Lähdön hetkellä sitä
harvemmin huomaa, kuinka paljon elämä painaa. Ei muista tulevia
eilisiä eikä menneitä huomisia, tuntee vain lähdön ohuesti
koskettavien sormien hyväilyn, joka kertoo hiljaisin siivin, että
elämä jatkuu, vaikka tie ei jatkuisikaan. Silloin sitä muistaa
vain rakkauden, pelon tuon rakkauden menettämisestä. Tunteen siitä,
kuinka jotain itseä suurempaa on aivan käsien ulottuvilla ja kuinka
se jokin on lipumassa hiljaa pois. Astumassa sumuiseen lauttaan,
viemässä menneen ja tulevan mukanaan omaan taivaaseen. Sinne, mihin
meillä muilla ei ole pääsyä – ei tänään, eikä huomenna, ei
ehkä ikinä, mutta jossa on hyvä olla. Paikkaan, jossa yksikään
huoli ei enää olkapäitä paina, sillä ei rakkauden sylissä ole
aikaa murheelle.
Tänään minun ja usean
meistä olkapäillä painaa useampi huoli, vaikka rakkaus sitä
keventää yrittääkin. Rakkaudesta ei kuitenkaan ole taistelemaan
kunniavieraan kanssa, sillä rakkauskin kumartaa sen edessä. Ilman
rakkautta, ei olisi suurta surua. Ilman rakkautta, me emme tuntisi
menetyksen aaltoilua, emmekä kuulisi lähdön muuten niin
äänettömiä askelia. Ilman rakkautta me emme olisi mitään. Ja
siksi me olemmekin nyt kasvokkain suuren onnen ja suuren surun
kanssa, sen todellisuuden, jossa on liikaa vaihtoehtoja, mutta vain
yksi lopputulema: Meidän rakkautemme oli – on – niin vahvaa,
niin suurta, että lähdön hetkellä me pystymme suremaan, sillä
onnekkaina olemme saaneet jakaa yhteistä, arvokasta elämää.
Tämä jaettu elämä on
kuitenkin kaiken aikaa vain pelkkä lainaa, ohikiitäviä hetkiä,
joihin tarttua, maailmojen matkoja, joita taittaa yhdessä ja
erikseen, ja joissa jakaa hyvät ja huonot hetket niiden ihmisten
kanssa, joiden katseen alla on aina kaunis, aina rakastettu. Tämä
elämä on seitin ohut kudelma yllätyksellisyyttä, jossa ei koskaan
voi tietää, millasta huomista se tarjoaa. Voimme vain katsoa ja
nauttia kudelman muodostumisesta ja tuoda siihen lisää värejä
ilon ja onnen kautta, paikata sitä rakkaudella ja läheisyydellä,
tarjota muille omia kuteitamme neuletta jatkaamaan.
Toisinaan käy kuitenkin
niin, että jokin kudelanka katkeaa tai loppuu yllättäen. Sillon
elämän kudelangat menevät hetkellisesti perusteellisesti solmuun.
Solmun avaaminen vie toisinaan tunteja, toisinaan päiviä jopa
kuukausia tai vuosia. Toisinaan sitä ei edes tiedä, mistä aloittaa
sen solmun purkamista. Helpion keino on tietysti yrittää ymmärtää,
mistä se solmu muodostuu. Mikä kudelanka on nyt poissa ja miten se
meihin oikeastaan vaikuttaa. Solmun ytimen ymmärtämisen kautta
meidän on mahdollista ymmärtää, kuinka kuteen saa taas toimimaan
oikein ja millä tavalla me pystymme sen katkenneen langan päättelemään oikein meidän sydämimme maisemakudokseen.
Omalla kohdallani
viimeisimmän kudelmien solmun aiheutti äkillinen kudelmien
katkeaminen. Terävästi leikatut langat singahtelivat kiinniolevien
kudelmien joukkoon kietoutuen menneeseen ja tulevaan niin tiukasti,
että en enää itsekään kyennyt ymmärtämään, mistä mikäkin
lanka alkaa ja mihin se loppuu – missä välissä hymy vaihtui
kyyneliin, kun menneestä tuli tulevaisuus, jota ei enää ole. Missä
vaiheessa kynnykselle ei enää jäänyt niitä yhtiä kengänjälkiä,
jotka aina iloisesti askelsivat. Missä vaiheessa rakkaus pysähtyi,
ennen kuin aloitti taas vyörymisen hallitsemattomina purkauksina.
Aikataulullisesti se
kaikki tapahtui lauantaina, jolloin perheeltäni vietiin täysin
yllättäen pois jotain hyvin tärkeää ja isoa. Elämässämme
vahvasti vaikuttanut ihminen avasi viimeisen sivun elämänkirjastaan
ja luki lukunsa loppuun. Vain viidessä minuutissa isä oli poissa.
Valtavan hieno mies oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen, niiden porttien
taakse, jonne kukaan ei vielä ole nähnyt.
