Normipäivä

Tutkimusryhmässä työskentely on viiteen laskemista ja alkuun palaamista, nollia ja ykkösiä, joita on liikaa ja väärissä paikoissa. Se on itsenäisen työskentelyn irvikuva, jonka mikrobien katkuisessa arjessa mikään ei ole sanomatta selvää. Tutkimusryhmässä varminkin hypoteesi osoittautuu usein epävarmuuden korrelaatiokertoimeksi, eikä selvää ole enää mikään muu kuin maanantaiaamujen työpaikkakooma, jota lievitetään aamu viideltä juotavalla haalealla teellä.

Rutiini tutkimusryhmässä on harhaanjohtava käsite, sillä työnkuvat ja päivien mitat muuttuvat tutkimusten mukaisesti niin, että aamulla kaunis ajatus lyhyestä päivästä vaihtuu kaksitoistatuntiseen aherrukseen silmän räpäyksessä ja hymy hyytyy uusintatestien edessä, eikä oman osaamisen kyseenalaistaminen ole mitään muuta kuin tarpeellista. Muistiaankin voi epäillä, jos tahtoo, mutta ennen kaikkea laskupäätä, sillä tutkimusryhmässä epäilys on vahvassa roolissa:

Epäilys määrittää tutkimusasetelman, tutkimuskysymykset, tutkimukseen liittyvät hypoteesit. Epäilys kyseenalaistaa tutkimusasetelman, tutkimuskysymykset ja tutkimukseen liittyvät hypoteesit. Epäilys kysyy, oletko tehnyt oikein, muistitko kaiken, huomioitko kaiken. Eikä se epäilys ei pyydä, se pakottaa ja vaatii.

Ja jossakin siellä epäilyksen alla ja takana asuu totuus.

Totuuden kimppuun pääseminen vaatii kuitenkin paljon muutakin kuin epäilystä. Se vaatii ammattitaitoa, asian ymmärtämistä, laiteasiantuntijuutta, organisointikykyä, luetunymmärtämistä, johdonmukaisuutta, päättelykykyä ja lukuisia muita henkisiä ominaisuuksia, joiden kehittäminen vaatii pitkään pinnaa ja hyväksyntää; kykyä antaa itselle anteeksi inhimilliset virheensä.

Eikä se saavutettu totuus yleensä edes ole koko totuus.

Se on osatotuus. Pienen pieni osa jostakin, jota epätoivoisesti yritetään saavuttaa. Se on ripaus epätoivolla maustettua toiveikkuutta, halua ymmärtää suurempaa kokonaisuutta, jolle ei ole nimeä. Se totuus on ääneen lausumaton toive siitä, että tänään se jokin puuttuva rengas löytyy ja uusi todellisuustaivas aukeaa.

Tutkimusryhmässä inhimillisen työskentelyotteen unohtaa lähes yhtä helposti kuin lounaan. Totuuden jahtaaminen imee matkaansa suorilta jaloilta ja kaataa suorilta jaloilta, eikä työpaikaltaan malta poistua kuin vasta siinä vaiheessa, kun oma nimi alkaa kuulostaa väärin päin luettuna tutummalta kuin oikein päin luettuna. Sitä tekee työn ja työvaiheen toisensa jälkeen uskotellen itselleen, niiden olevan juuri nyt oleellisia, eikä sanonnasta: Älä tee tänään mitään, minkä voit jättää huomiseen, jää jäljelle kuin sanat ja niiden vääristämä todellisuus: Jos voit tehdä sen tänään, tee.

Niinpä sitä sitten istuu pipetoimassa laminaarissa milloin mitäkin kirkasta tai sävyllistä nestettä astiasta toiseen, lisäten joukkoon milloin bakteereja, milloin alkueläimiä. Sitä kuluttaa työskentelynsä ohessa viinaa enemmän kuin elimistö sietää, desinfioiden käsiään ja työskentelyvälineitä tulella ja ilman. Hypistelee sormissaan polttavia folioita ja mielessään päivän töitä selaillen työkaavioita yhtä tehokkaasti kuin toiset internetin seuranhakupalstoja ja –palveluita. Sitä yrittää pysyä itsensä ja ajatustensa matkassa vain huomatakseen, että jokin muuttuja on pyörähtänyt mielessä tai paperilla toisin päin ja maailma näyttäytyykin toisten silmiin erilaiselta.

