Kuulin kerran jutun miehestä,
joka oli halunnut ottaa tatuoinnin, mutta pitkistä mietinnöistään huolimatta,
ei ollut osannut päättää millaisen. Lopulta hän oli kuitenkin tehnyt
päätöksensä ja pyytänyt tatuointiliikkeessä artistia tatuoimaan hänen käsivarteensa
pienen poikkiviivan, eikä mitään muuta. Kuulleessani jutun ensimmäistä kertaa,
nauroin. Kysyin, miksi? Miksi kukaan haluaa tatuoida itseensä miinusmerkin?
Kysymys oli kuitenkin väärä. Se
ei ollut miinusmerkki. Se oli poikkiviiva. Sen tulkinta symboloi vain minun
omaa maailmakuvaani. Ja se kai oli tarkoituskin. Sanoisin, että ajatus
poikkiviivan takana on nerokas. Siinä asuu ajatus siitä, ettei siinä ole
ajatusta, vaan pelkkiä tulkintoja. Se ei symboloi mitään, mutta silti kertoo
niin paljosta. Kuvittelen ymmärtäväni sen nyt ja voisin käyttää samaa vitsiä
jopa itse.
Poikkiviiva, miinus, vaakaviiva,
ajatusviiva, osa jotakin, alku ja loppu… Niin monta merkitystä ei minkään
taustalla. Lukuisia variaatioita ajatuksista ja tulkinnoista, joita
provosoidaan ja houkutellaan esiin yksinkertaisella teolla. Ja ainoa, mitä minä
ensin kykenin näkemään, oli symbolinen miinusmerkki ja keskeneräisyys. Minulle
se symbolisoi pessimismiä, kykyä ajatella pahin mahdollinen lopputulos
toteutuvaksi.
Olen kasvanut niistä ajoista ja nyt
kykenen näkemään poikkiviivan taustalla myös muita mahdollisia merkityksiä. En
ole kuitenkaan unohtanut taipumustani realistiseen pessimismiin, sillä sitä
sanotaan, ettei yhteenkään optimistiin voi luottaa heidän odottaessa jotain
hyvää tapahtuvaksi jopa silloin, kun pää on jo kainalossa ja kuoppa kaivettuna
heidän ollessa kahdeksan silmänräpäyksen päässä kuolemasta. Siinä vaiheessa
pessimisti toteaa mustan huumorin sävyttämän vitsin siitä, kuinka hänen
kohdallaan se on kaksi kivuliasta silmänräpäystä ja sen jälkeen ikuinen
kummittelu kyseisen giljotiinin luona tai sitten vuosikausia laitteisiin
kytkettyinä. Paitsi, ettei ehdi sanoa kuin alun, ollessaan oikeassa kaikesta
muusta, paitsi kummittelusta.
Sitä voisikin helposti
pudottautua uskomaan pessimismin olevan loputon epätoivon suo, mutta ei se
oikeastaan ole. Myös pessimismissä asuu toivoa, paljon toivoa. Sillä ilman
toivoa, ei voisi luoda skenaarioita ja murehtia saamattomuuksia ja
saavuttamattomia. Pessimismi ilman toivoa ei ole mitään, eikä sillä saavuta
mitään, vaikkakin sanonta: Pessimisti ei
pety, voikin silloin näyttää kyntensä ja osoittaa olevansa totta. Mutta
mitä iloa siitä sitten olisi, olla ironisen oikeassa kaikesta pahasta ja
todeta: arvasinhan, joka kerta, kun
niin käy. Eikö se vie ilon kakista niistä hetkistä, jolloin niin ei käy.
Luulisin, että vie.
Sanoisin itse, että elämän
suurimpia iloja on sen kyky yllättää. Vaikka elämä pitkälti onkin
pullantuoksuista arkea, ei koskaan voi tietää, mitä seuraavalla sivulla lukee
ja millainen maisema mutkan takaa avautuu. Ne sydäntä uudelleen tahdistavat hyvänmielen
ja yllätyksen sykähdykset, jotka saavat hymyn kohoamaan kasvoille
väistämättömästi, ovat niin täynnä suurta tunnetta, että ei niistä luopua
tahtoisi. En kyllä luopuisi niistä ikävimmistäkään sykähdyksistä, sillä elämän
arvoa ei määritä yksin hyvä ja kauniit, vaan myös kyky vastaanottaa ja
suhteuttaa niihin myös niitä tapahtumia, joiden taustalla ei ole pelkkää onnea.
Kovin mielelläni en käsikirjoitusta elämästäni käsiini ottaisi, sillä seuraavan
sivun omistaminen veisi maun koko touhusta.
Vaikka täytyy kyllä myöntää,
ettei siitä kovin hääviä kirjaa tulisi, vaikka kuinka dramatisoisi tulevia
tapahtumia ja minun elämäni paperille kirjoittaisi. Näkeehän sen nyt jo tästä -
vuosien varrella kirjoitetut blogitekstit ovat sumuinen ikkuna ajatuksiin ja
arkeen, joka soljuu eteenpäin tasaisena ollen päivästä päivään tavallisuutta
tavallisuuden keskellä. Joskus mukaan mahtuu jotain leikillisen suuria
ajatuksia jostakin, kuten siitä, että on vain yksi asia, minkä haluaisin
oikeasti sanoa, mutta niin monta, mistä puhua. Ja toisinaan taas kaikki
ajatukset tuntuvat kaikonneen jonnekin avoimelle preerialle juoksemaan kilpaa
tuulen kanssa jättäen jäljelle vain pelkkää tunnetta jostakin. Ei kovinkaan
mielenkiintoista, jos sitä tarkemmin ajattelee, mutta kuten sanotaan: ei se päämäärä, vaan matka.
