PERA

On lokakuun loppu, sataa ja tuulee kovasti, paitsi että ei sada. Mutta jos sataisi, sadepisarat olisivat omaa joukkoliikennettään mukaileva massa menneen kesän toiveita. Ne piirtäisivät purojaan autojen ikkunoihin ja maahan, eivätkä väittäisi liikennesäännöistä tai muiden mielipiteistä. Ne pitäisivät kiinni omasta todellisuudestaan, jossa jokainen ei ole sen enempää kuin oma itsenä oman pintajännitteisen kalvonsa alla.

Minun kalvoni alle on viimeaikoina kasaantunut uusia asioita. Ja ennen kuin ehditte riemastua, pelästyä tai järkyttyä, sanon: ei. Se ei ole Pera. En ole tarttunut mahdollisuuteen ja ottanut itselleni vauhdinrajoitinta. Olen sen sijaan ehkä jopa hieman painanut kaasua ja lisännyt vauhtia. Olen ojentanut käteni ja tarttunut tarjoukseen, joka tuo minulle paljon iloa.

Olin viikko sitten Tampereella kouluttautumassa. En vieläkään aivokirurgiksi, patologiksi, enkä edes taitoluistelijaksi, mutta voisin sanoa kuitenkin koulutuksen sisältäneen yhteisiä piirteitä näihin kaikkiin. Kaikissa näissä lajeissa tarvitaan taitoa, fysiikkaa ja aivoja. Se ei vaadi rakettitiedettä, eikä taivaankappaleiden nimeämistä, vaan kykyä toimia tilanteissa, joissa olosuhteet muuttuva joskus nopeasti ja yllättäen.

Olin kouluttamassa itseäni kamppailulajien junioriohjaajaksi. Se oli koulutuksen ensimmäinen osa, jossa vietin tunteja istuen ja kuunnellen ammattivalmentajia ja hyppien erilaisia liiketaitoharjoitteita kovalla liikuntasalin lattialla. Olin pienen hetken osa liikunnallista koneistoa, jossa tavanomainen arkiliikunta-ajatteluni joutui taipumaan kokonaan uuden ajattelutavan edellä. Todistin tuona viikonloppuna tositaitoisuuteni notkeana norsuna olemisessa, heikkouteni fyysisessä kestävyydessä hapenoton ja lihaskunnon osalta ja sitkeyteni luovuttamisen suhteen.

Tuona viikonloppuna minä yritin kaikkeni. Olin omassa henkilökohtaisessa kuntotestissä ja tunsin riittämättömyyden kuumien kyynelten valuvan pitkin punaisia poskiani. Sillä hetkellä minä en ollut tarpeeksi, en riittänyt itselleni. Tai oikeastaan koin, etteivät kuntoni ja jaksamiseni olleet riittävät. En ollut sellaisessa kunnossa, jossa halusin olla. Vihasin sitä tunnetta, olla heikko. Mutta en vielä tänäänkään ole tehnyt asialle yhtään mitään.

Miksi? Koska niin kauan, kun jaksamistani ei laiteta koetukselle ja puntariin, minä olen tyytyväinen. Koen olevani tarpeeksi hyvässä kunnossa jaksaakseni, enkä suurimmaksi osaksi edes muista, etten pystynyt Tampereella nyrkkeilijöiden kanssa samaan suoritukseen. Vasta siinä vaiheessa, kun minut pakotetaan katsomaan itseäni silmiin ja kohtaamaan omat heikkouteni, omat rajani, minä löydän sen – tunteen riittämättömyydestä, halun olla jotain muuta.

Halun olla yli-ihminen, vaikka ei minun tarvitsisi. Kuntoni ei ehkä ole maailman paras, eikä sillä ole lähtemistä maratonille tai trialthoniin, mutta se välttää, minä pärjään kyllä. Pärjäsin suoritustasooni nähden varsin hyvin sekä koulutuksessa että sen jälkeisissä treeneissä. En tule koskaan olemaan kuntohuippuja, mutta ehkä silläkään ei ole väliä. Riittää, että tasapaino löytyy yrittämisen, pystymisen ja osaamisen välillä. Ja tällä hetkellä se löytyy.