Se on erilainen maailma – olla osa jotakin, mutta ilman ymmärrystä. Sitä katsoo ympärilleen ja näkee tuttuja asioita, jotka ovat yllättäen muuttuneet vieraiksi; laimennossarjoja ei tehdä samalla tavalla, kontrollointi on löyhempää, dokumentointi sotkuisempaa ja leväperäisempää, eivätkä vitsitkään ole samoja. Sitä takertuu lillukan varsiin, jää makaamaan vastatuuleen, eikä silti puolusta omaa näkemystään, vaan tekee, mitä pyydetään uskoen, toisten tietävän, mitä he ovat tekemässä, sillä heillä on jotain, mitä minulla ei vielä ole: ikää ja kokemusta.

Ikä ja kokemus eivät kuitenkaan aina ole rikkaus. Ikä kalahtaa tottumukselta, kokemus kaavoihin kangistumiselta, ja aina on tehty näin, matkaa olkapäällä kuin tussimerkinnät tehdaspuhtaan lateksihanskan pinnalla. Nuoruus ja kokemattomuus taas kuulostavat epävarmuudelta ja hullulta rohkeudelta kyseenalaistaa ja kokeilla tyhmiäkin ratkaisuja. Se on kokeilunhalua, jossa epäilys unohtuu jonnekin näyttämisenhalun ja onnistumisen etsimisen alle.

Kokemattomuus ja nuoruus saavat hyvin usein lankeamaan pettävään ajattelemattomuusansaan. Sitä uskoo tekemäänsä, näkemäänsä ja muistiinsa. Luottaa siihen, että saavutettu on mahdollista ja siihen on päädytty oikeilla keinoilla, vaikka niin ei aina ole. Sitä näkee vain sen, minkä haluaa nähdä – oman totuuden.

Oman totuuden jäljillä tässä on nyt oltu jo useampi viikko, työtunteja painettu mustana valkoiselle enemmän kuin työsopimuksessa on sallittu, mutta todellisuuspako on ollut sen arvoinen. Jokseenkin virheiden määrä ajatuskatkoskehyksessä on viime päivinä ollut jo lähes huolestuttava, joten työtahdin alentaminen lienee vaadittavaa, ettei ensi viikon sanamuutoslaulussa lauleta näin:

”Vuoden oon jo tehnyt liikaa hommia./ Ei vapaa päiviä./ Ei tietookaan lomista./ En saanut niitä edes lapulle./ Kaikki suuret tiedenaiset kuulemma päättyy Timesiin./ Jos ei lopu poveri,/ uu-u/ ennen seuraavaa aamua./ Ennen aamua.”

#BioScreen, #Pesäke-PCR, #16S-rDNA, #Koealustatestit, #Yhteisödynamiikka, #Laimennossarjat, #Mustamalja, #virheistä oppii, #ego vai ammattitaito, #evoluutioekologia…

Kirjoita tai laula

Aamu on samanlainen kuin aina; hiljainen ja hento, muttei ajatukseton. Hiljaisuudenkin voi kyseenalaistaa, kun kuulokkeissa sanoja tajuntaan valuttaa milloin Adam Lambert, milloin Dima Bilan tai joku muu, ja sohvalta kuulokkeiden levittämän äänikerroksen takaa kuuluu tuhinaa, jos sitä haluaa kuunnella. Se tuhina on kuulunut sohvalta nyt jo yli kuukauden, kohta kaksi. Ja kun kaksi kuukautta tulee täyteen, se loppuu. Yksi aikakausi loppuu ja elämä palaa takaisin uomiinsa.

