliaisuuden sen kissankin tappaneen, emme osanneet aavista, että tiedonjano voi aiheuttaa äkkijarrutuksia, joiden seuraukset eivät pysähdy meihin itseemme.

Meidän tuolloinen, äkkijarrutukseen johtanut tiedonjanomme koski yksikkömme muuttoa nykyisistä toimitiloistamme. Tämän vuoden uudistuksen tuodessa mukanaan Clinicumin ja Medicumin, me tahdoimme tietää, mihin yksikkömme on muuton yhteydessä tarkoitus sijoittaa. Sillä laitosten muuttuessa osastoiksi ja osastojen yksiköiksi, kaikki pysyy näennäisesti ennallaan, mutta kaikki muuttuu – byrokratia muuttuu.

Väliinputoajana, maksupalvelulaboratoriona, me emme yliopiston byrokraattien näkökulmasta sopineet enää oikein minnekään. Olimme kuin harmaa hius päässä; olemassa, mutta piilotettuna vain odottamassa aikaamme. Siksi tavoitteenamme olikin ennen joulua selvittää yksikkömme kohtalo. Olimme useampaan otteeseen yhteydessä toiminnastamme vastaavaan hallintoon, pyytäen lisätietoja yhä lähenevästä muutosta. Pyysimme tapaamista, emmekä saaneet vastausta. Erehdyimme lähes kerjäävään kyselyyn vain, että voisimme ennakoida tulevaa ja valmistautua kohtaloomme.

Lopulta hallinto vastasi meidän pyyntöömme järjestäen henkilöstöllemme tapaamisen, jonka luonne oli käsittääksemme neuvotella laboratorion muuttoa koskevista linjauksista. Itse en kokouksessa paikalla ollut, joten en kokouksen tarkkaa sisältöä tiedä. Tiedän kuitenkin kaiken oleellisen. Tiedän syyn ketjukolariin.

Tuossa maanantaisessa kokouksessa yliopiston lakimies jakoi irtisanomispaketit laboratoriomme henkilöstölle. Päätöksen tekoajaksi hän antoi samaisen viikon torstain ehtoinaan ota tai jätä. Yliopisto kielsi asiakkaiden tiedottamisen ennen torstaita.

Ensimmäinen auto oli jo törmännyt, eikä kukaan tiennyt siitä mitään. Ennakointiin ei annettu mahdollisuutta.

Koska peltivauriot olivat jo syntyneet, eikä vahinkoa voinut enää poistaa, oli sama hyväksyä vakuutusyhtiön, tässä tapauksessa yliopiston, tarjous ja minimoida vahingot. Väki poistui laboratoriosta torstaina.

Toinen auto oli saavuttanut törmäyspisteen, eikä ehtinyt painaa jarrua ajoissa. Sen perässä saapuneet autot eivät kyenneet ennakoimaan ja olivat samassa kasassa.

Ketjukolari oli syntynyt.

Eikä meillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin vaieta, kirjoittaa poissaoloviestit ja ohjata ihmettelijät ja kyseenalaistajat hallintoon.

Kuten edellä. Ei se ollut meidän syymme, sillä miten me olisimme voineet nähdä ilman heijastinta liikkuvaa kävelijää, kun me pimeässä hapuillen koetimme löytää perille. Jotain me aavistelimme, mutta meille ei annettu mahdollisuutta ennakoida.

Entä jos olisimme voineet ennakoida? Olisiko ketjukolaria tuolloin syntynyt?

Uskon, että ei olisi. Ennakoimalla olisimme voineet minimoida vahingot. Olisimme voineet jarruttaa hyvissä ajoin ja antaa muillekin mahdollisuuden ennakoida. Ennakoimalla olisimme voineet estää ainakin itseämme törmäämästä ja osittain jopa meidän peräänajomme. Mutta nyt meille ei annettu siihen mahdollisuutta.

Meille ei annettu mahdollisuutta hoitaa asiaa siististi ja asiallisesti – asiakaslähtöisesti, vaan meidät pakotettiin käytökseen, joka ei ole meille luonnollista. Meidät ajettiin nurkkaan, pakotettiin tuhlaamaan aikaa ja resursseja niin itseltä kuin muiltakin, kykenemättä antamaan mitään vastineeksi.

Vastaisuudessa, ketjukolareiden välttämiseksi, antakaa mahdollisuus ennakointiin. Antakaa aikaa ja ottakaa aikaa. Maailma, niin kesken kuin se onkin, on jo valmis.

Ja täältä viimeisestä autosta kirjoittaen, minä lausun nöyrimmät pahoitteluni koko asiakaskunnallemme omasta puolestani. Vaikka en voi peltivaurioita korjata, toivon, ettei viha ja katkeruus tee niistä vaurioista pysyviä.

Me olisimme toimineet toisin, mutta raha, se oli toista mieltä.

Ketjukolareita vältellen ja muuttaen

-Iiris