Ensimmäiset yksin vedetyt alkeistason treenit menivät vallan hyvin, vaikka käyttööni otinkin oppeja junioriohjaajakoulutuksesta. Kaikilla oli mukavaa, mutta oikeita asioita tuli tehtyä. Totesin, että aikuisetkin pitävät mielikuvista. Ja ennen kaikkea, aikuisetkin tarvitsevat liiketaitoharjoitteita, sillä perinteiset liiketaidot ovat meiltä jo aikojen saatoissa unohtuneet. Me emme enää osaa tarrautua tuulen vietäväksi ja käyttää kroppaamme niin kuin niinä aikoina, kun metsät ja puistot olivat niitä luovia työkenttiä, joilla itseämme kunnossa pidimme. Nykyään me vain olemme koneisiimme kahlittuja tekijöitä, joiden mielikuvituksella on rajat, jotka olemme itse vetäneet.

Sen minä koulutuksessa opin. Kuten myös sen, että jokainen tunne, jokainen kokemus on subjektiivinen. Kouluttajamme halusi saada meidät ymmärtämään, että toisen kokemuksen ala-arviointi on yksi niistä etikettivirheistä, jonka valmentamisessa ja elämässä yleensäkin voi tehdä. Meidän tulisi ymmärtää, että se, mitä me koemme, ei ole symbioosissa muiden kokemusten kanssa. Me voimme jakaa saman ilon ja surun, mutta me emme voi tuntea ja kokea sitä samoilla väreillä, samalla tavalla. Voimme ehkä nimetä sen tunteen olevan sama, mutta kokemus on yhtäkaikki subjektiivinen. Me emme voi tietää, miltä toisen tunne tuntuu, miten hän sen kokee ja tulkitsee.

Oppi konkretisoitui minulle sinä päivänä, kun vanha näkemysero ystävän kanssa nousi jälleen auringonvaloon viimeisimmällä tapaamiskerrallamme. Sen verbaalisen yhteenottomme jälkeen hänen minua koskeva luonnehdinta meni kutakuinkin näin: Tiedän kyllä, että sinulla on teelusikan tunneskaala, joten minun ei pitäisi yhtään yllättyä sinun kykenemättömyydestäsi nähdä, että loukkaat minua tahallaan.

Myönnän käyttäneeni sanontaa teelusikan tunneskaala ihan itse jo aiemmin, sillä toisinaan koen tunteiden ilmaisun itselleni vaikeaksi ja jätän mielelläni ilmaisematta niitä tunteita, joiden sivistyssanakirjallista selitystä en tiedä. En kuitenkaan sanoisi, että tunneskaalani vivahtaa kylmyyteen lähes jokaisessa tekemässäni asiassa. Hän kuitenkin sanoi kokeneensa asian niin, että minä en häntä arvosta lainkaan. Tämän tunteen hän sai siitä, etten itse kyennyt suhtautumaan hänen edesmenneeseen koiraansa samalla tunnemäärällä kuin hän ja henkilöittämään koiraa.

Tunnekokoemuksemme asian suhteen olivat siis täydessä törmäyskurssissa, emmekä kyenneet yhteisen sävelen löytämiseen. Minä olin valmis hautaamaan asian sillä, että minä näen ja koen asian näin ja sinä näin, mutta hänen mielestään se, jos mikä, oli entistä pahempaa ala-arvostamista.  Lopulta tilanne johti siihen hetkeen, jossa hänen mielestään polkujemme on parempi lähteä eri suuntiin. Itse en sitäkään subjektiiviseksi luettavaa kokemusta jakamaan pystynyt. Sanoisin kuitenkin, että tässä asiassa päätös oli lopulta yhteinen ja kokemus teemaltaan sama, vaikkakin sisällöltä ja kokemukseltaan eri: Kuollut koira vei meidät liian kauaksi toisistamme.

Nämä subjektiiviset tunteet ovat niitä tunteita, joiden kokemisen haastavuus on minulle kenttä, jolla on vain opeteltava kulkemaan. On koetettava ymmärtää, mitä muut tuntevat ja samalla yritettävä ymmärtää, mitä itse tuntee. On nähtävä ja koettava asioita ja muistettava, että jokainen kokemus on subjektiivinen, eikä samaan virtaan käy astuminen kahta kertaa, sillä se virta ei enää ole sama.