Onko jokin sitten ollut eri tavalla, muuttunut?

Oi kyllä. Talossani on ollut elämää (ja ruokaa). Ennen varjoleikkejä seinillä on saanut katsella yksin ja niiden tarjoama viihde on ollut useiden aamuöiden soidintanssia yön kanssa. Kahteen kuukauteen ei varjoleikkejä ole ollut. Sitä on poistunut aamulla pimeässä, jättäen tuhina sohvalle ja varjot piiloon. Illalla palatessa sitä on levittänyt päivänsä riekaleet ympäri keittiön seiniä kertoen hetken töistä, suuremman osan treeneistä. Kuunnellut sanoja toisista töistä. Sitä on istunut sohvalle viereen, nostanut peiton korviin ja katsellut sarjoja ja elokuvia Netflixistä, kommentoiden satunnaisesti niiden mielettömyyttä ja kertoen elämästä kaskun toisensa jälkeen.

Eikä ole edes kirjoittanut. Paitsi töissä laboratoriopäiväkirjaan ja viestejä ihmisille, joita ei näe tai edes kuule. Sitä on haaveillut kynään tarttumisesta, mutta ei ole saanut aikaan, sillä kirjoittaminen on minulle kuin valkea ääni hiljaisuudessa. Se vaatii enemmän kuin paperin ja kynän. Se vaatii mielentilan ja oman tilan, jossa lukea ajatuksia kuin kauan sitten hukattuja mantroja. Se kaipaa musiikkia ja nauhuria, mahdollisuutta nähdä, lukea ja kuulla.

Kirjoittaminen, se vaatii ajan tilan jäsentelyä, miettimistä, johon ei ole aikaa, kun haluaa olla läsnä, olla ihminen, eikä joku, jonka suonissa virtaa enemmän sanoja ja mustetta kuin verta.

Ja vaikka kirjoittaminen tekee minusta kokonaisen, se samalla tekee minusta vajaan. Se vie minut pois, kauas pois niihin maisemiin, joissa sanojen kasvot ovat peilikuvia minun ajatuksistani, mutteivät silti negaatioita minusta itsestäni. Kirjoittaminen vie minut paikkaan, jossa minua kuullaan, jossa itse kuulen itseni. Se vie niihin hetkiin, joissa yksi- ja kaksitavuiset sanat eivät riitä, mutta joissa aika on väärä, ajatus hukassa tai planeetta väärä ja ne muutamat tavut ainoita, mitä aikaan sai.

Tänään sanat eivät enää suostuneet pysymään poissa valkeudesta, ne halusivat paperille. Uhkasivat, että jos en kirjoita, laulan. En ajatellut laulaa, vaikka pidänkin laulun sanojen muuntelusta mieleisekseni ja niiden tarinankerronnallisesta elementistä, joten kirjoitin.

Oikeasti asiat, joita ajattelin kirjoittaa eivät käsitelleet lainkaan kahta kuukautta eivätkä kirjoittamista ja sen hienoutta, vaan minun oli tarkoitukseni kirjoittaa änkyräakoista, sähköovista ja kaikesta muusta, joka on minun kiukkumittariani viime aikoina väräyttänyt. Nyt tyydyn kuitenkin noihin asioihin sanomaan vain yhdet lauseet: jos maailmasi on paikka, jossa on tilaa vihalle, älä pura sitä muihin. Jos ovessa on merkki, että se aukeaa nappia painamalla, paina sitä.

Vaikka voisin kyllä itseasiassa sanoa muutaman sanan vihasta, riidanhaluisesta kiukusta, aggressioita, jotka hallitsevat ja ohjaavat yksilöä ja ympäristöä.