Ja matkalla minä olen
viimeaikoina ollutkin. Olen koettanut kovasti ymmärtää uusia ja vanhoja
ajatuksia sekä tunteita. Olen yrittänyt katsoa peilistä ja peiliin, koettaen
nähdä samaan aikaan sekä eteen että taaksepäin. Olen tehnyt yhteenvetoja ja
analyyseja, koettanut rakentaa hataria linkkejä menneisyyden ja tulevaisuuden
välillä. Olen pysähdellyt ja jatkanut matkaa, palannut taaksepäin ja jatkanut taas
eteenpäin. Toisinaan olen jopa kysynyt. Ja lopulta olen löytänyt yhden
viisauden lisää, saavuttanut yhden pienen matkan pään. Olen ymmärtänyt
kysymisen rohkeuden.
Kysyä, olla kiinnostunut
jostakin, tiedustella, mitä toiselle kuuluu, mitä hän oikeasti ajattelee ja
tuntee… Se on rohkeutta. Aivan kuin avaisi oven ja päästäisi tuulen sisään
jylläämään. Se avaa mahdollisuuden rakentaa jotain suurta ja hienoa - yhteyden
kahden ihmisen välille. Se on tietoisten läsnäolon hetki, henkinen
kädenpuristus. Ja sitä näkee nykyään aivan liian vähän. Muistatko itse, milloin viimeksi itse avasit oven sisimpääsi tai tulit
kutsutuksi sisään?
Tässä maailmassa, kun lähikaupan
leluhyllyltä löytyy kolmeatoista erilaista asetta, on liian helppoa piiloutua
maailmalta ja omalta itseltään sekä muilta. Siihen riittää 300 g
elektroniikkaa, jonka välityksellä voi sanoa kyllä ja ei ja lakata itse
olemasta. Sen taakse voi piiloutua ärsykkeiltä leikkien kiireistä kaduilla,
luennoilla, kahviloissa. Sen kautta voi niin helposti vastata kysyttäessä
muutamalla sanalla tai lauseella, liittäen perään tunnetta kuvaavan emojin. Se
on liian helppoa kohottaa henkisesti olkiaan ja vain antaa olla, jättää
vastaamatta.
Vaikka siinä on puolensa, kun
asiat ovat mustaa milloinkin minkäkin värisellä taustalla, siinä on myös
heikkoutensa, sillä asian aiheuttamaa tunnelatausta ei voi arvioida muuten kuin
saapuvan vastauksen viiveajan arvioinnilla. Se on tehnyt myös liian helpoksi
kuitata viestin kuin viestin sillä samaisella hymiöllä, jonka liittää muutaman
sanotun sanan perään, ollen sanomatta mitään muuta, ollen ottamatta kantaa
yhtään mihinkään, koska sitä ajattelee, että ne ovat vain kirjaimia näytöllä,
paitsi etteivät ne ole vain sanoja.
Ja se kaikki vain siksi, että sitä
aina välillä unohtaa, että merkitys on sama sanottuna ja kirjoitettuna, mutta kirjoitettuna
tunne ei välity. Tehty tulkinta ja vastuu siitä ovat lukijalla, kuten se on sen
poikkiviivan näkijän kohdallakin. Ja silti sitä ei yleensä edes vaivaudu
kysymään, vaan ylianalysoi itselle epäselvät, epämielekkäät ja mielekkäät
sellaisiksi kuin ne itseä miellyttävät sillä hetkellä, etsien vastauksia
riveiltä ja niiden välistä, nähden siellä jotain, mutta mitä - omien ajatusten
ja tunteidensa peilin.
Kuten minunkin kirjoitukseni
ennen ja nyt: Osaatko sanoa, voitko sanoa, mitä tunteita näillä riveillä ja
rivien välissä juoksee? Onko siellä iloa, surua, haikeutta? Välittyvätkö ne
tunteet, vai olenko minäkin vain niitä sanoja paperilla, joista ei koskaan ole
muuksi kuin sisäiseksi ääneksi, joka hokee merkityksettömiä? Tunnetko rivien
välistä ilon ja ivan, kritiikin? Kuuletko haikeuden puheyhteyksien
katkeamisesta? Tunnetko sen, kuinka paljon kipua on piilotettu niihin riveihin,
jotka kysyvät, mihin me olemme oikein menossa?
Minulle itselleni ne välittyvät,
tietysti, sillä minähän ne sanoin. Kerroin niistä ikkunaan valuvista
sadepisaroiden joukkoliikenteistä ja repussa kulkevasta hillomunkista, jonka
söin kotiin päästyäni. Minulle ne tunteet ovat yhtä selviä kuin ikkunan takana
tällä hetkellä vyöryvä lumisade, sillä minä tiedän sen ajatusprosessin näiden
sanojen takana. Minä tiedän matkan, mutta te vain päämäärän.
Siksi haluaisinkin tänään
muistuttaa, että tehdessänne matkaa, katsokaa tulkintoja, älkää totuuksia.
Nähkää yhteys sen kaikkeuden välillä - matkaa tehdessä tulkinnat ohjaavat
valintoja ja kysyminen on rohkeutta. Pyydän, kysy ensi kerralla itseltäsi,
kuinka paljon haluat tietää tai olla tietämättä, ennen kuin painat sen
vakiohymiön useimmin käytettyjen hymiöiden joukosta ja olet jälleen vain sanoja
tai kuvioita näytöllä, kasvattaen samalla vuosien hiljaisuutta. Sillä sen minä
olen oppinut itse, että se hiljaisuus ei koskaan lakkaa olemasta, ellei sitä
itse lopeta. Ja se, mitä minä toivon, on tiivistettävissä kahteen sanaan: Kerro kanssani. Sillä ei ole tarinaa
ilman lukijaa, kuulijaa ja tulkitsijaa.