Se kevään ensimmäinen oikeasti
lämmin ja aurinkoinen päivä ajoi minut ulos rantakallioille. Valitsemani
rantakallio on yksi lempipaikoistani tässä kiireisessä kaupungissa. Sen pinnan
ovat aika ja aallot hioneet sileäksi, mutta sen tasaisuutta rikkovat uurteet ja
kolot, joita pitkin kulkevat muurahaisten valtatiet sekä myrskyllä ja sateella
veden virtaukset. Sen rauhaisaan maisemaan kuuluvat lokkien huudot ja ihmiset,
jotka iloitsevat vedestä ja hiekasta.
Sinne rantakalliolle minä istuin
kirjoitusvihkoni kanssa. Hetken vain istuin ja tuijotin kaikkia niitä auringon
luomia välkepeilejä aaltoilevan veden pinnalla. Annoin mieleni lumoutua niiden
illuusiosta ja keskityin hengittämään sisääni kevättä ja vapautta. Silmiä
kuivattava merituulen puhallus houkutti silmistäni kyyneleitä, joilla ei ollut
mitään varsinaista merkitystä, mutta jotka silti olivat siinä kuin
muistutuksena kyvystä tuntea ikävää. Ja kun tuuli puhalsi sisään takkini
kauluksesta, heilutti kirjoitusvihkoni sivuja kuin lokki siipiään, minä mietin,
että pitäisi kirjoittaa se, minkä tuuli tuo ja päästää irti kaikesta siitä,
minkä tuuli vie. Vähän niin kuin Riki Sorsa Muuttohaukka -laulussaan runoilee: ”Tuuli koivuissa soi, ja menneessään vie sen,
minkä toi, jo matkaan muuttohaukka käy, eikä saattajaa näy.”
Siellä minä sitten istuin ja
yritin löytää sanoja mielessäni pyöriville asioille, mutta ainoa mitä sain
mieleeni, olivat menneiden vuosikymmenten laulujen sanat. Ne tuntuivat
kiteyttävän minua paremmin kuin minä itse itseäni. Oli rikottua kaavaa,
aggressiota, totuuksia ja jo mainittua muuttohaukkaa. Oli lähtevän selkää ja
saapuvan kasvoja, vastauksia ja valoja. Sanoja, jotka rakensivat minulle omaa
kuplaansa, sanoittivat todellisuutta, jossa juuri sillä hetkellä olin.
Sanoitukselle tuli kuitenkin
hyvin nopea loppu siinä vaiheessa, kun jouduin luonnon armottoman hyökkäyksen
kohteeksi. Merelle tuijottelu oli estänyt minua huomaamasta kirjoitusvihkoni
päälle salakavalasti ilmestynyttä hämähäkkiä. Lyhyesti tiivistettäköön, minä inhoan hämähäkkejä. Ja siinä se silti
oli, lepäsi kirjoitusvihkoni laidalla ja tuijotti. Mitä tuijotti, en tiedä.
Mistä oli tullut, en tiedä. Mitä halusi, en tiedä. Mutta siinä se hievahtamatta
lepäsi kaikessa ihonvärisessä karmeudessaan. Tuijotin sitä takaisin
puistatusten kiiriessä selkärankaa pitkin vastalaukkuun.
Vasemman käteni refleksit
osoittautuivat lopulta ajatuksiani nopeammaksi ja olin nopeasti kopauttanut
vihkoni riittävän kauas kallion pintaan hävittäen tuon kahdeksansilmäisen
(vähempikin silmämäärä riittäisi) kaverin päivääni pilaamasta. Kirjoittamista
en kuitenkaan enää jatkamaan kyennyt, sillä puistatukset sekoittivat ajatusta,
enkä oikeastaan voinut ajatella mitään muuta kuin hämähäkkejä. Sitä, kuinka sen
oli täytynyt kiivetä viholleni minua pitkin kaikkine kuusine jalkoineen. Se oli
ehkä pysähtynyt miettimään idean järkevyyttä, mutta päättänyt silti jatkaa matkaa.
Se oli ehkä nähnyt minut suurenakin saavutuksena, tuskin edes ihmisenä, vaan
pelkkänä tielle asetettuna esteenä, elementtinä, jonka päälle kiivetä. Tuskin
pahat oli hänellä mielessään, mutta silti.
Tovin yritin voittaa kehoani
ravistelevaa inhon tunnetta ja pakotin itseni istumaan siinä kalliolla.
Selvisin ehkä kymmenen minuuttia, tuskin edes sitä, ennen kuin oli pakko antaa
periksi ja lähteä. Tietenkään en voinut lähteä siksi, että olisin jotenkin
vältellyt kontaminoitumasta hämähäkeillä, vaan minulle tuli kylmä ja oikeastaan
alustakin oli aika kova. Jos rehellisiä ollaan, se oli luonto 1, minä 0.
Lievä araknofobiani vei voiton luonnolle ennen kuin ehdin edes sanoa hämähäkki.
Siirryin näennäiseen turvaan kerrostalon neljän seinän sisään.
Kalliot eivät tarjonneet minulle
sillä kertaa mitään muuta kuin välkehtivää vettä, hämähäkin sekä ajatuksen,
jota en aluksi edes tiedostanut siepanneeni matkaan. Sieltä se kuitenkin tuli,
rantakalliolta, johon joku oli piirtänyt mustin ääriviivoin ihmisen ja kukan,
punaisin ääriviivoin joitakin pienempiä syheröitä ja painanut kuvien viereen
kätensä niin kuin luolamaalaukseen. Ihmisen kohdalla oli musta rasti ja teksti
TUULI, punaisen syherön kohdalla mustan rastin lisäksi teksti HIPPI.