Viidessä minuutissa me
jäimme lakkaamattomaan hiljaisuuteen, jossa sydämemme jysähtelivät
rintakehissä jyrkästä epäuskosta. Viidessä minuutissa kudelmamme
olivat solmussa, ja me jäljelle jääneet hengitimme sisäämme
tuulia, joissa kirsikankukkien terälehdet lentelivät hänen
muistonsa merkiksi. Katselimme äänettömiä valokuvia ja
muistelimme sitä aikaa, kun yhdessä purjehdimme elämän tuulissa
tunnustellen ja aistien elämää. Kävimme päämme sisällä läpi
muistoja ja kuuntelimme, kuinka vanhat viisaudet hehkuivat koivujen
hiirenkorvissa ja kesäisissä grillin tuoksuissa, vaikka emme
ymmärtäneet hetkeen edes omaa nimeämme.
Siinä me seisoimme, ja
seisomme kai yhä, katsomassa sitä autioituvaa maisemaa sydän
hukassa kaiken surun keskellä. Ymmärrys ei ole vielä saavuttanut
meitä. Kaiken aikaa tuntuu lähinnä kuin jokin verho olisi
laskeentunut todellisuuden eteen. Peittänyt alleen kaiken sen
rakkaan ja pyhän, jonka nimeen joka aamu vannottiin. Tuntuu kuin
maailma olisi nyrjähtänyt uomistaan, heiluisi malttamattomana ja
odottaisi sitä kuuluisaa viimeistä niittiä – golfmailaa, joka
pyyhkäisisi pallon liikenteeseen. Sen pallon, joka me olemme.
Pallon, joka on niin täynnä tuskaa ja surua, että yksikin pieni
kosketus voi sen sirpaleiksi säräyttää.
Ja silti sen kaiken alla
me olemme käsittämättömän kiitollisia. Olemme kiitollisia siitä,
että saimme kokea kaikki ne hetket, jotka ovat tehneet meistä
meidät. Saimme kuulla ne sanat, jotka rohkaisivat ja kannustivat,
veivät meitä eteenpäin silloinkin, kun omat jalkamme eivät enää
kantaa jaksaneet. Olemme kiitollisia siitä, että niinäkin päivinä,
kun sadepilvien hopeareunukset puuttuivat meidän silmistämme, hän
antoi ne meille. Olemme kiitollisia kaikesta siitä, jolla hän
opetti meitä elämään täydellä sydämellämme, rakastamaan
täydestä sydämestä ja uskomaan, että kaikesta huolimatta elämä
voittaa.
Sillä sitä hän meille
oli – unelmien peili, tavoite mitä kohden pyrkiä, rauhallisuutta,
johon nojata ja elämäniloa, jota nauttia, lapsuuden heinäpeltojen
kohinaa. Hän oli meille rikkumaton peruskallio, joka vahvana ja niin
vääjämättömänä tuki, ja jonka pinnalla me uupuneet saimme
levätä. Hän oli meille ensimmäinen ja
viimeinen, elämänviisauksien kehto, jonka kanssa keskustellessa tiesi aina tulleensa kotiin. Hänen sydämensä ja sylinsä oli aina avoin sitä
tarvitseville, eikä hän vain antanut, hän myös osasi ottaa.
Tästä todisteena
kotitalomme pöytäpintoja koristavat nyt lukuisat kukkakimput
muistona hänen elämästään. Ne kertovat omaa tarinaansa siitä,
kuinka monen ihmisen elämää hän liittyi, kuinka montaa kudelmaa
väritti. Minulle kaikki ne kukat ovat muistoja mennestä, kutsuja
tulevaan. Ne muistuttavat, että lopullisetkaan lähdöt eivät ole
viimeisiä. Ne ovat vain välimatkapisteitä, hetkiä, jolloin on
aika pysähtyä miettimään omaa matkaansa ja niitä merkkipaaluja,
joita on oman elämänsä polulle yhdessä ja yksin rakentanut. Se on
hetki, jolloin katsoa taakseen ja nähdä, kuinka paljon rakkautta on
saanut ja on vielä käyttämättä. Se on hetki, jolloin voi todeta,
ettei rakkaus koskaan lakkaa olemasta, se vain muuttaa muotoaan.
Aivan kuten mekin.
Ajatuksesta muistoksi ja
takaisin, kunnes lopulta jäljlelle jää vain pehmeä kaipaus,
tunne. Ymmärrys siitä, että jokaisena hetkenä rakkaus määrittää
sen, keitä me olemme ja minne me menemme. Ja vaikka hänen
rakkautensa on meiltä nyt pois, se silti elää yhä. Se elää
meissä. Ja meidän tehtävämme on jatkaa sitä, käyttää sitä
oikein ja rohkeasti, parantaen maailmaa, tehden siitä kaikille
rakkaillemme yhtä täydellisen, kun hän teki maailmastaan meille.
Keveästi kuin höyhen
se kosketti
kutsui leikkiin
ja vei
- loppumattomaan
tarinaan
pois kaikkein
rakkaimman
nyt puhe ei enää
riitä
ja hiljaisuus on
liikaa
kun muistosi halaa
minua
nopeasti takaapäin
kyynelien vuotaessa
sinun muistollesi
Lepää rauhassa, Isä
2.10.1952 – 9.5.2020