Tähän kenttään olen tutustunut myös harjoittelupaikassani. Joudun päivittäin kohtaamaan erilaisia ihmisiä heidän tullessa asiakkaaksi näytteenottoon. Joudun herkistämään itseni heidän tunteilleen ja kokemuksilleen, jotta minun on mahdollista palvella heitä hyvin. Vielä tällä hetkellä heidän tunteidensa aistiminen ja jakaminen on vastentahtoista myötäelämistä, jossa vain koetan nähdä, miten minun tulisi reagoida. Ja näin saadaan teelusikallekin lämpimiä tunteita, kyky aistia pelkoa ja kipua, vastaanottaa toisen ihmisen lähettämää tunnevärähtelyä ja koettaa muuttaa sitä positiiviseksi tai vahvistaa niin, että näytteenotto onnistuu mahdollisimman hyvin, kivuttomasti ja helposti.

Siihen kenttään omaksi tuekseni olen tuonut matkassani sosiaaliset etiketit, joiden taakse on hyvä naamioitua. Kohtelias hymy on se, joka ensikädessä luo varmuutta, mutta päivän kuulumisten kysyminen luo yhteenkuuluvuuden tunnetta, tunteen siitä, että sinusta välitetään. Vanhempien ihmisten kanssa se toimii aina. He hymyilevät takaisin, he vastaavat vapaaehtoisesti ja kertovat heidän aamustaan kiitollisena kysymisestä. Nuoret taas… Heistä en ota selkoa. He eivät noudata niitä etikettisääntöjä, jotka minulla on. He eivät myöskään vastaa kysyttäessä ja heistä värähtelee sellaista levotonta energiaa, jonka kanssa toimiminen on minulle vielä haastavaa.

Olen siis pudotettuna kenttään, jossa pintajännitykseni on pakotettu värähtelemään ja kestämään uudelta taholta tulevia ärsykkeitä. Vahvimman tai ainakin ristiriitaisimman ärsykkeen tähän viikkoon ja pintajännitykseeni toi kuitenkin Pera. Minä en Perasta mitään tiedä. En ole häntä koskaan tavannut, enkä tiedä hänen ammattiaan, en ulkonäköään, en ääntään tai etnistä taustaansa. Tiedän vain todella pienen osan hänen todellisuutensa reunasta. Ja silti hän sai minussa aikaan sekä valtavan vyöryn sääliä että pohtivaa ja osin hilpeää hiljaisuutta.

Sääliä minä tunsin siksi, että minun silmiini näkynyt todellisuus oli kovin raaka ja kylmä. Ja minä tiesin, että en itse sitä olisi kestämään pystynyt. Sääliä siitä, että siellä todellisuudessa, joka minulle näkyi, oli niin kamalan valoisaa, ettei suunnistaminen varmasti ollut helppoa.

Pohtivaan elementtiin minut kuitenkin kuljetti juuri tuo sama raakuus ja kylmyys. Sillä se todellisuus oli kaikessa raakuudessaan ja kylmyydessään yksinkertaistanut koetun elämän tulkintaa niin, että jälkeen oli jäänyt vain surullista hiljaisuutta. Jotain valtavan hienoa siinä kuitenkin oli, sillä jalostettuna tuosta yksinkertaisuudesta voisi kummuta jotain suurta, jotain sellaista filosofiaa, jonka viisaus olisi hyväksi meille kaikille.

PERA. Hän on minulle pelkkä allekirjoitus valvotun virtsanäytteen dokumenttipaperissa. Tikkukirjaimin vavistettu todellisuus, subjektiivinen kokemus minuudesta. Se, mitä jää jäljelle, kun jopa kyky menettää on menetetty.

Pera. Vain Pera, eikä mitään muuta. Nimi, joka sekin lyhennys. Karsittu, riisuttu osatotuus, joka on enemmän totta kuin mikään muu. Ja itseltäni huomasin kysyväni, milloin minä itse kykenen siihen. Olemaan vain minä, pelkkä nimi vailla liitteitä. Vain minä subjektiivisine kokemuksineni ja tunteineni, joihin minulla on oikeus. 

Milloin ja missä sillä ei enää ole väliä, miten elämän piti mennä?