Siinä missä Tuuli oli selvästi
tunnistettavissa ihmiseksi tai ainakin joksikin ihmisen kaltaiseksi, oli Hippi
vain joitain viivoja kallion pintaan vedettynä. Se ei muistuttanut mitään
tuttua, enkä tiedä mitä sen oli tarkoitus kuvata – koiraa, kissaa, ihmistä,
jotain nimellistä kuitenkin. En tiedä, olivatko kuvion tekijän taiteelliset
lahjat rajalliset, vai näkemys vain abstrakti, oliko kuvio jäänyt kesken,
pyyhkiytynyt jo pois, kulunut. Oliko kuviota edes tarkoitus pystyä
tunnistamaan, identifioimaan ihmiseksi, sukupuolitetuksi rooliksi niitä arvoja,
joita me itse edustamme. Ehkä Hippi vain oli, jokin ihmisen kaltainen, muiden
silmiltä piilossa, mutta silti yhtä oleva kuin kuka tahansa meistä – muiden sanoittama.
Ja siitä se ajatus sitten lähti.
Olen viime päivät miettinyt oman
elämäni kierteitä, kaikkea sitä, mikä tekee minusta minut. Sanojani, jotka
ylivilkkaasti mustaavat paperin toisensa jälkeen valuen ilmoille heijastuksena
ajatuksistani. Mietin tapaani sanoittaa kaikkea ja kaikkia aina tunteista
kelloon. Pohdin oman elämäni Tuuleja ja Hippejä, niitä tarinoita, joita olen
aloittanut, jotka olen jättänyt kesken. Ihmisiä, joiden kuvion en ole antanut
muodostua loppuun. Kaikkia niitä kohtaamisia, joista mieleen on jäänyt vain
syherö jostakin. Tapaamisia, joista on syntynyt lukuisia oman elämäni Hippejä,
kesken jääneitä luonnoksia, jotka viittovat oman itseni suuntaan ja kysyvät: mikä minä olen?
Kuinka monen ihmisen elämässä
minä olen vain se pelkkä syherö, jälki jostakin, joka ei koskaan tullut
valmiiksi. Kuinka monta mieltä näkee minut ihmisen kaltaisena, sukupuoleen
roolitettuna. Kuinka monta Tuulia ja Hippiä minä olen.
Ja ennen kaikkea, kuinka monta
Tuulia ja Hippiä olen itse muodostanut?
En tiedä, mutta tuntuu, että
monta. En sanoisi, että liikaa. Tiedostan kyllä, että kaikki kohtaamiset luovat
pienen pieniä Hippejä meihin kaikkiin, mutta suurin osa niistä jää havaintojen
ulkopuolelle. Tärkeimpiä ovat ne Hipit, joiden käsiin tartumme, mutta joiden
käsistä päästämme irti liian aikaisin. Ne Hipit, jotka kuvittelemme valmiiksi ja
joiden annamme mennä. Ne Hipit, joiden kanssa kärsivällisyys loppuu, ja jotka
jäävät kesken, koska joku ei jaksa, ei pysty, ei kykene. Tärkeimpiä ovat ne
Hipit, jotka me itse hylkäämme. Ne tekevät meistä sen ihmisen, joka me olemme.
Kiire, kärsimättömyys,
jaksamattomuus. Niin monia sanoja kuvaamaan ja oikeuttamaan kireitä hymyjä,
henkisiä olan taputuksia ja pahoitteluja, joille ei ole tarvetta. Pitäisi
pysähtyä ja ottaa aikaa, antaa aikaa, päästää irti kiireestä. Pitäisi ojentaa
oma kätensä ja tarttua ojennettuun käteen. Piirtää yhdessä viivoja, auttaa
rakentamaan kuvaa valmiiksi niin, että molemmat näkevät saman kuvan. Pitäisi
päästä samalle sivulle, osittain samaan tarinaan niin, ettei yksikään Hippi jää
kesken vain sen takia, ettei kukaan jaksa.
Pitäisi lakata pelkäämästä
elämää.
Sillä jokaisessa meissä asuu
Hippi. Olemme kaikki itsemme keskeneräisiä kuvia, jotka kehittyvät joka päivä
johonkin suuntaan. Joinakin päivänä toiset viivat pyyhkiytyvät pois, toisina
päivinä jotain viivoja piirretään lisää. Toisina päivinä kuvaa väritetään,
toisina päivinä jäljelle jää vain pelkkä hiilipiirros.
Ja me kaikki odotamme.
Odotamme, että ympäristö lakkaisi
määrittämästä meitä, tulkitsemasta meitä niin kuin sille sopii. Me kaikki
toivomme, että meidät voitaisiin nähdä niin kuin me itse näemme itsemme. Mutta
kuinka he voisivat nähdä, kun emme edes itse tiedä, olemmeko me tänään Tuuleja
vai Hippejä, kesken vai valmiita.
Tänään minä olen Hippi – täysin
kesken ja valmis muuttumaan. Tänään minä olen Tuuli – riittävän valmis, mutta silti
valmis muuttumaan.