Tällä viikolla kymmentuntisen työpäivän jälkeen Subwaylle syömään raahustaessa, jouduin todistamaan tilannetta, josta ensimmäinen ajatukseni oli jotain aikuisista ihmisistä ja viitsimisestä sekä itsehillinnän puuttumisesta, toinen ajatukseni jotain ärsyyntynyttä siitä, kuinka ruokailua ei ole pakko suorittaa ulkona, jos kerran mieli on niin musta, että suusta tulee vain rikin katkuisina pölähdyksinä syytöksiä muiden suuntaan, ja viimeinen ajatus sitä, että toivottavasti itse ei koskaan lankea tuohon rooliin, jossa on parempi tiuskia itsensä matkaan kuin sanoa, että ei millään jaksaisi, kun päivä on ollut huono, pitkä ja raskas.

Tuona päivänä tiskille itsensä marssitti pariskunta, jonka kahnausmomentti heilui ja keinui jo ennen tiskin päätyä siihen malliin, että ellen itse olisi ollut ruokailussani vasta puolessa välissä, olisin varmaan poistunut paikalta, ennen koko tilannetta. Puolikas kanapatonkini kuitenkin pyysi jäämään, kuten myös seuralaiseni lähes kokonaan syömätön patonki. Siinä sitä sitten istuttiin kertoen vainukoiran nenästä ja E. coleista, kun tiskille päässyt nainen alkaa kysellä raaka-aineiden kotimaisuudesta, taivastelee niiden ulkomaalaisuutta ja kieltää laittamasta leipäänsä mitään, mikä ei ole tullut Suomesta (syö jossakin muualla, jos on niin vaikeaa) sen jälkeen, kun on ensin kassakonetta epätoivoisesti toimivaksi saattamista yrittävälle nuorelle sanonut pyörtyvänsä kohta suorilta jaloilta nälästä, kun ei palvelua saa. Kritiikkiä sai myös seuralaisen valinnat ja valitsemattomuus, joka sai seuralaisen (totta kai) provosoitumaan itseensä kohdistuneen kelpaamattomuuden vuoksi. Sama rata jatkui läpi linjaston kassalle ja pöytään asti. Kiukku väitti toista nahjukseksi, toista turhan päiväiseksi nalkuttajaksi ja muita tilannetajuttomiksi moukiksi, kun ympärillä puhuttiin jostakin "E. coleista ja haavoista sormissa ja muista, hyi että! "

Tilanne oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Viereisen pöydän tiuske ja äyske tuntui epäoikeudenmukaiselta. Harmitti itsensä ja muiden puolesta, kun yhden ihmisen huono tuuli tuntui leviävän tasaisena ärsytyksen viittana läpi pöytien, saaden pinnan kiristymään,  ja kun ohikulkeva äiti huutavan lapsen kanssa ohitti pöydät, kylmä vesisanko kaatui.

Ihmismieli. Se on niin hauras, altis vaikutteille, impulsseille, ettei sitä edes aina ymmärrä, kuinka paljon omasta olosta on muiden ja ympäristön ansiota ja syytä. Sitä ei edes huomaa, kuinka ottaa kiireen olkapäilleen ohi kiiruhtavalta bisnesihmiseltä, hymyn kassan kasvoilta, melankolian katusoittajalta, ärsytyksen huutavaa lasta raahaavalta vanhemmalta ja levottomuuden teinijoukolta. Ei huomaa lainattuja tunteita, eikä erota niitä omista.

Pitäisi muistaa hymyillä enemmän. Kohdata maailma avoimemmin ja muistaa, että yhtä lailla kuin Subwaylla ilmaa pilannut ihminen, sitä on itse välillinen vaikutin tässä suuressa sosiaalisessa pelissä, jossa panoksena on hyvä päivä. Pitäisi muistaa se vanha sanonta: ”hymy ei maksa mitään, mutta se antaa paljon. Se rikastuttaa häntä, joka sen saa, muttei tee antajaansakaan köyhemmäksi.” ja katsoa ohi kulkevia ihmisiä sen verran tuttavallisesti ja iloisesti, että muutaman hyvän vaihtaminen ei ole vain sattumaa, vain tietoisesti tehty valinta.

Valinta, joka sanoo: me olemme kaikki tässä, ja minulla on sinulle jotain; ilo.