20170206

Kerro kanssani



Kuulin kerran jutun miehestä, joka oli halunnut ottaa tatuoinnin, mutta pitkistä mietinnöistään huolimatta, ei ollut osannut päättää millaisen. Lopulta hän oli kuitenkin tehnyt päätöksensä ja pyytänyt tatuointiliikkeessä artistia tatuoimaan hänen käsivarteensa pienen poikkiviivan, eikä mitään muuta. Kuulleessani jutun ensimmäistä kertaa, nauroin. Kysyin, miksi? Miksi kukaan haluaa tatuoida itseensä miinusmerkin?

Kysymys oli kuitenkin väärä. Se ei ollut miinusmerkki. Se oli poikkiviiva. Sen tulkinta symboloi vain minun omaa maailmakuvaani. Ja se kai oli tarkoituskin. Sanoisin, että ajatus poikkiviivan takana on nerokas. Siinä asuu ajatus siitä, ettei siinä ole ajatusta, vaan pelkkiä tulkintoja. Se ei symboloi mitään, mutta silti kertoo niin paljosta. Kuvittelen ymmärtäväni sen nyt ja voisin käyttää samaa vitsiä jopa itse.

Poikkiviiva, miinus, vaakaviiva, ajatusviiva, osa jotakin, alku ja loppu… Niin monta merkitystä ei minkään taustalla. Lukuisia variaatioita ajatuksista ja tulkinnoista, joita provosoidaan ja houkutellaan esiin yksinkertaisella teolla. Ja ainoa, mitä minä ensin kykenin näkemään, oli symbolinen miinusmerkki ja keskeneräisyys. Minulle se symbolisoi pessimismiä, kykyä ajatella pahin mahdollinen lopputulos toteutuvaksi.

Olen kasvanut niistä ajoista ja nyt kykenen näkemään poikkiviivan taustalla myös muita mahdollisia merkityksiä. En ole kuitenkaan unohtanut taipumustani realistiseen pessimismiin, sillä sitä sanotaan, ettei yhteenkään optimistiin voi luottaa heidän odottaessa jotain hyvää tapahtuvaksi jopa silloin, kun pää on jo kainalossa ja kuoppa kaivettuna heidän ollessa kahdeksan silmänräpäyksen päässä kuolemasta. Siinä vaiheessa pessimisti toteaa mustan huumorin sävyttämän vitsin siitä, kuinka hänen kohdallaan se on kaksi kivuliasta silmänräpäystä ja sen jälkeen ikuinen kummittelu kyseisen giljotiinin luona tai sitten vuosikausia laitteisiin kytkettyinä. Paitsi, ettei ehdi sanoa kuin alun, ollessaan oikeassa kaikesta muusta, paitsi kummittelusta.

Sitä voisikin helposti pudottautua uskomaan pessimismin olevan loputon epätoivon suo, mutta ei se oikeastaan ole. Myös pessimismissä asuu toivoa, paljon toivoa. Sillä ilman toivoa, ei voisi luoda skenaarioita ja murehtia saamattomuuksia ja saavuttamattomia. Pessimismi ilman toivoa ei ole mitään, eikä sillä saavuta mitään, vaikkakin sanonta: Pessimisti ei pety, voikin silloin näyttää kyntensä ja osoittaa olevansa totta. Mutta mitä iloa siitä sitten olisi, olla ironisen oikeassa kaikesta pahasta ja todeta: arvasinhan, joka kerta, kun niin käy. Eikö se vie ilon kakista niistä hetkistä, jolloin niin ei käy. Luulisin, että vie.

Sanoisin itse, että elämän suurimpia iloja on sen kyky yllättää. Vaikka elämä pitkälti onkin pullantuoksuista arkea, ei koskaan voi tietää, mitä seuraavalla sivulla lukee ja millainen maisema mutkan takaa avautuu. Ne sydäntä uudelleen tahdistavat hyvänmielen ja yllätyksen sykähdykset, jotka saavat hymyn kohoamaan kasvoille väistämättömästi, ovat niin täynnä suurta tunnetta, että ei niistä luopua tahtoisi. En kyllä luopuisi niistä ikävimmistäkään sykähdyksistä, sillä elämän arvoa ei määritä yksin hyvä ja kauniit, vaan myös kyky vastaanottaa ja suhteuttaa niihin myös niitä tapahtumia, joiden taustalla ei ole pelkkää onnea. Kovin mielelläni en käsikirjoitusta elämästäni käsiini ottaisi, sillä seuraavan sivun omistaminen veisi maun koko touhusta.

Vaikka täytyy kyllä myöntää, ettei siitä kovin hääviä kirjaa tulisi, vaikka kuinka dramatisoisi tulevia tapahtumia ja minun elämäni paperille kirjoittaisi. Näkeehän sen nyt jo tästä - vuosien varrella kirjoitetut blogitekstit ovat sumuinen ikkuna ajatuksiin ja arkeen, joka soljuu eteenpäin tasaisena ollen päivästä päivään tavallisuutta tavallisuuden keskellä. Joskus mukaan mahtuu jotain leikillisen suuria ajatuksia jostakin, kuten siitä, että on vain yksi asia, minkä haluaisin oikeasti sanoa, mutta niin monta, mistä puhua. Ja toisinaan taas kaikki ajatukset tuntuvat kaikonneen jonnekin avoimelle preerialle juoksemaan kilpaa tuulen kanssa jättäen jäljelle vain pelkkää tunnetta jostakin. Ei kovinkaan mielenkiintoista, jos sitä tarkemmin ajattelee, mutta kuten sanotaan: ei se päämäärä, vaan matka.

Ja matkalla minä olen viimeaikoina ollutkin. Olen koettanut kovasti ymmärtää uusia ja vanhoja ajatuksia sekä tunteita. Olen yrittänyt katsoa peilistä ja peiliin, koettaen nähdä samaan aikaan sekä eteen että taaksepäin. Olen tehnyt yhteenvetoja ja analyyseja, koettanut rakentaa hataria linkkejä menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Olen pysähdellyt ja jatkanut matkaa, palannut taaksepäin ja jatkanut taas eteenpäin. Toisinaan olen jopa kysynyt. Ja lopulta olen löytänyt yhden viisauden lisää, saavuttanut yhden pienen matkan pään. Olen ymmärtänyt kysymisen rohkeuden.

Kysyä, olla kiinnostunut jostakin, tiedustella, mitä toiselle kuuluu, mitä hän oikeasti ajattelee ja tuntee… Se on rohkeutta. Aivan kuin avaisi oven ja päästäisi tuulen sisään jylläämään. Se avaa mahdollisuuden rakentaa jotain suurta ja hienoa - yhteyden kahden ihmisen välille. Se on tietoisten läsnäolon hetki, henkinen kädenpuristus. Ja sitä näkee nykyään aivan liian vähän. Muistatko itse, milloin viimeksi itse avasit oven sisimpääsi tai tulit kutsutuksi sisään?

Tässä maailmassa, kun lähikaupan leluhyllyltä löytyy kolmeatoista erilaista asetta, on liian helppoa piiloutua maailmalta ja omalta itseltään sekä muilta. Siihen riittää 300 g elektroniikkaa, jonka välityksellä voi sanoa kyllä ja ei ja lakata itse olemasta. Sen taakse voi piiloutua ärsykkeiltä leikkien kiireistä kaduilla, luennoilla, kahviloissa. Sen kautta voi niin helposti vastata kysyttäessä muutamalla sanalla tai lauseella, liittäen perään tunnetta kuvaavan emojin. Se on liian helppoa kohottaa henkisesti olkiaan ja vain antaa olla, jättää vastaamatta.

Vaikka siinä on puolensa, kun asiat ovat mustaa milloinkin minkäkin värisellä taustalla, siinä on myös heikkoutensa, sillä asian aiheuttamaa tunnelatausta ei voi arvioida muuten kuin saapuvan vastauksen viiveajan arvioinnilla. Se on tehnyt myös liian helpoksi kuitata viestin kuin viestin sillä samaisella hymiöllä, jonka liittää muutaman sanotun sanan perään, ollen sanomatta mitään muuta, ollen ottamatta kantaa yhtään mihinkään, koska sitä ajattelee, että ne ovat vain kirjaimia näytöllä, paitsi etteivät ne ole vain sanoja.

Ja se kaikki vain siksi, että sitä aina välillä unohtaa, että merkitys on sama sanottuna ja kirjoitettuna, mutta kirjoitettuna tunne ei välity. Tehty tulkinta ja vastuu siitä ovat lukijalla, kuten se on sen poikkiviivan näkijän kohdallakin. Ja silti sitä ei yleensä edes vaivaudu kysymään, vaan ylianalysoi itselle epäselvät, epämielekkäät ja mielekkäät sellaisiksi kuin ne itseä miellyttävät sillä hetkellä, etsien vastauksia riveiltä ja niiden välistä, nähden siellä jotain, mutta mitä - omien ajatusten ja tunteidensa peilin.

Kuten minunkin kirjoitukseni ennen ja nyt: Osaatko sanoa, voitko sanoa, mitä tunteita näillä riveillä ja rivien välissä juoksee? Onko siellä iloa, surua, haikeutta? Välittyvätkö ne tunteet, vai olenko minäkin vain niitä sanoja paperilla, joista ei koskaan ole muuksi kuin sisäiseksi ääneksi, joka hokee merkityksettömiä? Tunnetko rivien välistä ilon ja ivan, kritiikin? Kuuletko haikeuden puheyhteyksien katkeamisesta? Tunnetko sen, kuinka paljon kipua on piilotettu niihin riveihin, jotka kysyvät, mihin me olemme oikein menossa?

Minulle itselleni ne välittyvät, tietysti, sillä minähän ne sanoin. Kerroin niistä ikkunaan valuvista sadepisaroiden joukkoliikenteistä ja repussa kulkevasta hillomunkista, jonka söin kotiin päästyäni. Minulle ne tunteet ovat yhtä selviä kuin ikkunan takana tällä hetkellä vyöryvä lumisade, sillä minä tiedän sen ajatusprosessin näiden sanojen takana. Minä tiedän matkan, mutta te vain päämäärän.

Siksi haluaisinkin tänään muistuttaa, että tehdessänne matkaa, katsokaa tulkintoja, älkää totuuksia. Nähkää yhteys sen kaikkeuden välillä - matkaa tehdessä tulkinnat ohjaavat valintoja ja kysyminen on rohkeutta. Pyydän, kysy ensi kerralla itseltäsi, kuinka paljon haluat tietää tai olla tietämättä, ennen kuin painat sen vakiohymiön useimmin käytettyjen hymiöiden joukosta ja olet jälleen vain sanoja tai kuvioita näytöllä, kasvattaen samalla vuosien hiljaisuutta. Sillä sen minä olen oppinut itse, että se hiljaisuus ei koskaan lakkaa olemasta, ellei sitä itse lopeta. Ja se, mitä minä toivon, on tiivistettävissä kahteen sanaan: Kerro kanssani. Sillä ei ole tarinaa ilman lukijaa, kuulijaa ja tulkitsijaa.